Miehenmetsä – nimisen kokoelman novelli
Komea ilma, semmoinen, josta ei ole mitään sanomista. Joki on joki ja taivas korkealla.
Kari jämähtää sillan pieleen. Ongelle oli äsken menossa, mutta löytää Heinosen istumasta mopon nojalta.
”Saan kerralla sillan tukkoon”, Kari sanoo Heinoselle.
”Mikset saakin.” Heinonen mieluummin nojailee ilman puheita. Ei paljon juttukaveria kaipailisi.
”Ei kun saan.”
Joki on joki ja taivas korkealla. Edelleen.
”Kävin kerran Kotkan meripäivillä”, Kari sanoo.
”Mikset vaan käynytkin.”
Karilla on inttipäänsä. Viestintäpainotteinen nousukierre.
Heinonen että joo joo, toteaa lyhyesti mutta ei anna itseänsä häiritä.
”Enkä ole merimies.”
Heinonen ajattelee haaleasti meren. Tai sen mitä merestä muistaa. Meren rouskuttaman Skibottenin rantakivikon, rannalla maidon värisen kuplavolkkarin. Kuplan takapenkille on lastattu vaatetta ja jotain tavaraa. Kylmälaukun irronnut hihna on rossirata ja hopeanvärinen Porsche 924 radan nopein kiituri. Lämpölaukun kylki on lämmin ja siinä on valkoisella pohjalla mustia pilkkuja.
Isä pöllyttelee tiellä kierroksia ja kaarroksia. Äiti muistuttaa kartasta jotain kohtaa. Isä aina ensin kinaa ettei äiti osaa, sitten kumminkin poiketaan niin kuin äiti sanoo.
Äiti antaa välillä kuumaksi loiskunutta limua ja isä kiroaa että äidin muka meri pitää nähdä.
Kilpisjärvellä olisi ollut vettä tarpeeksi, mutta äiti kinaa että meren rantaan.
Ja kun yksi yö nukutaan hytissä (vääräsäärinen vuorentonttu sanoo että hytti), isä on kadonnut.
Hyttitonttu nauraa äidille. Sillä on ylhäällä suussa yksi musta hammas ja hampaan takaa tulee omituista suomea.
Äiti ajaa kuplan meren rannalta takaisin. Auton takapenkki heiluu. Tavaroita putoilee penkkien väliin. Neppiautot kolisevat toisiaan vasten lattialla.
Kari rupeaa kaiteesta vääntämällään raudalla morsettamaan sillankaiteita. Heinonen näkee rannalla Mäkisen Kaisun. Kaisun kavereita irtoaa autoletkaksi Mäkisen kasvihuoneen edestä. Ensimmäinen auto pöllyttää kaarteessa tomut muille etulasiin.
”Ei kun saan sillan tukkoon”, Kari jankuttaa ja sillankaide kilisee.
Karilla on kauan ollut löysät kiinnitykset Kaisuun, koko kylä sen tietää. Ja nyt Kari katsoo korkealta sillalta kun Kaisu katsoo autoja. Kaisu juoksee viimeisen auton kiinni ja rupeaa roikkumaan kuskissa.
Etummainen tomuntuulettaja pysähtyy kuin seinään, kun Kari sillankaiteella taiteilee rautatanko vaappuen käsien välissä. Auton kuski huutaa Karille, että anna mennä saman tien päästä päähän, perkele. Sitten sekin on nähty, mistä muna löytyy.
Autoletka pysähtyy sillanpääasemiin. Pöly hiertää autojen kylkiä. Metallin läpi ulisee sama vieraasti mongertava radioasema joka autosta. Karille olisi kelvannut ”Rekkamies”, ”Albatrossikin” tilanne huomioon ottaen.
Kari ei ole merimiehiä. Ei Heinonenkaan sen puoleen. Eikä kukaan täälläpäin.
Mutta pellehypyn Kari uskaltaa, eikä sitä moni täälläpäin.
Joessa on vettä, mutta ei sillan alla tarpeeksi.
Heinonen tuntee tarvetta jotenkin selittää, kun oli paikalla ensimmäisenä.
”Kari kävi kerran Kotkan meripäivillä.”
Kun Kaisu juoksee kasvihuoneilta keskisillalle, Heinonen sanoo saman uudestaan.
”Ei Kari ole merimies”, Kaisu selittelee porukoille. Inttää moneen kertaan.
”Joo ei.”
Viimeisessä autossa istuva kuski kurkottaa kaula pitkänä katsomaan tyhjää sillankaidetta.
