Ote romaanista Pasurin tyttäret, Turbator 2015
Horstin sotilaspalvelija tuli illalla. Tai oli jo melkein yö. Aliisa oli ollut sairaalassa pitkän tuurin, kaksi normaalia vuoroa peräkkäin. Koskaan ei etukäteen voinut olla täysin varma, milloin osastoilta pääsi hetkeksi vuokralukaaliin huilaamaan. Hän oli lopen väsynyt. Hän oli keittänyt kattilallisen vettä ja hauduttanut itselleen vahvan teen. Sokeriakin hänellä oli, Horstin Otavasta tuomaa.
Sotilas riisui lakkinsa ja kintaansa ovenvierustuoliin. Aliisa näytti kädellään, että mies istuutuisi pöydän ääreen häntä vastapäätä. Kumpikaan ei puhunut mitään, ennen kuin Aliisa oli antanut miehelle teemukin. Mies puhalsi höyryävään astiaan. Lumikiteet hänen parransängessään sulivat ja tarrasivat helminä leuankärkeen.
– Hän tietää, mies sanoi.
Aliisa ihmetteli, ettei koskaan ollut kuullut miehen nimeä. Ehkä parempi niin.
– Mitä tarkoitat?
– Oberleutnant. Er weiss.
– Tietää mitä? Aliisa nosti leukaansa pystympään. Mies ei tiennyt, että hänkin tiesi. Aliisa halusi vaihtaa puheenaihetta.
– Haavoittunut nainen?
– Hain hänet. Vein pois.
– Pois? Mihin?
– On parasta, kun et tiedä.
– Kun en tiedä, olen sokea kuin lepakko, Aliisa sanoi ja ajatteli Allidaa, joka oli kertonut rohkeista neuvostonaisista, yön noidista. He tulivat ja toimivat nimettöminä ja pimeässä vain taivaan tähdet valonaan. He tekivät rohkeita tekoja. Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei kiittänyt.
Sotilas viivytteli kuumaa juomaa suussaan. Ehkä hänkin mietti Aliisan puhetta sokeista lepakoista.
– Tietämätön on sokea kuin lepakko, Aliisa toisti.
– Genau, sotilaspalvelija sanoi vitkastellen. – Täsmälleen.
– Entä se toinen nainen? Tänään Tiilimäellä. Näin teidät.
– Toinen nainen, toinen asia. Usko, Aliisa, että parasta on, kun et tiedä. – Vielä, mies lisäsi.
– Sinun lapsesi?
– Nein, nein. Mies nosti sormensa suunsa eteen ja sihisytteli.
– Entä nyt?
– Alles in Ordnung. Alles ist klar.
Horst tulee minulle yöksi?
– Tulee. Mutta älä huolehdi. Kaikki järjestyy.
– Kuka …
Aliisa tiesi, ettei ollut viisasta kysyä. Parasta oli, kun tiesi vain oman osuutensa eikä hankkinut turhaa tietoa. Kiusaus oli kuitenkin ylivoimainen. Sekä tietämiseen että tietämättä olemiseen. Lopulta kukin oli vastuussa omista vastauksistaan.
Sotilaspalvelija näki Aliisan epäröinnin. Siihen heidät molemmat oli koulittu, näkemään toisen epäröinti ja peittämään omansa. Kouluttajina olivat olleet sotavuodet, kynsin hampain elämästä kiinni pitäminen, kunkin eteen osunut polku.
– Egon ist mein Name, mies yllättäen esittäytyi.
– Egon, Aliisa nyökkäsi.
Jokin laulu kaukaa vuosien takaa rupesi soimaan hänen mielessään. Se oli jossain Turun keskustan tanssipaikassa juuri ennen sotia. Orkesteri tuli Tampereelta ja laulajana oli Arvi Tikkala. Sinä kesänä oli ollut niin kuuma, että kengänpohjat tarttuivat asfalttiin, kun osui päiväsaikaan liikkumaan kadulla. Yöt olivat hikisen kiihkeitä. Kaikkialla odotettiin parasta ja pelättiin pahinta. Ja niin kuin aina isojen herrojen sekoillessa toistensa luona vieraillen, tavallinen kansa yritti elää tanssisalongeissa ja ravintoloiden takahuoneissa kuin viimeistä päivää ja viimeistä yötä. Kukaan ei halunnut tuhlata aikaa epätoivoiseen tulevaisuuden miettimiseen, kun elettiin vuosikymmenen kuuminta kesää ja jännittävimpiä ilon päiviä.
Päättäjäistanssiaisissa Aliisan kavaljeerina oli ollut Ruben. Ajatella, ettei hän enää muistanut Rubenin sukunimeä. He kulkivat vain yhden vimmaisen yön pitkin Turun katuja. Mutta nuorelle se riittää. Aliisalla oli juuri saatu lumivalkea sairaanhoitajan hilkka päässään, kädessä pitkävartinen tulipunainen ruusu. Ja vierellä kähäräpäinen Ruben, joka lauloi yhä uudestaan ja uudestaan:
– Bei mir Bistu Shein. Bei mir Bistu Shein.
Molemmat tiesivät, että viimeistään sen kesän jälkeen Rubenin oli paettava Ruotsiin. Juutalaiset … Aliisa lupasi lähettää valokuvansa Rubenille. Mutta lähettämättä kuva jäi. Niin jäi monen muunkin kuva lähettämättä. Kohta yhä useamman nuoren miehen osoite oli ”tuntematon”.
Horstin autonkuljettaja oli sulkenut oven hiljaa perässään. Hänellä oli aina ollut kyky liikkua huomaamatta. Kuin aave hän katosi pimeille korkeiden kinosten reunustamille kaduille. Miehen saappaiden jättämät märät jäljet olivat jo ovensuussa kuivahtamassa.
Mereltä puhaltava ilkeä viima ripusti ikkunaan lumikukkia. Valkoisia ruusuja. Ruusuja ketjussa kuin mummun virkkaamassa sängynpeitteessä. Aliisa raaputti sormella kylmän lasin pintaa. Sormenpäät rupesivat kihelmöimään.
– Mitä tämä kaikki merkitsee? Aliisa kyseli pimeydeltä. Mutta pimeys oli mykkä ja kylmä.
Ja kohta saapuisi taas Horst. Tämä laulaisi hänelle kansallislauluaan Das Lied der Deutschen. Mutta jos joku varomattomasti jatkoi ensimmäisen säkeistön jälkeen toisen laulamista, Horst nostaisi torjuvasti kätensä. Aliisalla ei siihen nyt ollut varaa.
