Kävelin verkkaisesti pitkin Narvaa kohti Rotermannin metroasemaa. Liikenne oli ahdistavan vilkasta, kuten aina tähän aikaan.
Pistäydyin Baltikassa ja kiertelin nopeasti ulkoiluvaateosaston siinä toivossa, että takki jonka olin ajatellut ostavani, olisi jo saatavilla, mutta se ei ollut.
Olisin tietenkin voinut tilata se netistä, mutta olin niitä ihmisiä, jotka mieluummin sovittivat vaatteensa, kuin palauttivat ne myyjälle. Omasta mielestäni sillä tavoin säästin aikaa, sillä pääsin heti selville siitä, miten vaate istui päälleni, miltä kangas tuntui kun sitä kosketti ja miltä se tuoksui.
Menin tavaratalon kahvilaan ja tilasin cappuccinon. Sillä välin kun se valmistui, valitsin yhden muffinsseista ja Kalev-patukan. Kassalla kahvilaketjun siniseen pukeutunut nuori, eksoottinen nainen soi minulle hymyn.
Istuin pöytään, josta avautui henkeäsalpaava näköala Riomaggioren maalaukselliseen merenrantakylään.
Luin vielä kertaalleen läpi raporttia, jota olin valmistellut viimeisen kuukauden, kun ajatukseni keskeytti merkkiääni. Erään ylemmän kerroksen sovituskopin peiliseinä muuttui läpinäkyväksi ja tumma nainen poseerasi esittelemässä sovittamaansa ihonmyötäistä juoksuasua ja treenattua takapuoltaan. Kopin seiniin piilotetut salamat räpsähtelivät ja italialainen rantamaisema täyttyi kuvilla, joita kahvilan asiakkaat latasivat innokkaasti, ja antoivat niille pisteitä.
Kun jo toinen pukukoppi avautui yleisölle, ajatuksenjuoksuni katkesi lopullisesti, ja poistuin kahvilasta.
Käännyin sivukadulle, jonka varrella on varsin laadukas ketoravintola. Olin käynyt siellä useita kertoja syömässä kollegoiden seurassa.
Silloin näin sen kyyhöttämässä ketoravintolan ja sen viereisen pikaruokapaikan välisessä syvennyksessä. Se tuntui minusta hieman oudolta, sillä ei ollut tavallista jättää lemmikkejä yksin ravintolan ulkopuolelle siksi aikaa, kun isäntä kävi syömässä. Sitä paitsi kaikki ravintolat eivät edes sallineet niiden tuontia tiloihinsa. Ketoravintola ei sallinut. Sen tiesi jo kyltistä jossa luki NO PETTO.
Minulle syntyi sellainen vaikutelma, että tämä yksilö oli hylätty – jätetty heitteille. Olin kyllä kuullut, että sellaistakin saattoi tapahtua. Mutta jossain muualla, ei kai täällä minun kotikaupungissani. Lakihan suojeli lemmikkejä yhtä lailla kuin meitä muitakin.
Ihmisiä kulki sisään ravintoloihin, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota rakennusten välissä kyyhöttävään pettoon.
Silloin se näki minut ja katseemme kohtasivat. Sillä oli suuret, vihertävänharmaat silmät, joilla se katseli minua, ja sillä hetkellä tajusin, että niistä kuvastui pyyntö. Aivan kuin se haluaisi minulta jotakin. Sitten ymmärsin, että lemmikkihän kerjäsi.
Nyt menin kyllä lukeminen hämmennyksen puolelle. Luin tämän ja jatko-osan Petto 2 pariin kertaan, ja sitten minun oli pakko ruveta googlettamaan.
Olen sillä tavalla perinteinen lukija, että kun minulle kerrotaan tapahtumapaikka, olen mielikuvissani siellä. Nyt kävi kuitenkin niin, että olin ensimmäisessä jaksossa yhtä aikaa Narvassa ja Tallinnan keskustassa (Rotermann) . Sitten koetin päästä johonkin kauppakeskuskseen, mutta Baltika olikin futisjoukkue, omakotitaloalue ja olutmerkki. Parin jakson päästä olin Italian Riggiomaressa kahvilla.
Alkuhämmennyksestä selvittyäni tarina lähti kyllä viemään. Eletään määrittelemättömässä lähitulevaisuudessa, dystopiassa ehkä merenpinnan radikaalin nousun jälkeen, jossa yhteiskuntajärjestykset ovat murentuneet, ja osalle ihmisistä on jäänyt pelkkä kulkukoiran osa. Tästä kertoo ravintolan vieressä kyhjöttävä Petto, jolla on hiukset.
Palaan kuitenkin vielä paikkojen ja asoiden nimeämiseen. Harkitsisin vielä , että keskityt niihin, koska en pääse paikan epämääräisyydestä vielä tätä kirjoittaessanikaan irti. Viimeisimpänä tartuin Ketoravintolaan, joka näyttää olevan hämeenlinnalainen ravintolaketju…. Hmm..