Asiat alkoivat hiljalleen palautua mieleeni. Herättyäni sairaalavuoteelta olinkin ihmetellyt, mitä oikein oli tapahtunut. Käteni oli poikki. Senhän näki jo muodottomasta kipsimöykystä, johon se oli paketoitu. Sitä särki jatkuvasti ja kipu haittasi nukkumista, puhumattakaan siitä, että kipsi oli koko ajan tiellä, kun yritti laittautua mukavampaan asentoon.
Se, mitä ei voinut nähdä, oli saamani aivotärähdys. Oireet voivat ilmetä vasta ajan kuluttua, tai sitten niitä ei tule ollenkaan. On myös vaikeata sanoa, millaisia nämä oireet ylipäätään voisivat olla. Näin lääkäri oli kertonut. He olivat oikein magneettikuvanneet pääparkani – katselleet salaa nuppini sisälle – mutta eivät onneksi olleet löytäneet mitään hälyttävää. Vaikka mistä sen tiesi, ehkä minusta kehittyisi ajan kanssa sarjamurhaaja tai jokin psykonautti. Sen varaan en kuitenkaan laskenut, että neuronini olisivat iskun voimasta loksahtaneet sellaiseen asentoon, että minusta kehkeytyisi ylivertainen nero. Ainakaan vielä ei ollut oireita siihen suuntaan. En myöskään tuntenut minkäänlaista tarvetta säveltää sinfonioita tai piirtää monalisoja.
On ihmeellistä, että asioilla on taipumusta kasaantua – varsinkin ikävillä asioilla. Muistan, että päivää ennen onnettomuutta olin kinastelut Joonaksen kanssa. Olin vähän liiankin selväsanaisesti ilmaissut mielipiteeni sen suhteen, millaisina vätyksinä heitä pidin. En tietenkään syyttänyt suoraan häntä, vaan koko kiinteistönhoitopoppoota yleisesti. Nyt minua kyllä hieman kaduttaa, että olin sillä tavoin rähjännyt nimenomaan Joonakselle. Eihän hän suoranaisesti ollut syypää siihen, että olin autoa lastatessani liukastunut ja kaatunut kipeästi perseelleni. Hän vain sattui olemaan lähistöllä.
Joonas ei ylipäätään voinut olla syyllinen kovinkaan moneen asiaan, hän kun ei juuri mitään tehnytkään. Käytti työpäivänsä enimmäkseen kahvihuoneessa notkumiseen ja pakulla ajelemiseen. Heti aamutuimaan hänet ja hänen työtoverinsa löysi parhaiten rautakaupasta, jossa asiakkaille tarjottiin ilmainen kahvi ja sämpylä. Olen useasti ihmetellyt sitä, mikä koko kiinteistönhoidon funktio oikeastaan on. Joskus nimittäin vaikuttaa siltä, etteivät he osaa edes poistaa kiveä oven välistä, jotta oven saisi kiinni, vaan soittavat korjausmiehen paikalle. He kyllä kuvaavat sujuvasti dronella tukkeutuneen sadevesikourun, mutta sen puhdistajiksi heistä ei ole. Vanhanajan talonmiehet tekivät lähes kaiken sen, mikä nykyisin on jaettu osa-alueisiin, joissa toinen ei tiedä, mitä toinen tekee, eikä kukaan tiedä, mitä edellinen kävijä on tehnyt.
Valitin Joonakselle, ettei pihaa taaskaan oltu hiekoitettu, ja että se oli liukkaampi kuin märkä saippua suihkuhuoneen lattialla. Hiekoitus- ja aurauskalustoa yhtiöllä oli yllin kyllin – uusia ja kiiltäviä koneita – mutta oman pihamme kunnossapitoon niitä ei liiennyt. Vanhoina hyvinä aikoina talonmies piti kunnia-asianaan herätä aikaisin aamulla lumia luomaan ja hiekoittamaan jalkakäytäviä. Nykyisin kukaan ei tehnyt mitään muuta kuin mitä viikkoaikataulu edellytti. Jos ei erikseen määrätty oman pihan hiekoitusta ja osoitettu sille työnumeroa, niin työtoverit saisivat aivan vapaasti liukastella jäisellä varikkoalueella. Kenellekään ei vahingossakaan tullut mieleen viskoa paria lapiollista edes ovensuuhun, johon parimetriset jääpuikot tiputtivat taukoamatta aina kun lämpötila nousi nollan paremmalle puolelle. Tiettävästi asiasta oli kyllä tehty useita työturvallisuushavaintoja, mutta ne eivät olleet johtaneet minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
”Huomenna sannotetaan viimetten päälle ja laitetaan punanen matto kans”, Joonas murjaisi.
Hän nauroi omalle vitsilleen ja näytti aivan Obelixilta ilman hiidenkiveään. Obelixilla, joka oli pienenä pudonnut taikajuomapataan, ei ollut vaikeuksia kannella päivät pitkät hiidenkiviä, mutta Joonas olisi tarvinnut sellaisen exoskeletonin, joita yritys oli hiljattain hankkinut, pystyäkseen kantamaan säkillisen hiekoitushiekkaa oman painonsa lisäksi. Mikäli näitä laitteita ylipäätään oli saatavilla hänen kokoaan. Villisikojen syömisessä Obelix sen sijaan olisi saattanut jäädä toiseksi.
”Miten niin punainen matto?” kysyin.
”Ekkös sä oo kuullu? Itte pääjohtaja tulee käymään. Meillä kun on ne avoimet ovet.”
Yhtiö hiekoituttaa oman pihansa siksi, että konsernijohtaja tulee vastaanottamaan vieraitaan, pohdiskelin huvittuneena. Jo on aikoihin eletty. Jotain hän sentään sai aikaan näiden reilun kolmen vuoden aikana, jonka olemme olleet hänen alaisuudessaan.
Toimitusjohtaja Maarit Risanperä-Saari johtaa Apetia nimistä yritysrypästä, jossa meitä työntekijöitä on nykyisin useita tuhansia. Kun kaupungin eri tuotanto-osastoja alettiin 2010-luvulla yhtiöittää, eräs näistä uusista yrityksistä oli ruoka ja siivousalaan erikoistunut Apetia, joka jo muutamassa vuodessa laajeni kiinteistönhoito- ja turvallisuusalalle, sekä alkoi laajentaa toimintaansa myös naapurikuntiin.
Muistelin, milloin Risanperä oli viimeksi kunnioittanut meitä läsnäolollaan. Varmaankin se ensimmäinen kerta, pian sen jälkeen, kun meidät oli myyty toisesta kaupunkiyhtiöstä Apetialle, oli jäänyt ainoaksi. Hänen tuolloinen saapumisensa oli ikuistunut elävästi kaikkien mieleen. Itse en tosin ollut sitä todistamassa, koska tulin paikalle vasta myöhemmin. Työkaverini tiesivät kertoa, kuinka johtaja oli mahtipontisesti repinyt kaikki tyttökalenterit seiniltä ja ennen kaikkea heittänyt roskiin parikymmentä vuotta taukotilaamme koristaneen taideteoksen: Eikan polyuretaanipillun. No, lestadiolaiselta tällaista käytöstä tietenkin saattoi odottaakin, etenkin, jos oli nainen.
Minä en siitä hiekoituksesta lopultakaan päässyt lainkaan nauttimaan ja vielä vähemmän johtajamme vierailusta. Seuraavana aamuna tapahtui nimittäin se, minkä vuoksi minä nyt makasin sairaalavuoteella, käsivarsi kipsirappauksella kuorrutettuna. Jälkeenpäin kuulin, että konsernijohtajamme osalta vierailu oli jäänyt lyhyeksi. Hän oli tuonut mukanaan erään virkamiehen naapurikaupungista, esitelläkseen tälle hulppeita ja vasta remontoituja toimitilojamme. Ennen kaikkea hyvin varustettua puusepänverstastamme, jonka uudet hienot koneet olivat viime aikoina seisseet enimmäkseen tyhjän panttina. Puusepät oli nimittäin lähetetty palokatkokoulutukseen ja kurssin jälkeen heidät oli marssitettu kaupunginsairaalaan, palokatkoja tekemään. Johtajalla ja tällä naapurikunnan miehellä oli kiire lounaalle, joten sellainen hälinä vain puolen tunnin pikavisiitin vuoksi.
Alun perin, paikkakunnalle muutettuani, minut oli palkattu kunnan silloiseen talonrakennusosastoon. Näin ollen minusta tuli kaupungin työntekijä – eli niin sanottu kunnanjummi. Osasto oli tuolloin jakautunut kahteen osaan. Oli niin sanottu uudispuoli, joka hoiti uudisrakentamiseen liittyviä toimintoja, sekä laajamittaisia remontteja kunnan omistamissa kouluissa, virastoissa, sairaaloissa jne. Sekä kunnossapito-osasto, joka puolestaan teki pieniä korjaustöitä ja yleiseen kunnossapitoon liittyviä tehtäviä. Molemmilla näistä oli oma keskitason- sekä alemman tason johtonsa. Yleisesti ottaen, johtajia ja muita toimihenkilöitä oli aivan liiankin kanssa, mutta koska kyse oli kuntaorganisaatiosta, asialla ei ollut kovinkaan suurta merkitystä.
Vuonna 2012 kunta perusti Kuntarakentajat nimisen osakeyhtiön, johon meidät kaikki siirrettiin vanhoina työntekijöinä. Vanha työntekijä tarkoitti sitä, että meillä oli kuntatyöntekijän matala palkka, mutta pitkät kesälomat. Todellisuudessa kuitenkin olimme vapailla markkinoilla kilpailevan yhtiön palveluksessa. Yhtiöllämme oli kunnan kanssa viiden vuoden sopimus urakoista, joiden määrä todellisuudessa pieneni vuosi vuodelta. Tämän oli ajateltu takaavan riittävän siirtymäajan, jotta yhtiöllä olisi aikaa mukautua markkinoiden vaatimuksiin.
Perustamishetkellään Kuntarakentajat Oy, tai Kura, kuten me sitä leikkisästi nimitimme, oli yksi suurimmista rakennusalalla toimivista yhtiöistä kaupungissamme. Aluksi kaikki menikin loistavasti. Meitä työntekijöitä koulutettiin, oli monenlaista tykytoimintaa, pikkujoulujuhlissa ei säästelty eikä joululahjoissa. Perustettiin markkinointitiimiä ja messutoimikuntaa ja työntekijöitä pyrittiin sitouttamaan kaikin mahdollisin tavoin. Henki yhtiön sisällä oli toiveikas ja innostava ja todellakin uskoimme, että meistä tulee merkittävä toimija alallamme.
Toisin kuitenkin kävi. Vain vuosi sen jälkeen, kun olimme aloittaneet yhtiönä, meille kerrottiin alkavista YT-neuvotteluista. Tämä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtiö ilmoitti vähentävänsä kaikkiaan kolmanneksen työntekijöistään. Tavallaan sen ymmärsimmekin. Kaikki tiesivät, että yhtiömme kustannusrakenne oli vääristynyt ja palkkalistoilla oli paljon sellaisia vanhoja kuntalaisia, jotka eivät todellisuudessa olleet muuta kuin pelkkä kuluerä.
Päiväni piristysruiske oli, kun Tiina tuli minua katsomaan. Hän toi oikein kukkiakin ja suklaarasian. Olivat keränneet rahaa porukalla. Hän pani minut samalla ajan tasalle työpaikkamme kuulumisista. Kertoi, että tapaturmani jälkeen oli hänen laskujensa mukaan tehty kolmekymmentäkahdeksan työturvallisuushavaintoa piha-alueiden huonosta hoidosta ja kulkuteiden hiekoittamattomuudesta. Tästä oli seurannut ainakin se, että se oli saanut kiinteistönhoidon kultapossuihin vipinää ja hiekkaa oli viime päivinä viskelty jo vähän liiankin kanssa. Jos vain olisi olemassa kauko-ohjattava lumensulatin, sellainenkin olisi melkoisella varmuudella hankittu heidän käyttöönsä. Johto oli tehnyt asiasta oikein tiedotteenkin yrityksen henkilökunnalle. Tämä tapaus kuvasti oivallisella tavalla sitä, miten yhteydenpito yrityksessämme tätä nykyä sujui. Johto lähetti norsunluutornistaan tiedotteita ja me vastasimme tekemällä työturvallisuushavaintoja.
”Kaikki työautotkin pestiin ja työtilat siivottiin. Apetia ravintolasta tuotiin ihan viimetten päälle tarjoilut. Oli piirakkaa, voileipiä ja muuta naposteltavaa. Sitä ruokaa jäi yli vaikka kuinka. Mää ja Ismo ehdittiin väliin ennen kuin pomot jakoi ne keskenään. Meillä on jemmassa kahvipullaa ainakin viikoksi”, Tiina selitti.
”Rissasta ei paljon näkynyt, mut Linda oli aamusta asti vahtimassa, että kaikki on justiinsa prikulleen niinku hän halus. Kaikki meidän tavarat piti siirtää tilapäisesti pukkariin ja se olikin ainoa paikka mihin me saatiin mennä.”
Totta oli, että olimme saaneet jo viikon verran virtanaan sähköposteja, joissa kerrottiin, mihin autoja ei saanut jättää, mihin aikaan varikolla sai olla ja mihin ei ja missä tiloissa sai liikkua. Ohjeita ja lisää ohjeita aina kyllästymiseen asti.
”Joku oli aamulla laittanu piruuttaan vanhan tyttökalenterin ilmoitustaululle. Ei menny kuin viis minuuttii niin Linda nappas sen. Justiinan kuvan hän kuitenki jätti.”
Tiina on ollut yhtiömme palveluksessa paljon kauemmin kuin minä, jo yli kolmekymmentä vuotta. Koska hän on tuotantopuolella ainoa nainen, hän on omaksunut tietynlaisen äidinroolin. Ei hän kahvia kenellekään passaa, en minä sitä tarkoita, mutta hän hoitaa kaikenlaiset syntymäpäivälahjakeräykset ja eläkkeellesiirtymismuistamiset, ja näemmä myöskin käy sairaalassakin ja vieläpä työajalla. Lisäksi Tiina on oikein mukava ihminen.
Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin, niihin YT-neuvotteluihin. Koska kunnan toimintojen yhtiöittäminen oli uusi asia, lehdissä kirjoiteltiin meistä kaiken aikaa. Aluksi meitä pidettiin uhkana ja meidän väitettiin vääristävän vapaata kilpailua alalla. Ja nyt, kun tieto irtisanomisista tuli julki, kiinnostus meitä kohtaan sen kun vain kasvoi. Huonoilla uutisillahan lehdet elivät. Uutisointi oli suurin piirtein sellaista, että kaikkihan sen tiesivät, ettei kuntayhtiöt olleet millään tavoin kelvollisia kilpailemaan vapailla markkinoilla ja tässä oli nyt tulos. Arvostelijoita oli paljon, samoin kuin niitä, jotka muka tiesivät paremmin, mitä pitäisi tehdä. Mutta jotenkin – näin jälkeen päin ajatellen – jäi sellainen kuva, että mitä kuntapäättäjiin tuli, heille oli aivan yhdentekevää jäisimmekö henkiin vai emme.
Ennen vanhaan kunnat pitivät tehtävänään rakentaa ja ylläpitää kuntalaisten omistamia rakennuksia. Nämä olivat töitä, jotka oli vain tehtävä – maksoi, mitä maksoi. Nykyisin kaikkea kunnan omistamaa on alettu yhtiöittää, ja kun johdetaan yhtiötä, vain yksi asia pätee: voitto. Voittoa tavoiteltaessa vaakakupissa eivät painaneet mitkään historialliset arvot, esteettiset näkökulmat tai kuntalaisten etu. Myöskään pitkän aikavälin tuotoilla ei juurikaan ollut merkitystä, koska tilinpäätös tehtiin kerran vuodessa ja tuolloin numeroiden piti olla nollan paremmalla puolella.
Kaiken lisäksi oli tullut tavaksi myydä pois kiinteistöt, joita kunta on vuosien saatossa kuntalaisten rahoilla omakseen hankkinut. Myytiin pois kaikki historiallisesti arvokkaat rakennukset, jotka olivat olleet kunnan omistuksessa ties kunka monta ihmisikää, mutta joiden peruskorjaus tulisi vaatimaan paljon rahaa. Tämä tarkoitti sitä, että kuntalaisten käytöstä poistui tiloja, jotka olivat siihen asti olleet yhteisessä käytössä. Tämän jälkeen myytiin virastot ja kunnan organisaatiot muuttivat samoihin tiloihin vuokralle. Ja nyt viimeisessä vaiheessa myytiin jopa sairaalatkin.
Voihan tietenkin sanoa, että kirjanpidollisesti on epäedullista sitoa kunnan varoja kiinteään omaisuuteen, ja että toimitilojen vuokraaminen on kassavirran kannalta paljon parempi asia. Mutta eikös näiden tilojen nykyinen omistaja sisällytä kuitenkin vuokriinsa ne samat ylläpitokulut ja näiden lisäksi oman voitto-osuutensa, joten kalliimmaksihan se tulee. Ja kun vielä pidetään mielessä, että suurin osa näistä omistajayhtiöistä on ruotsalaisia, niin ne maksavat voittonsakin Ruotsiin, mikäli maksavat. Luulisi että kunnallinen omistaminen tulisi kaikkein halvimmaksi ja yksinkertaisimmaksi. Nyt välikädet vievät leijonanosan ja väliin tulee vielä kaikenmaailman verojakin. Se on vähän sellaista kuin kantaisi vettä vuotavalla ämpärillä.
Henkilö, johon käsittääkseni kulminoitui se, että ponnisteluistamme huolimatta saimme vain kuraa niskaamme, oli yhtiömme toimitusjohtaja Jorma Pikkarainen. Ainakaan hän ei suurista sanoistaan huolimatta pannut tikkuakaan ristiin sen eteen, että olisimme hankkineet urakoita vapailta markkinoilta, korvaamaan kaupungin tilauskannan alenemisen. Työteliäs myyntimies olisi ehkä saattanut pelastaa tilanteen, mutta Pikkarainen piti parempana kierrellä itse esittelemässä päättäjille videoitaan ja kertomassa miten päteviä me olimme.
Jorma Pikkarainen oli tyyppiesimerkki byrokraattisesta johtamisesta. Kaikki vähääkään tärkeät päätökset kulkeutuivat virkateitse hänen pöydälleen, josta hän puolestaan vei ne yhtiön hallituksen päätettäviksi, joka ratkaisi asian äänestämällä. Tällaiseen käsitykseen ainakin me työntekijät tulimme. Varikkoalueella kulkiessamme näimme Jorman päivittäin kumartuneena Macbookinsa ylle. Hän istui hulppeassa toimistohuoneessaan selin ikkunaan, aivan kuin häntä ei lainkaan kiinnostaisi, mitä yhtiössämme tapahtui. Koskaan en nähnyt häntä yhdelläkään työmaalla. Hänhän olisi voinut vaikka liata pukunsa.
Kun irtisanomiset oli saatu kunnialla päätökseen, saimme piankin tietää, että yhtiö aloittaisi uudet YT-neuvottelut ensimmäisten jatkoksi. Minua ei irtisanottu sillä ensimmäisellä kierroksella, eikä seuraavallakaan. Sitten toisen vuotemme päätteeksi alkoi kiertää huhu, että meidät myytäisiin jollekin kilpailevalle yritykselle. Puhuttiin NCC:stä ja Hartelasta. Viimein vähän ennen joulua saimme kuulla, että meidät ostaisikin Apetia. Toinen kuntayhtiö osti toisen kuntayhtiön toiminnan. No, ei aivan koko toimintaa kylläkään, Kuraan jäi vielä kymmenkunta työmiestä ja toiset kymmenkunta toimihenkilöä, sekä tietenkin itse Pikkarainen. Mutta hänen ponnettomat yrityksensä saattaa yhtiön jäänteet onnistuneesti vapaille markkinoille, päättyivät muutamaa vuotta myöhemmin siihen, että Apetia osti vielä pienen osan Kuran työntekijöistä, työkoneet ja toimistokalusteet, ja loput henkilöstöstä potkittiin pihalle. Voin hyvin kuvitella, että Pikkarainen istui kuin laivansa kapteeni, työhuoneessaan tietokoneensa ylle kumartuneena, kunnes kaikki muut olivat lähteneet ja tavaroita alettiin kantaa pihalle. Hän lähti kuin Nokian Elop konsanaan kohti uusia parempipalkkaisia työtehtäviä, joita hyväveliverkosto hänelle osoittaisi.
Mutta nyt minä kyllä ajaudun sivupoluille. Olin juuri kokoamassa ajatuksiani, kun sisälle huoneeseeni astui lähetti sairaanhoitajan saattelemana. Lähetti ojensi minulle suuren kukka-asetelman, jonka sairaanhoitaja asetteli vaasiin, Tiinan tuoman – paljon vaatimattomamman – puskan viereen. Kukkien mukana tuli näyttävä kortti, jossa toivotettiin pikaista paranemista. Kortin olivat allekirjoittaneet itse Risanperä, sekä muut Innocityn naiset, Linda mukaan luettuna. Olisihan ollut kerrassaan tavatonta, mikäli joku heistä olisi tohtinut laskeutua norsunluutornistaan, tullakseen henkilökohtaisesti tapaamaan työtapaturman uhria. Lähettipalveluhan oli niin paljon kätevämpi ratkaisu. Olinhan minä oikeastaan vain yksi tuotannontekijöistä.
No niin, meidät siis myytiin Apetialle, tai oikeammin tätä varten perustetulle tytäryhtiölle, nimeltään Apetian kunnossapito oy. Näin Risanperän imperiumi laajeni käsittämään kiinteistönhoidon lisäksi myös niiden kunnossapidon ja talotekniikan. Meidät siirrettiin vanhoina työntekijöinä, pitkine lominemme ja mataline palkkoinemme tämän uuden yhtiön palvelukseen. Hyvissä ajoin ennen muutosta meille työntekijöille järjestettiin tiedotustilaisuus, jossa Risanperä vastaili kaikkiin mahdollisiin kysymyksiimme ja meille esiteltiin tuleva johtajamme, Linda Tuittu. Palvelujohtajaksi häntä nimitettiin. Myöhemmin kävi selville, että hän oli kaikkien toimialojen palvelujohtaja, eikä häneltä juurikaan liiennyt aikaa meidän ongelmiemme pohtimiseen.
Aivan aluksi kaikki sujuikin ihan hyvin. Jatkoimme samoissa tiloissa, joissa olimme toimineet siihenkin asti, ja joihin olimme vuosien saatossa tottuneet. Nipotusta tietenkin oli jonkun verran. Linda selitti meille, että työntekoa olisi kaikin tavoin tehostettava. Siksi kiinnitettiin huomiota etenkin työaikojen noudattamiseen. Yksi jos toinenkin sai huomautuksia siitä, että oli leimannut lähtiessään muutaman minuutin liian aikaisin. Vanha kaupunginaikainen perinne, varttitunnin pesuaika, ei miellyttänyt Lindaa ja hän yritti lopettaa sen, vaikkakin kovan vastustuksen vuoksi tuloksetta. Meitä, jotka olimme Apetiassa uusia, kontrolloitiin kaikin tavoin, mutta kiinteistönhoidon kultapossuilla oli kaikenlaisia erivapauksia. Itse työntekoa ei kylläkään tehostettu millään tavoin. Emme saaneet parempia laitteita, emmekä uudempia autoja, eikä työmenetelmien uudistamiseen uhrattu ajatustakaan.
Kaikenlaisia muutoksia kyllä tehtiin, ja suurin osa niistä tuli meille yllätyksenä. Tehtiin pihankäyttösuunnitelma ja kaikki parkkipaikat merkittiin. Siviiliautoja ei alueella enää sallittu, vaan ne piti jättää alueen ulkopuolelle. Tupakoitsijoille tapahtui aivan samalla tavalla. Minua se ei tietenkään haitannut, koska en polttele, mutta oli hupaisaa nähdä, kuinka Linda – silloin harvoin, kun suvaitsi saapua toimitiloihimme – kävi tupakalla räntäsateessa aidan ulkopuolella kahvihuonekavereidensa kanssa. Puusepänverstaasta tehtiin räjähdysvaarallinen tila ja kaikkiin oviin liimattiin tätä osoittavat merkit. Käytännössä se tarkoitti sitä, ettei työkalujen akkuja saanut enää ladata puusepänverstaassa, vaan sitä varten osoitettiin erillinen tila. Minkäänlaisia kipinöitä sinkoilevia työkaluja ei myöskään saanut käyttää ja ne kaikki siirrettiin metalliverstaan puolelle. Varauloskäynnit merkittiin asianmukaisin merkein ja kohdat, jotka saattoivat aiheuttaa jonkinlaisen vaaratilanteen, merkittiin kylteillä tai varoitusteipeillä.
Yhtiö lanseerasi myös tunnuslauseen: Apetia räppää ja jyystää. Tehtiin mainoskuvia, joissa työntekijät poseerasivat kauha mikrofonina tai lehtipuhallin kitarana, ja näitä kuvia leviteltiin sitten joka paikkaan.
Piha-alueelle katsottiin tarvittavan myös toinen poistumistie ja sitä varten aitaan puhkaistiin aukko, johon asennettiin liukuportti. Niin pian, kun portti oli asennettu, huomattiin, että kulku tapahtui pyörätien yli, joten tämä saattoi aiheuttaa vaaratilanteita. Tästä syystä asennettiin liiketunnistin, joka aktivoi oranssin huomiovalon varoittamaan pyöräilijöitä sekä suuret peilit, joiden avulla risteävän liikenteen saattoi helpommin havaita. Yksi asia jäi kuitenkin hoitamatta. Ei huomattu osoittaa vastuuhenkilöä portin aukaisuun ja tästä syystä se on ollut visusti lukittuna aina siitä lähtien.
Toki monet näistä uudistuksista olivat aivan tarpeellisiakin ja saattoivat ehkäistä onnettomuuksia, mutta sitten seurasi ehkä kaikkein tarpeettomin uudistus, jolle naureskellaan vieläkin. Johtoryhmä sai nimittäin päähänsä, että puukot ja veitset olivat aivan hirvittävän vaarallisia työkaluja ja niiden käyttö pitäisi kokonaan kieltää. Syntyi kampanja: puukoton Apetia. Puukot korvattiin niin sanotuilla turvaveitsillä. Sellaisilla, joiden terä vetäytyy veitsen sisälle, mikäli nappia ei jatkuvasti paineta peukalolla. Itsensä haavoittamiselta varmasti välttyy, mutta jännetupentulehdus sen sijaan on taattu. Eikä tämä vielä tähän jäänyt. Meille hankittiin kymmenillä tuhansilla euroilla korvaavia akkukäyttöisiä työkaluja, joista suurin osa osoittautui ammattikäytössä täysin virattomiksi. Todella tarpeellisista asioista, kuten esimerkiksi työvaatteet ja -autot, ei kuitenkaan tunnuttu päästävän minkäänlaiseen yksimielisyyteen, vaan niitä vatvottiin kuukausi toisensa jälkeen.
Ensin kunnan työntekijöinä ja myöhemmin Kuntarakentajissa, olimme tottuneet siihen, että työnantaja järjesti työntekijöille pikkujoulut ja antoi joululahjankin. Kuran aikana pikkujoulut olivat oikeinkin hyviä, ruokia ja juomia riitti, ja oli oikein esiintyjiä ja musiikkiakin. Kerran menimme risteilylle koko poppoo, eikä tykypäivistäkään ollut pulaa. Nyt Apetiaan siirryttyämme kaikki tuollainen loppui kuin seinään. Pikkujoulut vaihtuivat puurojuhlaan likaisessa ja kylmässä autotallissa, tykypäiviä ei järjestetty lainkaan, joululahjatkin loppuivat ensimmäisen vuoden jälkeen. Jopa aiemmin annetut kulttuurisetelit hävisivät vähin äänin.
Aluksi Linda piti meille tiedotustilaisuuden kerran kuukaudessa. Sitä kutsuttiin nimellä varikkopalaveri. Ajatuksena oli, että koko Apetian kunnossapidon porukka kokoontui taukotilaan, kuin suuri perhe, ja Linda pauhasi sairauspoissaoloindekseistä, tuotantotavoitteista ja uusista työnseurantaohjelmista. Palaverin päätteeksi hän vastaili kysymyksiimme ja otti vastaan ehdotuksia ja aloitteita. Asiat tuntuivat olevan hyvällä tolalla. Luulimme tosissamme, että pääsisimme vaikuttamaan meitä koskeviin asioihin. Myös tarjoilu näissä palavereissa oli aluksi ihan hyvä. Oli sämpylöitä ja kahvia ja koska palaveri järjestettiin aamulla, sen päätteeksi oli mukavaa lähteä puurtamaan täydellä vatsalla.
Loppuvuodesta meille myös kerrottiin, että yritys oli tehnyt päätöksen työntekijöille maksettavasta tulospalkkiosta. Linda selitti juurta jaksain millaisella laskentakaavalla, ja mitä asioita huomioiden, tuo palkkio määriteltäisiin. Se oli rehti kädenojennus yhtiön taholta ja vaikka tilinpäätöksestä lopulta selvisi, ettei meidän alaosastomme ollut loppujen lopuksi juurikaan tuottanut voittoa ensimmäisenä vuonnaan, niin muiden tulospalkkion laskentaan vaikuttavien seikkojen vuoksi, yhtiö maksoi meille kuitenkin muutaman sataa euroa. Se lämmitti mieltä ja kannusti yrittämään. Ponnistelumme eivät tosin johtaneet toivottuun tulokseen, sillä heti seuraavana vuonna, huolimatta huomattavasti paremmasta taloudellisesta tuloksesta, tuo tulospalkkiomme pieneni alle puoleen johtuen konsernin muiden osien huonosta tuloksesta. Näin meille selvisi, että teimmepä aivan mitä tahansa, meidän pieni muutaman kymmenen työntekijän tytäryhtiömme, olisi aina riippuvainen suuren emoyhtiömme toiminnasta, mitä tulospalkkioihin tuli.
Suunnilleen niihin aikoihin, kun kolmas vuotemme oli kääntymässä kohti kesää, aloimme ymmärtää, etteivät yrityksen johdon tavoitteet olleet yhteneväisiä meidän tavoitteidemme kanssa, ja Apetia alkoi muuttua mielissämme Apatiaksi. Työmoraali alkoi murentua, työajat alkoivat lipsua, ruokatunnit ja tauot venyivät ja sairauspoissaolojen määrä räjähti käsiin. Se ei kuitenkaan tuntunut huolettavan Lindaa, eikä muutakaan johtoa. Varikkopalaverien määrä väheni kuukausittaisista kahden kuukauden välein pidettäviksi, ja sitten kolmen. Linda lähetteli ja perui kokouskutsuja mielensä mukaan ja meidän muiden piti sopeutua hänen oikkuihinsa. Ajankohta siirrettiin aamusta iltapäivään ja tarjoilu väheni, kunnes loppui kokonaan. Aiemmin perustettu kehitystiimi lopetettiin, koska Linda otti nokkiinsa aivan kaikesta arvostelusta. Näytti siltä, että hän vain teeskenteli suosivansa avoimuutta ja demokraattista päätöksentekoa ja jyräsi sen jälkeen omat päätöksensä läpi tyrannin tavoin, muista välittämättä.
Koska kunta-alan palkkaus on aina ollut yksityistä sektoria heikompi, ajattelimme Apetiaan siirryttyämme ja YT-kurimuksesta pääsyämme, että nyt olisi otollinen hetki yrittää korottaa palkkojamme. Useat meistä yrittivätkin aloitella pakkaneuvotteluja tahoillaan, mutta hyvin pian itse Risanperän taholta viestitettiin, ettei palkkoihin puututtaisi ennen kuin tiedettäisiin, miten ensimmäinen vuosi olisi mennyt. Tavallaan se tuntui lupaukselta. Mikäli saisimme firman tuottamaan voittoa, niin palkkojakin voitaisiin sen jälkeen korottaa. Se oli kuitenkin kaikesta päätellen pelkkä tekosyy, sillä vielä toisen voitollisen vuotemme jälkeenkään emme päässeet palkkaneuvottelupöytään yhtiön johdon kanssa. Työnjohto ei rohjennut viedä aloitteita eteenpäin, Risanperä linnoittautui esikuntansa ympäröimänä Innocityn norsunluutorniinsa ja Linda lopetti miltei kokonaan kaiken kanssakäymisen kanssamme. Viimeisessä palaverissa hän jopa uhkasi poistua paikalta, mikäli palkoista alettaisiin keskustella. Se asia, hänen omien sanojensa mukaan, ei lainkaan kuulunut hänelle. Kenelle se sitten kuuluu, mietimme.
Keskusteluyhteys alaisten ja johdon välillä katkesi näin ollen kokonaan. Tästä eteenpäin uutiset kulkivat vain epämääräisinä huhuina, joiden todenperäisyyttä ei kukaan voinut varmasti sanoa. Yksi sitkeimmistä huhuista osoittautui kuitenkin todeksi. Yhtiömme oli jakautumassa kahdeksi. Osa meistä jatkaisi edelleen Apetiassa, kun taas osa siirtyisi uuteen yhtiöön, nimeltään Kaunea. Ideana tässä oli, kuten Risanperän sähköpostista myöhemmin ilmeni, että Kaunea toimisi niin sanottuna inhouse-yhtiönä, kun taas Apetia jatkaisi vapailla markkinoilla. Inhouse-yhtiö, kuten minä asian ymmärsin, tekisi työtä vain omistajilleen, eli tässä tapauksessa kaupungille.
Muutokset eivät kuitenkaan jääneet vielä tähän. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, vain viikko Kauneaan siirtymisemme jälkeen, tuli tieto, että joidenkin olisi pakko siirtyä takaisin Apetiaan, jotta tämäkin yhtiö kykenisi toteuttamaan kunnossapitoon liittyviä tehtäviä yksityisen sektorin puolella. Niitä, joita Kaunealla ei inhouse-yhtiönä ollut lupa tehdä. Tämä aiheutti hirvittävän sekasotkun. Kukaan ei tiennyt mistään yhtään mitään. Linda ei suostunut avaamaan suutaan. Silloin harvoin, kun hän oli paikalla, tiesimme sen siitä, että hänen sporttinen bemarinsa oli parkissa aivan oven edessä ja hänen kiivaat korkonsa kopisivat edestakaisin pitkin yläkerran lattioita kiinteistönhoidon tiloissa.
Kukaan meistä ei tiennyt, kenen alaisuuteen lopulta joutuisi tai kumpaan yritykseen hänet laitettaisiin. Ja vielä vähemmän, kumpi niistä osoittautuisi lopulta paremmaksi vaihtoehdoksi. Pomotkin kyräilivät sermien takana ja tiuskivat toisilleen. Kun asiaan lopulta saatiin jonkinlainen ratkaisu, alkoi muutto toimistohuoneista toisiin ja pukukopeista toisiin pukukoppeihin. Työvaatteet piti merkitä uudelleen ja hiljattain saadut autot teipattiin, vuoroin toisen tai toisen yhtiön väreihin. Lopulta kukaan ei tuntunut tietävän, mikä asia kenellekin kuului ja kuka päätti mistäkin. Apetia oli entistäkin apaattisempi ja Kauneasta tuli yhä kauheampi
Sami soitti iltapäivällä ja kertoi, että avointen ovien päivänä nähty naapurikunnan virkamies olisi mahdollisesti meidän tuleva johtajamme. Siis Kaunean johtaja, sen sijaan, että Linda ottaisi vielä senkin hoidettavakseen. Hän ei kuulemma voisi sitä yhtiölain vuoksi tehdä, mistä olen suuresti kiitollinen tuon lain laatijoille. Se oli paras uutinen pitkään aikaan. Eräänlainen uusi alku, joka toisi valoisammat tulevaisuuden näkymät – taas kerran. Vaikka sitähän emme vielä voi tietää, osoittautuuko tämä uusi johtaja Lindaa paremmaksi. Olen kuitenkin toiveikas sen asian suhteen, sillä ainakin hän on… No jaa, siinä sitä tarvitaankin munaa, että saa tämän laivanromun ohjatuksi takaisin reitilleen.
