Kasvoi maatalossa neito. Sai päivittäin maitoa, juustoa, kermaa ja piimää.
Aikuisuus toi erilaiset ruuat. Juomana viini ja ruokana verinen pihvi höystettynä kasviksilla.
Mantelin karvas maku ja veren roiskeet istuivat niihin kuin veitsi keskelle sydäntä.
Jäi lihakin pois.
Kuka aavistaisi kasvissyöjän himokkaaksi?
Ei näy rivien välistä verinen veitsi.
Häitä tanssi sulhonsa kanssa neito. Jo ensimmäisen riidan jälkeen alkoi laittaa mantelin karvasta makua ruokaan – homeopaattisin annoksin. Mies mieltyi makuun, mutta kas, vointi heikkeni. Neito etsi rohtoja. Mies ei toipunut.
Hautajaisten jälkeen saapuivat poliisit. Neito keitti kahvit, oikein liedellä kunnon pannukahvit. Tarjosipa kakkuakin mantelin karvaalla maulla höystettynä. Poliisit eivät koskaan palanneet.
Helena Väisänen
Kun vielä saisi…
Kun vielä saisi joskus kunnon läskisoosia! Semmoista paksusilavaista, jota meillä kotona syötiin aamuisin, ennen kuin lapset päästettiin kouluun ja muu väki pelloille, tehtaaseen ja rakennustyömaalle. Kunpa saisikin jotakin sellaista ruokaa, jolla on reilu suomenkielinen nimi. Maito maitona, voi voina, ja leipää on kahta laatua: kova hapanleipä ja viljapellon värinen kakko. Tofu ei ole selvinnyt. Eikä sushi. Eikä vegaanipihvi. Eikä… olkoon!
Kun aamulla miniän pöydän ääressä nurisen kaurapuuron ja voisilmän perään, lapsenlapsi kysyy, synnyinkö ennen vai jälkeen kapinan. Toinen kaksosista epäilee, että kärsin lapsena nälkää mutta urhoollisesti päihitin kurnivat suolet pureskelemalla pettua, nilaa ja suopursua.
Kun vielä saisi nämä pullamössöt kuriin!
Liisa Keitaanpää
Lähiruokaa
“Pääruokana tarjoamme lampaankyljystä paikalliselta luomutilalta, pistaasi leivitettynä ja viikunahillokkeen kera.”
“Viikunahilloketta? Ei se mitään lähiruokaa ole. Eivätkä muuten ole pistaasipähkinätkään.”
“Pippurikin tulee Aasiasta, ja suola Espanjasta”, tarjoilija sanoi hymyillen tietävän näköisenä.
“On tämäkin lähiruokaa”, tokaisin Kallelle. “Karitsaparan on pitänyt elää nälässä kompensoidakseen viikunahillokkeen hiilijalanjäljen.”
Kallea kiinnosti enemmän Bourgognen bouquet, kuin lähitilan lampaiden ilmastopäästöt.
“Eikö meillä muka ole kotimaassa eksoottisia hedelmiä? Pitääkö kaikki tuoda ulkomailta?”
“Onhan noita lakkoja ja karpaloita.”
“On niitä muitakin.”
“Mitä muka?”
“No pihlajanmarjoja, lillukoita, juolukoita ja vaikkapa variksenmarjoja. Ajattele nyt variksenmarja hyytelöä. Se vasta eksoottista olisi.”
“Selitäpä thaimaalaiselle marjanpoimijalle mikä on variksenmarja. Ei siitä kuitenkaan mitään tulisi.”
Timo Stolt
Hän loikkii sivuttain ostoskärryjen vierellä, haalii hyllyistä ruokia. Katson kauhuissani kuinka kasa nousee yhä korkeammaksi. “Tätä! Siunattua! Missä on paprikasäilykkeet? Saako cashewpähkinöitä, saahan?”
Nahkatakki leyhyy kaidan rintakehän ympärillä, polvilumpiot paistavat kuluneitten farkkujen läpi ja mikä minä olen sanomaan ettet voi saada kun en pysty maksamaan kaikkea. Hänen silmänsähän loistavat kultakalamaljoina.
Työnnän kärryn hetkeksi pääkäytävälle, tuijotan edessä leviävää hyvän paljoutta ja anon anteeksiantoa lompakkoni autiomaalta. Minähän elän vaikka kaurapuurolla, syön marjoja!
Kokoan luontoni, käännyn takaisin ja otan iloisen ilmeen. Hän lentää minua kohti säteilevänä, seisahtuu eteeni onnellisena, hengittää riemukkaasti.
Sitten hän lyyhistyy lattialle puristaen sylissään näkkileipäpakettia.
Siinä on punaisen taalainmaanhevosen kuva.
Hannele Maahinen
Juhlien keskipiste ei ole hääpari, vaan neilikoin koristellun salin ruokapöytä, jota vieraat silmäilevät himoiten, odottaen, että hääpari lopettaisi valssinsa ja kehottaisi vieraita nauttimaan pöydän antimista.
Pikkarainen – nimi ei tee miehelle oikeutta – ei voi vastustaa itseään, vaan kurottautuu Lyytin olkapään yli, nappaa hopeatarjottimmelta kullanruskean kampasimpukan. Vatsakkaan miehen vasemmasta suupielestä valuu meripihkanvärinen sylkivana.
Kuin sopimuksesta vieraat hivuttautuvat lähemmäksi herkkuja. Suihin solahtaa vaaleanpunaisia katkarapuja, pehmeitä kuin vauvan sormet, valkosipulimarinadissa kylpeneitä ravunpyrstöjä, suussasulavia artisokan sydämiä, ohuita persiljasilpussa pyörähtäneitä saaristolaisleivän siivuja.
Kun kakku viimein tuodaan, pujahdan tarjoilijan kainalon alta. Nappaan marsipaanisulhasen nopeasti suuhuni. Sainpas hänet! En katso perääni, kun helmat liehuen poistun sokerin maku suussani.
Satu Tammela
Saara hämmensi keittoa ja maistoi sitä. Liian vähän suolaa tai ylipäätään mitään makua, eihän pelkistä perunoista ja porkkanoista ja sipuleista saanut aikaan kuin lattean liemen.
Sama vika koko elämässäni, Saara pohti. Kaikki perusainekset olivat käden ulottuvilla, silti mikään ei tuntunut miltään. Tasapaksua velliä.
Saara avasi maustekaapin oven, tutki purkkien etikettejä. Inkivääriä? Ei. Kanelia? Ei todellakaan, ei hän joulupuuroa ollut tekemässä. Katse osui kurkumapurkkiin. Mistä sellainen oli kaappiin eksynyt, oliko se tuomisia etelän matkalta? Saara avasi läpän ja nuuhkaisi. Mielenkiintoista. Hän roiskaisi maustetta keittoon, joka muuttui lämpimän keltaiseksi. Saara maistoi uudelleen. Herkullista!
Kunpa elämään olisi saanut uutta makua yhtä helpolla!
Anu Patrakka
Kuvittelen mielessäni Espanjan hohkaava auringon alla hitaasti kuivuneen pata negra-kinkun. Sen pelkkä tuoksu tuo mieleeni onnellisena ja huolia vailla tepastelevan iberiansian. Uljaan eläimen, joka popsii päivät pitkät tammenterhoja ja kellahtaa tuon tuostakin puiden katveeseen päiväunille sikamaisuuksista uneksien.
Kun kyläleipurin rakkaudella leipoman jämäkän ja rapeakuorisen malaisleipäviipaleen päälle hieroo ensiksi puolikkaan tomaattia, norottaa hieman kullankeltaista neitsytöljyä ja asettelee päälle miltei läpikuultavan ohuita vastaleikattuja kinkun siivuja, niin siinäpä sitä on välipalaa kerrakseen.
Ja jos palanpainikkeeksi vielä kaadan itselleni piripintaisen lasillisen Ribeira Sacran alueelta kotoisin olevaa punaviiniä, jonka Malbec-rypäleet ovat kypsyneen Sil-joen pelottavan jyrkillä rinteillä, niin elämän pahimmatkaan vastoinkäymiset eivät enää tunnu yhtä merkittäviltä.
Timo Stolt
