Kevät oli saapumassa Pariisiin. Luonto vihersi jalkakäytäväkiveyksen raoista edellisvuoden kuolleiden kasvustojen seasta. Ja vastapäisen koulun pihapuut lykkäsivät lehtiä.
Koulun oven päällä oli lause: Liberté, égalité, fraternité. Usein kun istuskelin keittiön ikkunalaudalla juomassa aamukahvia, katselin koululasten nahistelua ja mietin, miten utopistiselta tuo lause kuulosti tämän päivän maailmassa.
Kirjoittamani sanoitus kappaleeseemme, joka kantoi ylvästä nimeä, pyrki kuvaamaan juuri tuota vallitsevaa ristiriitaa.
En itse pitänyt sitä kovinkaan onnistuneena, mutta se oli kovassa nousussa Deezerissä, joten kaipa siinä sitten oli jotain hyvää. Ronja oli siitä kovin innoissaan. Sen ymmärsi, sillä olihan se hänen sävellyksensä. Minusta kappaleesta tuli liian mahtipontinen.
Kuluneet kuukaudet olivat olleet kiireistä aikaa. Olimme Patrick, Ronja ja minä allekirjoittaneet levytyssopimuksen. Olimme työstäneet kappaleitamme koko talven kunnes vihdoin, kaksi viikkoa sitten, olimme saaneet sen kaiken purkitetuksi.
Ronja oli lentänyt kotiin Aviciinsa luokse jo pari viikkoa sitten ja Patrick viikkoa myöhemmin. Saatoin Patrickin lentokentälle ja palatessani yksinäiseen kotiini, kävin nostelemassa aivan liian monta maljaa menestyksellemme, sillä heräsin seuraavana aamuna niin hirveässä krapulassa, että minulta meni kokonainen vuorokausi siitä toipumiseen.
Minä en juuri koskaan juo, ja luulen, että sen kokemuksen jälkeen en aio vastaisuudessakaan niin tehdä.
Siitä lähtien minulla oli ollut tyhjä ja yksinäinen olo. Asuntoni seinät alkoivat ahdistaa minua, ja paetakseni ahdistusta kävin juoksemassa Roquetten puistossa.
Tuona perjantaina päätin kävellä Père-Lachaisen hautausmaalle. Hetkinä, joina tunsin itseni erityisen masentuneeksi, sain lohdutusta kävelemällä kuolleiden keskellä. Ensin menisin Jim Morrisonin haudalle ja sen jälkeen kiertäisin tervehtimään Édith Piafia. Viime aikoina olin laiminlyönyt heitä molempia.
Olin juuri aikeissa lähteä kun ovikello soi. Se oli sellainen vanhanaikainen oveen kiinnitetty, pyöritettävä malli, joka oli aikapäiviä sitten lakannut kilisemästä. Sen ääni muistutti lähinnä Patrickin kuorsausta. Yleensä en edes kuullut sitä, etenkin mikäli minulla olin kuulokkeet korvillani. Siksi ystävilläni oli tapana jyskyttää ovea, kunnes havahduin meteliin ja menin avaamaan. Tätä tosin tapahtui yhä vain harvemmin, he kaikki kun olivat lentäneet koteihinsa.
Tällä kertaa kuitenkin kuulin ovikellon äänen, sillä seisoin aivan oven takana takki päällä ja kengät jalassa.
Ovelta ovelle-myyjä varmaan, ajattelin. He olivat kuin hyttyset. Missä vain oli ihmisiä, siellä ne kiertelivät vaanimassa viattomia uhrejaan. Oli kirjamyyjiä, vakuutusmyyjiä, aikakauslehtien myyjiä, alumiini-ikkunoiden kaupustelijoita, keittiövälinekauppiaita puhumattakaan niistä jotka kaupittelivat kaikenlaisia uusia käänteentekeviä keksintöjä, joita sai ostaa vain heiltä – nyt ja heti.
Oma lukunsa olivat kaikki ne ryysyihin pukeutuneet kerjäläiset, jotka kiertelivät pyytämässä ruokaa. Nämä olivat niin säälittävän näköisiä, että aluksi annoinkin jotain. Pian kuitenkin huomasin, että jos jotain saivat, heistä tuli oikea maanvaiva.
Avasin oven tarkoituksenani tiuskaista etten halunnut ostaa mitään. En kuitenkaan saanut sanaa suustani, sillä tulija ei oikein mitenkään sopinut kuvaan joka minulla oli myyjästä.
Nainen oli noin 20-vuotias. Hoikka, ja arvioni mukaan vähän päälle sataseitsemänkymmentä senttinen. Hiusten väriä oli vaikea päätellä johtuen raidoista, mutta saatoin kuvitella niiden olevan alkuperäiseltä väriltään tummanruskeat. Kuitenkin tulija vaikutti minusta etäisesti tutulta.
Hän oli pukeutunut mustiin joggerseihin ja mustaan toppiin, ja hänellä oli teksturoitu mustavalkoinen bleiseri. Jaloissaan tulijalla oli vaaleansiniset tossut ja oikeassa kädessä kokoelma erilaisia rannekoruja ja nauhoja sekä suuri rannekello.
”Oletko Marc Capdevila?” nainen kysyi espanjaksi.
”Si, que desea?” vastasin.
Seurasi hämmentynyt hiljaisuus kun tajusin, että olimme molemmat puhuneet espanjaa ranskan sijaan. Myös tulija epäröi.
Vasta silloin kiinnitin huomioni hänen silmiinsä – kastanjanruskeisiin silmiin, joissa oli tutkiva katse.
”Sinä olet…” sain sanotuksi. Sen kummemmin miettimättä sanoin sen katalaaniksi.
”Olen Julia Almogávar”, nainen sanoi vaihtaen myös kieltään.
”Tule sisälle”, sanoin, kun en muutakaan keksinyt.
Ohjasin hänet asunnon ahtaaseen olohuoneeseen, jonne juuri ja juuri mahtui vanha vuodesohva ja Patrickin sinne raahaama korvatuoli. Ruokapöytä oli ahdettu epäkäytännöllisesti nurkkaan ja siksi söin yksin ollessani useimmiten keittiön ikkunasyvennyksessä.
Julia istui sohvalle missä Ronjan lakanat yhä odottivat viikattuina pesua. Huomasin kuinka hänen katseensa kierteli ympäri huonetta, ja tunsin tyydytystä siitä, että olin maanantaina hetkellisessä tarmonpuuskassani siivonnut asunnon ja raahannut kuolleet ruukkukasvit vihdoinkin roskasäiliöön.
”Mistä tiesit missä minä asun?” kysyin.
Se oli ensimmäinen asia joka tuli mieleeni, kun ymmärsin, kuka hän oli. En ollut liiemmin levitellyt osoitettani sosiaalisessa mediassa. Ja olen varma siitä, että parhaista, entisistä kavereistani Barcelonassa vain ani harva tiesi, sillä vain ani harva oli ylipäätään vaivautunut tulemaan luokseni.
Julia otti paperikassista, jonka hän oli tuonut mukanaan, kirjekuoren ja ojensi sen minulle. En heti ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta kun tutkin sitä lähemmin huomasin, että se oli minun itseni lähettämä. Avasin kuoren ja näin, että se oli kutsukirje valmistujaistilaisuuteeni, jonka olin lähettänyt Bernatille.
Nyt ymmärsin, mitä Julia tarkoitti. Kirjekuoressa oli minun osoitteeni. Bernat ei tullut, mutta sama kirje oli tuonut luokseni hänen tyttärensä.
”Haluatko juoda jotain?” kysyin kun en muutakaan keksinyt tietäen varsin hyvin ettei minulla ollut jääkaapissa kuin vettä ja olutta. Oli minulla myös Patrickin jälkeensä jättämä viskipullo, mutta en uskonut Julian olevan kiinnostunut.
”En, ei kiitos” Julia sanoi.
Tunnelma oli jokseenkin kiusallinen.
”Minä tulin koska…”
Lause jäi puolitiehen ja huomasin hänen pureskelevan huomaamattaan huuliaan.
”Toivoisin sinun kertovan minulle isästäni. Hän on aina ollut minulle hyvin etäinen, enkä oikeastaan tuntenut häntä lainkaan. Luulen, että sinä tunsit hänet paljon paremmin ja siksi toivoisin että kertoisit minulle millainen ihminen hän oikein oli.”
Hän lausui tämän aivan kuin olisi harjoitellut lausetta useaan kertaan ennen tuloaan. Hänen pyyntönsä sai minut sanattomaksi. Kuka minä olin kertomaan mitään toiselle hänen omasta isästään.
”Mistä niin päättelet?” kysyin.
Julia raotti jälleen paperikassiaan ja alkoi latoa eteeni lehtileikkeitä. Niissä oli kuvia Bernatista lomailemasta purjeveneellään Kreikan saaristossa. Hämmästyksekseni huomasin, että itsekin esiinnyin monissa niistä äitini tai sisareni seurassa, tai molempien. Kuvista päätellen olin alle kymmenvuotias, vaikka joissakin näytin olevan jo murrosikäinen. Monet kuvista oli otettu kaukaa teleobjektiivilla ja olivat niin rakeisia, että henkilöitä oli vaikea tunnistaa. Kiinnitin taas huomioni siihen kuinka samannäköiset olimme minä ja Martina, vain kuvista joissa olimme uimapuvussa, oli helppoa erottaa, kumpi oli kumpi.
Minulla ei ollut tuohon aikaan pienintäkään aavistusta siitä, että meitä kuvattiin, ja vielä niin monen lehtikuvaajan toimesta. Se oli minulle suuri yllätys. En siihen aikaan lukenut aikakauslehtiä ja totta puhuen en lukenut vieläkään, joten en voinut tietää asiasta.
Nämä kuvat esittivät parasta ajanjaksoa elämässäni. Kesiä Kreikan saaristossa suurella purjeveneellä purjehtien. Sukeltelua kristallin kirkkaissa vesissä. Auringon ottoa. Illallisia pikkukylissä auringon laskiessa. Se, että tuo kaikki oli julkaistu lehtien palstoilla, tuntui vähän siltä kuin lapsuusmuistoni olisi häväisty.
”Mistä sinä olet nämä saanut?” kysyin. Papereita oli jo kertynyt eteeni pöydälle melkoinen pino.
”Vaikuttaa siltä, että isäni keräili näitä.”
”Mikset kysy äidiltä. Hän tunsi isäsi paljon paremmin. Minähän olin alle kymmenen – seitsemän kahdeksan ehkä.”
”Minä kysyin jo. Äitisi ei halunnut sanoa sanaakaan. Hän suuttui ja heitti minut pihalle. Teetkö sinäkin samoin?”
Tuo ei kuulostanut lainkaan äidiltäni. Yleensä hän puhui Bernatista aivan liikaakin.
”Meillä ei ollut matkoja Kreikkaan. Ei matkoja yhtään minnekään. Vasta kun täytin kahdeksantoista, matkustin Kreikkaan yksin omilla rahoillani. Mutta ei se tuntunut lainkaan samalta, kuin mitä olin odottanut.
Monia vuosia vihasin sinua, ja vihasin äitiäsi. En voinut ymmärtää miksi isäni matkusteli toiseen perheen lasten kanssa, mutta hylkäsi tyystin omansa. Olisin niin toivonut, että isäni olisi ollut läsnä vanhempainilloissa, kevätjuhlissa tai silloin kun valmistuin ylioppilaaksi. Mutta ei hän koskaan ollut.”
”Tuo kirje”, sanoin ja osoitin kirjekuorta jossa oli osoitteeni. ”Lähetin sen isällesi toivoen, että hän tulisi päätöstilaisuuteeni. Ei hän tullut. Ei tullut äitinikään. Vain isäni tuli. Isäni joka pelkää lentämistä. Hän matkusti Pariisiin junalla.”
Seurasi hiljaisuus jonka aikana mietin Bernatia. Jos tunsi jonkun hänen kaltaisensa julkkiksen, siitä sai pluspisteitä kun kertoi mojovia anekdootteja. Ja mitä Bernatiin tuli niitä kyllä riitti.
Bernat oli ollut minulle kuin setä jota minulla ei ollut. Hän oli opettanut minulle kaiken sen mitä isät eivät yleensä opeta.
Kun isä opetti minut ajamaan autoa, niin Bernat opetti purjehtimaan. Isä opetti minut tuntemaan viinit ja Bernat viskit. Isä laittamaan ruokaa ja Bernat käärimään jointin. Ja kun isäni takoi minulle päähän hyviä käytöstapoja ja etikettisääntöjä, Bernat näytti, kuinka niitä rikotaan.
Bernat opetti minulle, murrosikäiselle miehenalulle, myös kaiken naisista. Miten naiset vietellään ja miten niitä pannaan. Hurmaava hymy, määrätietoisuus ja riittävä erektio olivat Bernatin oppien kulmakivet.
Hän kertoi uskomattomia panojuttuja. Sellaisia jotka saivat nuoren miehen punastelemaan korvannipukoita myöten. Myöhemmin olen tosi huomannut, ettei näiden oppien avulla välttämättä pääse kovin pitkälle modernissa maailmassa.
Miten muka voisin kertoa kaiken tämän Bernatin omalle tyttärelle – naiselle.
”Kuule, minun on ihan pakko lähteä nyt ulos. On pakko saada raitista ilmaa. Olen tehnyt aivan liikaa töitä viimeiset kuukaudet.”
”Tiedän”, Julia sanoi.
”Miten sinä sen voit tietää?” kysyin ihmeissäni.
”Minä seuraan sinua instagramissa.”
Tiesin, että meillä oli jo jonkin verran seuraajia. En koskaan ollut laskenut kuinka monta. Tuntui silti oudolta, että joku sanoi seuraavansa minua. Olin aina ajatellut, että jonakin päivänä meillä olisi seuraajia ihan Espanjassa asti, ja tässä nyt sitten oli yksi heistä.
”Lähdetkö kanssani kävelylle, niin yritän samalla kertoa jotakin isästäsi”, ehdotin ja Julia nyökkäsi vastukseksi.
Hautausmaalla vallitsi sama syvä raha kuin aina. Esittelin Julian ensin Jimille ja sen jälkeen Edithille, ja koska he molemmat olivat sitä mieltä, että Juliaan saattoi luottaa, aloin kertoa hänelle mitä tiesin Bernatista. Aloitin aivan alusta – siitä kun tapasin hänet ensimmäisen kerran – joten aavistelin, että kertominen veisi aikaa.
Muistan ensitapaamisemme kuin eilisen päivän. Etenkin auton, punaisen avoauton. Merkkiä en muista, mutta tuon ikäiselle sillä ei ollut merkitystä. Bernat nosti minut kuljettajan paikalle ja leikin ajavani sillä. Muistan valkoisen ohjauspyörän ja muistan sen tunnun, uusien nahkaisten istuinten tuoksun ja sen kuinka aurinko leikitteli kiiltävillä maali- ja kromipinnoilla.
Bernat vei minut ja äidin Tibidabolle, jossa sain ajaa lentokoneessa, joka kiersi kehää, ja maailmanpyörässä. Bernat nosti minut katsomaan kaukoputkella, jolla näki Sagrada Famílian. Olin kuuden vanha ja sen kokemuksen jälkeen hänen ikuinen ystävänsä.
Kävelyretken päätteeksi vein Julian erääseen kahvilaan jossa minulla ja ystävilläni oli tapana viettää aikaa. Niin kävi nytkin. Jatkoin kertomustani mutta onnistuin myös puristamaan tietoja hänestä itsestään.
Julia kertoi olevansa valmistumaisillaan yliopistosta. Hän opiskeli mainosalaa.
Tästä siirryimme puhumaan opiskelusta yleensä. Millaista se oli Barcelonassa ja millaista Pariisissa.
Ja jotain hauskaa tapahtumaa kertoessaan Julia hymyili ensimmäisen kerran. Niin tehdessään koko hänen olemuksensa muuttui. Kasvonpiirteet pehmenivät ja hänen silmiinsä nousi loiste. Bernat, joka oli piillyt hänen sisällään tuli esiin. Ja minä jäin tuijottamaan häntä hetken liian pitkään.
”Mitä?” Julia kysyi.
”Tiedätkö, olet isäsi näköinen”, sanoin.
”Miten niin. Eihän minulla ole partaakaan”, Julia sanoi ja nauroi.
”Ei isälläsikään ollut kun ensikerran tapasimme.”
Oli totta, että parrasta oli tullut Bernatin tunnusmerkki. Jopa siinä määrin, että kun uutiskanavat tahtoivat haastattelun, he jututtivat hänen libanonilaista parturiaan, hänen itsensä sijaan. Tämä kertoi vahvalla libanonilaisaksentillaan sen, minkä elokuvaohjaaja oli pyytänyt häntä kertomaan.
Julia vakavoitui ja sanoi. ”Oli aikoja jolloin ihailin isääni ja halusin olla hänen kaltaisensa. Haaveilin jopa elokuvaurasta.”
”Mutta sinä et ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin sinun oleva. Odotin sinun olevan kuten äitisi” hän sanoi.
”Äiti on aivan eri ihminen silloin kun ei ole roolihahmossaan. Vaikka oikeastaan hän melkein aina on. Kun vielä asuin kotona hän oli miltei kaiken aikaa kuvauksissa.
En ole seurannut hänen tekemisiään viime vuosina. Ja nyt kun Ber… isäsi on kuollut, en tiedä mitä tapahtuu.”
Ennen kuin huomasimmekaan, päivä oli jutellessa alkanut vaihtua illaksi. Olin jopa hieman yllättynyt kun katsoin kelloa.
Useimpien tapaamieni ihmisten kanssa keskustelu hyytyi aina jossain vaiheessa. Joidenkin seurassa jo melkein heti kättelyssä ja toisten kanssa flow kesti hieman pidempään. Jäljelle jäi epämiellyttävä tarve pitää keskustelua väkisin yllä, jottei vaivaannuttava hiljaisuus pääsisi yllättämään, mikäli kanssakäyminen jatkui pidempään kuin jutunjuuri.
Julia oli niitä ihmisiä, joiden seurassa sanottu lause johti toiseen, joka taas johti kolmanteen, kunnes ajantaju hämärtyi ja ennen kun huomasikaan, myöhästyi viimeisestä bussista tai sovitusta tapaamisesta.
”Saanko tarjota sinulle illallisen”, kysyin, varmana siitä että Julia kieltäytyisi kutsusta.
