Sitä sanottiin Rauma-Repolan alueeksi kai siksi, että tuo monialayhtiö ne puut siitä alalta osti. Kuvio oli tasapuista hiekkakangasta, ja se käsitti yhteensä liki 10 hehtaaria molemmin puolin Heikinpuroa.
En koskaan ehtinyt nähnyt Rauma-Repolan aluetta muuta kuin sinä raiskiona, joka se oli jo silloin ensimmäisen kerran, kun kävelin metsässä. Perikunta oli käsittääkseni nostanut siitä isot rahat, mikä oli ollut kai välttämätöntä, jotta omaisuus saadaan jaettua neljälle tasan. Raiskio oli se hinta, joka äidin oli pitänyt maksaa siitä, että saa itse jatkossa päättää tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.
Meille kerrottiin, että nyt piti katsoa metsää puilta, koska kirjaimellisesti, eihän siinä ollut enää niitä puita, mitä katsoa. Minäkin laitoin saappaat jalkaan ja loikkasin metsäautotien ojan yli aikuisten perään. Ajattelin, että ehkä tuo mainio metsänhoitaja näyttää meille, missä se metsä sitten on. Ehkä se on tuon tönityn pajukon takana. Ehkä se on vielä kovin kovin pieni katsottavaksi horisonttia vasten. Peräti mielikuvitusmetsä.
Eniten minua ihmetytti jo silloin se hirmuinen sotku, joka siitä maasta oli saatu aikaiseksi. Joku oli koettanut kaivaa syvää ojaa metsämaahan joka neljän metrin välein, mutta kas kun maa ei ollut ollutkaan kilttiä hiekkamaata vaan sekakokoista moreenia, kivenmurikoita, joista suurimmat kaivuri oli joutunut kiertämään tai hyppäämään yli. Ja kuntta, parat pajukot ja hakkuutähteet sojottivat ristironkkelissa kuka mihinkin suuntaan. Pahinta jälki oli ehkä kuitenkin Heikinjoen penkoilla, missä maa oli kosteaa muraa. Ei ollut yhtiölle kelvannut leppä, ei haapa eikä pajui taikka alimittainen koivu, ja siltikin se valopää kaivinkoneen kuljettaja oli koettanut aurata senkin maan, täyden metsän alta. Sinne joenpenkkaan ei saanut jalkaa väliin. Ja siitä metsänhoitajakin joutui toteamaan, että se on pariksi vuosikymmeneksi menetettyä maata.
Rauma-Repolan alueesta tuli 80-luvun ääliömäisen metsänhoidon malliesimerkki muutenkin. Ihan kotoperäinen.
Meille vakuuteltiin, että se mikä maasta rivakasti lähtee, se myös rivakasti siihen palaa. Osa R-R:n maksamista rahoista oli pantattu metsänhoidollisiin töihin, ja niinpä Paltamon metsänhoitoyhdistys toimittikin meille ison peräkärryllisen paakkutaimia ja istutusputket. Niillä istutettiin sitten koko perhe kymmensenttistä paakkua hiekan sisään.
Muutaman vuoden kuluttua nähtiin, että oltiin istutettu räkämäntyä. Lähes sata sadasta taimesta oli joko kuivunut ja kuollut heti ensimmäisenä vuonna tai sinnitellyt hengissä siihen puoleen toista metriin. Mutta niitä haaroittuvia runkoja ja mutkalle kiertyviä oksia. Kuivuvia ja kuolevia latvoja. Kun sitten etsittiin syytä ja kaivettiin juuri esiin havaittiin, että metsänhoitoyhdistyksen ja taimitarhan välillä oli ollut ratkaiseva väärinymmärrys siitä, pitikö paperi kuoria paakkutaimen päältä ennen istutusta vai ei. Ei oltu kuorittu. Juuret olivat tukehtuneet paperihylsyn sisään.
Rauma-Repolan alue istutettiin uudestaan metsänhoitoyhdistyksen laskuun, mutta ei siitä silloinkaan kasvavaa metsää tullut, ei oikein koskaan ennen kuin ymmärrettiin jättää alue rauhaan. Vähitellen tuulen mukanaan tuomat koivun ja kuusen siemenet löysivät sopukoita, joista löytyi terveen kasvun eväät ja ensin heinikko, sitten varvikko alkoi taas kasvaa. Kulkemaan siellä ei kuitenkaan oikein vieläkään päässyt eikä tee oikein edes mieli vieläkään, vaikka nykyään siinä nousee jo vahva sekametsä yli kymmeneen metriin.
Onpahan meilläkin metsässä paikka, joka on meiltä ja hulluudeltamme nyt suojassa.
Rauma-Repolan paperitehtaan ja sahan takamaillahan minäkin lapsena hiihtelin. Niiden vuosien jälkeen tehdas on kovasti laajentunut ja nielaissut alleen suuren osan parhaista sieni ja marjamaista.