Pehmeä, sulattavan pehmeä, suloisen mutta järeän pehmeä on tuo katse ja hymy.
Siinä on jotakin ilkikurista, kuin arvokas nainen haluaisi olla vallaton lapsi tekemäisillään jotakin vähän kiellettyä mutta huisin hauskaa. Ilo siitä että niin voi tehdä välkkyy hänen syvälle luotaavista utuisista silmistään, tartun kuplivaan vallattomuuteen, tunnen miten kaikki hermoni laukeavat syvällä kudosten tuolla puolen, lämmin olo valuu jokaiseen ruumiin tuntemukseen.
Raukea hymy tuntuu kämmenissä ja kylkiluiden alla.
Napa säteilee puhdasta onnea laajalti vatsaan, maksaan ja haimaan, selän alle. Suurkirkkaat leikkaussalin lamput ovat kauniisti muotoiltuja, sopivat tarkoitukseensa, hymyilen niillekin rakastuneena.
Ylös nostetaan jalat haralleen lämpöpakkauksiin,
Ukrainasta muistuttavissa vihreissä maskeissa liikkuvat hoitajat joista näen vain hymyillen tuikkivat silmät. Tunnen suurta sympatiaa sotasairaaloita kohtaan, tunnen kiitollisuutta, itkettää ilosta.
Minua nostellaan näkymättömin tietävin ottein, luottavaisia raajojani siirrellään, käsiini työnnetään kanyyleja, joku vähän sattuukin – mutta se ilkurinen katse valaisee mieltäni, valo tuntuu ihastuttavalta, ja aivoni purskahtavat rakkauteen, hempeään ja jokaisen ruumiinosan lävistävään rakkauteen.
Happinaamaria tuodaan lähelleni, odotan käskyä laskea numeroita taaksepäin mutta unohdan odotukseni kun katselen noita silmiä.
Ne vastaavat vakaasti katseeseesi ja ovat taas tekemäisillään jotakin kuritonta; ja sallivat sen minullekin, en ole koskaan tuntenut näin hyvää oloa.
Avaan silmäni, vieressäni maskiton hoitaja hymyilee lämpöisesti, rakastan häntäkin yli kaiken.
Kerron sen kaikkialle, kasvoilleni leuasta otsaan leviävä hymy kuumottaen, pyydän saada pitää häntä kädestä.
Hän silittää poskeani, se tuntuu jossakin, ihoni eri tavalla kuim mikään ikinä, poskeni pinta on nukkainen, sormi lempeä, käsi lämmin ja kiireetön, oma käteni lämmin ja läsnä, rakkautta tihkuu kaikkialle, tunnen sentti sentiltä jokaisen palasen vatsaani, kaulaani, käsivarsiani, jalkateriin asti kaiken, höyryävän lämpimässä pumpulissa on vain täyttä rakkautta.
Sitten aika katoaa kunnes olen osastolla.
Jonnekin katosi ilman pimeyttä myös se puolitoista tuntia kun minua leikattiin.
Missä olin, mitä tunsin, miksei tullutkaan siirtymää ilkikurisen hymystä pimeyteen, ei porttia, ei hämäryyksiä, ei vaipumisia, ei haipumisia.
Olin kuollut!
Olin kuollut sosiaalisesti tälle teidän maailmallenne, rakkauden ja rakastamisen välissä.
Kaikki aistini suljettiin, vai suljinko ne itse.
Olin epäsosiaalinen!
En missään yhteydessä kehenkään teistä, en mihinkään teissä, en mihinkään itsessäni! Kuolema on kieltäytymistä, mutta eikö siinä ole asteita?
Olen onnellinen siitä, että olen ollut poissa luotanne, eikä se tuntunut missään, eihän se ollut edes pimeyttä.
Sitä ei vain ollut.
©Antu Sorainen
