Tarinavirta

Joki oli jo herännyt aamuun, kun Andreas näki Iljan nojailevan laivan reelinkiin. Näkeekö joki unta milloinkaan? Volga on kuin valvova enkeli. Enkelit eivät nuku, vaan ympäröivät kuin joki laivan, kantavat kuin äiti lastaan, kuiskaavat aalloillaan tarinaa, joka kerrotaan aina uudestaan ja jokaiselle, joka vain haluaa kuulla sitä valossa ja hämärässä.

Ennen laivan lähtöä Vladimir oli sanonut varustamon konttorissa Andreakselle:

– Saatte laivalle neljän taiteilijan seurueen. Joku mesenaatti on maksanut heidän matkansa jo ennakkoon.
– Miten kauas he matkustavat?
– Eivät ole vielä päättäneet varmaksi. Kulkevat ensin alajuoksuun katsellen paikkoja, johon jäisivät maalaamaan ja palaavat syksyllä Pietariin keisarilliseen Akatemiaan.
– Nämä seudut kiinnostavat heitä?
– Joku tulee tänne vapaaehtoisestikin, Vladimir vastasi huokaus äänessään. Hän oli jo pari vuotta jahkaillut paluuta Pietariin, mutta täällä varustamon konttorissa hän edelleen istui.
Miehet jatkoivat matkustaja – ja tavaraluettelon tutkimista.
Kevät teki kiireesti tuloaan. Puutarhat nostivat mullastaan joka päivä jotain uutta joen rantapenkereillä. Saarnet, poppelit ja sireenit olivat availleet silmujaan. Jotain oli avautunut taas kerran ihmisissäkin. Äänet kuulostivat kirkkaammilta ja tulivat kuin helpommin. Kasvoja käänneltiin valoa kohti ja katseet kohtasivat.
Matkustajien noustessa laivaan Andreas erotti taiteilijat kohta katseellaan. Isoja, pitkulaisia kirstuja nostettiin laivaan.
– Varokaa sitä, siellä on astiamme! Haluamme ne ehjinä perille, Vasiljev huusi miehille.
Repinin veljekset muistuttivat toisiaan. Ilja oli saanut synnyinlahjana vahvemmat piirteet, joita vielä mustat, kurittomat hiukset kehystivät. Hän vaikutti vanhemmalta kuin huilua kainalossaan kantava Vasili-veljensä.
Huilunsoittoa matkustajat alkoivat päivien mittaan pyytää lisää kuultuaan pienen lurituksen. Jokilaivalle tuntui kuuluvan musiikki, niin kuin laitureillekin, joilla soitto oli usein vastassa.
Vasiljev näytti olevan joukon kokenut johtaja, joka oli varustautunut katseita keräävillä asusteilla. Kirstussa odottivat solmiot ja käsineet omaa hetkeään. Makarovin, aatelismiehen, sulavuus herätti myös huomiota, missä hän liikkuikin. Molemmilla oli luonnoslehtiö jatkuvasti kainalossa.
Laivan sumutorvi huusi lähtömerkin. Taiteilijat katselivat huumaantuneina laivan viilettämistä joen alajuoksuun. Lämpimässä oli avautunut kasvien kukintoja ja nouseva kuutamo kutsui satakieliä virittelemään ääniään. Yö laskeutui Volgalle nopeasti, kohta oltiin kuutamon varassa. Onneksi lotjien mastoissa tuikuttivat lyhdyt ja laivat lähettivät jo kaukaa valomerkkejä vastaantulijoille.
– Nyt on saatava teetä, Andreas näki Makarovin touhuavan.
Kohta kannettiin buffetista höyryävää juomaa ja täytetyt piirakat katosivat hiljaisuudessa nälkäisiin suihin. Andreas jutteli matruusin kanssa ja näki, miten kuutamo muutti rantaviivaa ja sai teenjuojien piirteet varjoisiksi, muunteli kasvoja, kätki katseen syvyyden ja korosti kenellä kulmakarvoja, kenellä leuan jyrkännettä. Tuntui kuin nuorukaiset olisivat muuttuneet toisilleenkin vieraiksi. Jokainen kääntyi sisäänpäin.
Kun Andreas lähti liikkeelle, Vasiljev pysäytti hänet.
– Sanokaa kapteeni, minne asti meidän kannattaa mennä etsimään kesäpaikkaamme?
– Riippuu siitä, mitä etsitte, Andreas hymähti.
– Maalattavaksi kiinnostavaa, maisemia, ihmisiä, Ilja henkäisi.
– Sitten en suosittele Saratovia kauemmaksi. Sen jälkeen alkavat suuret arot ja hiekkamatalikot.
Miehet katsoivat toisiinsa, valo kääntyi ja ilmeet sulivat taas tutuiksi.
– Annetaan Volgan juosta ja matkataan Saratoviin. Vietetään maissa lomaa ja valitaan takaisin tullessa paras paikka. Jäädään maihin, kun näyttää hyvältä, Ilja ehdotti.
Suunnitelma sopi muillekin. Andreas ihmetteli heidän ahkeruuttaan, päivien kuluessa luonnoslehtiöt alkoivat täyttyä. Vasilin soitto piristi jokaista matkaajaa.
Aina laivan pysähtyessä satamaan, taiteilijat näkyivät hyppäävän laiturille joutuisasti. Väkeä ilmestyi heti rannalle kuin keväisen maan polkaisemana.
– Ihmiset rakastavat Volgaansa, luotsi tuumi heidän ihmetellessään joutilaita. Aina sieltä löytyi kiinnostavat kasvot luonnosteltaviksi – Soita jotain tutumpaa, sanoi plyysihousuihin pukeutunut mies Vasilille, joka luritteli Akatemiassa harjoittelemaansa konserttoa.
– Kelpaako tämä, Vasili nauroi ja sai joukon taputtamaan ja hyppimään, kun tuttu haikea kansanlaulu Volga, Volga äiti armas alkoi kerätä lisää kuulijoita.

“Pitkässä tanssissa on monta käännöstä” jokilaivan kapteeniksi päätynyt Andreas Wennström kirjoittaa 1860-luvulla Volgalta veljelleen Henrikille, joka toimii kauppiaana Kirkkonummella. Tenholasta lähteneiden veljesten elämän pitkä tanssi kuitenkin yllättää heidät uusilla käänteillä. Se herättää kysymyksiä: miten kulkija voi löytää jotain omaa itselleen ja milloin hän on perillä? 

Suvun jäsenet kohtaavat vuosikymmenien jälkeen, kun Andreaksen pojanpoika Andrei alkaa tehdä perheineen paluuta Suomeen. Miten se onnistuu Stalinin sulkiessa rajoja? 

Pitkää tanssia on Pirkko Arolan neljäs romaani.