Perjantaina juoksin koulun jälkeen kotiin, viskasin repun pois, söin ehkä voileivän.
Kolautin jo pian kodin oven selän takana kiinni, juoksin onnikkaan, lähdin Nakkilan suuntaan, hyppäsin pois Masian tienhaarassa.
***
Olin 7-vuotias, ensimmäisellä luokalla Ruhtinaankadun täyttökoulussa Porin keskustassa. Vuonna 1963 meitä oli syntynyt niin paljon ettemme mahtuneet pääkouluun, Cygnaeuksen kauniiseen kivirakennukseen. Ruhtinaankatu oli hieman huolettoman elämän maineisessa Viikkarin kaupunginosassa. Silti sinne oli torin laidalla sijaitsevasta lapsuuskodistani vain kivenheiton matka, hädin tuskin kolme taikka neljä korttelia, yli kaupunginosien jakolinjana toimineen Isolinnankadun.
Ruhtinaankadun koulu oli erityiskoulu, jossa oli eri tavoin erityisiä lapsia, nyt jälkeenpäin ajatellen ehkä liian monin tavoin erityisiä. Ensimmäisenä koulupäivänä ensimmäisellä välitunnilla yritin kiivetä koulun puisen aidan kautta pois, roikuin aidan yli kadulle kurkottavassa puussa kun rehtori tuli ja huusi: “Pois puusta! Kenenkäs poikia sinä oikein olet?” En osannut vastata koska en ollut poika, mutta hyppäsin alas ja pingoin sisään puiseen kolmekerroksiseen koulurakennukseen, turvaan omaan luokkaani. Välitunnin loppua soittava kello pelasti minut. Tunnilla opettaja kuulusteli ankaraan sävyyn, kuka poika oli ollut tuhmasti puussa. En voinut viitata koska en ollut poika, ja koko luokka joutui jälki-istuntoon.
Mitäpä pieni minä olisin voinut tehdä – ahdistuin ja syyllistyin, melkein loppuiäksi. Aloin paeta, mutta ei näille mahdottomille tilanteille tullut loppua.
***
Ruokatunnilla haimme koulukäytävän lokerikoista kotoa tuomamme muoviset alustat. Asetimme ne kukin pulpetillemme. Omassa muoviläpyskässäni oli punaisia kukkia valkoisella pohjalla, äiti oli sen valinnut, ja äiti piti kukista. Alustojen päälle saimme keittäjältä maitolasin ja vellikulhon. Muoviset alustat alkoivat pian haista imelän tunkkaiselta, vanhalta pinttyneeltä eltaantuneelta maidolta. Ruokailusta tuli tuon vastenmielisen hajun vuoksi vaikeaa. Koko koulun käytävä haisi – etenkin sadesäällä – tuolle inhottavalle kauhealle maidolle. (Nuorena aikuisena minusta tuli vegaani, ja tämä liittyy taatusti tuohon varhaiseen kammottavaan maidon luotaantyöntävän lemun aistimuistoon.)
Porin keskusta on yhä nykyään näin pieni, aivan kuin Lontoon tai San Franciscon ydinkeskusta. Ylität yhden kadun ja siirryt intellektuellien tai poroporvariston asutuksesta kiinalaiskortteliin tai työväestön kansoittamien puutalojen alueelle. Taikka toisinpäin, mutta koska olen tässä tarinassa ensimmäistä luokkaa käyvä keskiluokan lapsi siirryn näin päin kaupungin geologiassa koulumatkallani.
***
Linkkariasemalle oli kotoa pidempi matka kuin kouluun, ehkä kilometri, ja sen voi juosta ylittämättä Isolinnankatua, torilta suoraan ja sitten äkkikäännös Keskuskartanon ja Lutikkalinnan ja entisen Tullinpuomin keskellä sijaitsevalle valkoisena hohtavalle funkkisasemalle. Aseman läpi pääsi kauniiden lasiovien kautta, voi juosta halki korkean laatoitetun asemahallin ja päätyä aseman taakse jossa kaikki kansa odotti omaa linja-autoaan. Siinä oli huivipäinen mummu (ei omani, joka odotti Masiassa), siinä oli työmies saapashousut jalassa, siinä oli joukko hippikaudelta ylijääneitä nuoria partasuita, siinä oli varpusparven tapaan kihertävä ja lehahteleva tipulalaisten jengi: tyttölyseolaisia, ulospäin hieman kopeita teinityttöjä muodinmukaisine otsalle kaartuvine kiharapilvineen.
Minulla oli jalassa jatsarit, mustat puolipitkät nahkasaappaat. Niiden varteen olin tunkenut takakautta leveälahkeisten vihreiden tiukkojen teryleenihousujeni lahkeen, sen etuosa roikkui saappaan kärjen päällä. Takki oli lyhyt ja piukea, ohutta tulipunaista nailonia, jossa oli valkoiset päärmeet. Malli oli Monte Carlon ralliautoilijoilta. Takin alla oli beige neule, jonka alta viipottivat valkoisen paidan valtaisat kaulukset. Tukkani oli kuriton, se sojotti joka suuntaan, vaikka nukuin öisin märät hiukset villapipon alle ahdettuina, jotta saisin ihailemani sileän ja ohuen päänmyötäisen tukan. Silmänikin leiskuivat villisti.
Olin yksinäinen mutta vahvan tahdokas lapsi.
***
Ketosen linkkari kaartoi aseman eteen. Annoin kuljettajalle tiukkojen teryleenihousujeni pikkuruisesta etutaskusta kaivamani kymmenpenniset. Istuin hieman pölyiselle, punaisen kuvioidun sametin peittämälle etupenkille. Turvavöitä ei ollut, joten heiluin ja pompin hauskan holtittomasti penkilläni kun bussi rämisi Friitalan ja Ulvilan halki Kokemäenjoen vartta kuoppaisia hiekkateitä kohti Nakkilaa.
Näin etupenkiltäni lopulta mummun turvallisen hahmon Masian tienhaarassa. Bussi pysähtyi kirskahtaen ja mummu hymyili tyyntä iloista hymyään koko pyöreiden sikkarasilmäisten kasvojensa täydeltä. Kävelimme ohi Musakan ja muiden naapurien, ylitimme maantietä pitkin rautatien ja tulimme ahonlaitaa radanvartijan punavalkoisen mökin pihaan. Mökin nurkalla oli valtava vanha koivu täynnä houkuttelevia latvuksia, niihin oli hauska kiipeillä. Koivun varjossa seisoskeli pitkä, kirveellä veistetty pappani pussihousuissa ja ruskea lyhyt nahkatakki päällään. Takin alla oli harmaa kalastajamallinen villapaita korkeine kauluksineen taikka yhdellä napilla kiinnitetty ruutupaita, jonka alta näki mummun lipeällä pesemän vitivalkoisen aluspaidan. 
Pappa myhäili. Hän oli valtion virkamies: radanvartija, topparoikan pomo. Resinnatalli oli lähellä taloa, sillä hän tarkisti kesät talvet radan kuntoa. Joskus pakkasiltoina hän kotiin tultuaan istui tuvassa höyryävän pesusoikon päällä.
Näin pihalla paperossia polttelevan papan takana kummienoni laskeutuvan takapihan aitan portaita alas harmaissa raappahousuissa kauluspaidassa, silmät hymyillen ilkikurisesti. Pentillä oli aitan ylisillä hänen itse rakentamansa pikku kesähuone, jonka oven sai lukkoon. Puuliiterissä hän rassasi autoja, joista osasi korjata ja rakentaa mitä vain. Joskus enon siskot pitivätt siellä mummulta salaisia kesähurvitteluja.
Armeijassa eno oli herrojen autokuskina, koppalakki päässä. Myöhemmin hän perusti konepajan ja rakensi oman talon. Kummienoni oli vaikea saada ensimmäiseen autoonsa maalla bensaa 1950-luvun alkupuolella. Heinolan kaupan päädyssä oli käsikäyttöinen bensapumppu, bensa-asemia ei vielä joka kylässä ollut. Ensimmäinen enon auto oli Ruotsista tuotu saksalainen Vidat. Huviejeluja ei siis pahemmin tehty, Arantilankosken lähellä sijainneelle Rantalavalle käveltiin tansseihin – monilapsisessa perheessä ei kaikille ollut polkupyöriä.
Aitan ja puuliiterin rakennuksen jatkeena oli navetta, jossa pidettiin lehmää ja toisinaan myös sikaa. Radanvartijan mökin pihapiiriä reunustavat myös kellarirakennus sekä sauna, jonka etuhuoneessa eli pakarissa oli mummun mattopuut sekä valtava pata, jossa mummu puukauhalla hämmensi lipeällä valkaistavia valkopyykkejä. Kaivolta kannettiin vesi pataan ja siitä avautuvaan saunan pesutupaan. Kaivo oli talon toisella puolen lähellä junarataa. Vedenkanto oli etenkin talven liukkailla taskasta puuhaa, jos oli myös monilapsisen perheen pyykin hoito.
Pakarissa oli myös hella ja leivinuuni, siinä Etelä-Karjalasta syntyisin ollut mummuni lauantaisin leipoi piirakat, kakot, limput ja pullat. Niitä roikkui vartaassa pakarin katossa, ja kyliltä tultiin ostamaan herkkuja taloihin. Mummuni oli ennen naimisiinmenoaan ollut Viipuruisa tunnettu, taloissa kiertänyt pitokokki ja käsitöiden tekijä.
Saunan nurkan takana oli tiheää nokkosta kasvava komposti. Ison kotikoivun alla talon nurkalla oli karviais- ja herukkapensaita, niiden takana oma perunapelto, jossa lie ollut muitakin juuresistutuksia, ainakin lanttuja. 
***
***
Mummuni oli syntyisin Etelä-Karjalasta ja toiminut yksinhuoltaja/pitokokkina Viipurissa, jossa pappani pyöritti vossikkayritystä. Naimisiinmenon ehdoksi kertaalleen kovia kokenut mummuni (esikoispojan isä oli merimies, jolle kävi huonosti) laittoi papalle virkamiespaikan, ja näin he päätyivät kasvattamaan monilapsista perhettä radanvartijan mökkiin Nakkilaan jo ennen sotia.
Äitini oli kertonut, miten hänen vanhin veljensä käveli mantteli päällään radan yli kohti talon pihaa ja äitini juoksi häntä vastaan. Veli joutui vain 18-vuotiaana talvisotaan. Hänet palautettiin lukuisten taistelujen ja monen sotavuoden jälkeen puuarkussa Nakkilan rautatieasemalle, junassa, jota vastassa oli lohduton suruhuivisten äitien joukko, mummuni siinä mukana. Arkkuun oli laitettu täytteeksi kiviä, korvaamaan poisräjähtäneiden ruumiinosien painoa. Arkkua ei saanut avata. Näin aina tämän näyn, kun ylitin radan lapsena tuota tietä pitkin. Näen sen yhä, iloisen Unton avaavan käsivartensa, ja lettipäisen äitini joka essussaan ylitsevuotavan riemuissaan juoksi noiden vastaanottavien käsien halaukseen. Isoveli!
Mummuni perusti lapsen mielikuvassani radanvartijan taloon menetetylle esikoispojalleen kotialttarin. Siinä oli komean Unto-pojan iloinen värikuva sotilaspuvussa, Mannerheimin kehystetty päiväkäsky Suomen äideille ja jouluna palava kynttilä. Alttari piirtyi lapsena niin syvästi mieleeni, että muistan yhä mummun melankolisen ilmeen sen äärellä: pelkäsin tuota ilmettä, vaikka muutoin rakastin mummua varauksetta, opin pelkäämään ihmisten tukahdutettua, jotakin ihmisyyden sanoin kuvaamatonta. Olin jopa valmis ajattelemaan, että kyse oli teeskentelystä – isäni puhui usein tekokynnellistä koska ei voinut sietää tytärtensä itkevän – ja sijoitin tunteiden tekomaisuuden myös ikuiseen suruun tarttuneeseen mummuuni.
***
Radanvartijan mökin tuvassa oli hella, jonka pesät hohkasivat aina kuumana. Mummu paistoi siinäkin rapeita piirakoita, hän teki erityisesti minulle perunapiirakoita, joiden rouskuva ruiskuori, pehmeän keltainen sisus ja päällä sulava tirskahteleva voi olivat lapsen taivas. Mummun antama raikas maitolasi kuuman piirakan oheen oli ihanaa, ei koulun kauhean eltaantuneen hajun tärvelemää. 
Tuvan seinän takana oli kammari, jossa mummu nukkui päästä vedettävässä vuoteessa, ja minä toisella seinällä upottavassa hetekassa. Mummun sängyn yllä oli ristipistotyö ja raanu, jossa kauris loikkasi. Pappa nukkui pukkisängyssä tuvassa, omassa rauhassaan. Joskus mummu petasi Roosalle, pitsejä virkanneelle romaninaiselle pedin lämpimän hellan eteen. Mummusta tuli Roosan tyttären kummi.
***
Kaksi seitsemänvuotiaan päivää kului tässä paratiisissa. Hoitelimme mummun kanssa hänen kukoistavaa kukkatarhaansa, ja pappa puuhaili omiaan. Sunnuntaina juoksin yksin Masian tienhaaraan ja vilkutin Ketosen linkkaria pysähtymään. Mitähän mietin, kun suunta kävi kohti Poria?
Kaupungissa en enää juossut vaan pysähdyin keinumaan puistoon; omalla asvalttipihalla katsoin, oliko naapurien lapsia leikkimässä, vaikka edes kirkonrottaa. Sitten vasta kiipesin kuusi kerrosta kotiin – hissikin oli, mutta oli hauskempaa pitää kättä rappujen puolapuiden välissä, tutkia mitä naapureiden ovien läpi kuului ja kolisutella rasakaita metallisia roskakuilun kansia. Joskus kiipesin vinttiin asti, istuin siellä tovin, ja sitten vasta liu’in kaidetta pitkin alas ja avasin oman kodin oven. Sieltä lehahti jokin hyvä tuoksu vastaan, ja äiti ilahtui aurinkoiseksi.
Oli iltateen aika. Vahvaan ruskeaan teehen kaadettiin paljon maitoa, ja siihen kastettiin näkkileipää, jonka päälle oli vedetty reikäpuolelle paksusti voita. Näkkileipä imeskeltiin lämpimän kosteana loppuun, ja lopuksi juotiin rasvapintainen maitotee. Kotona, kuten mummun luona, maito maistui hyvälle sillä äiti nosti sen puhtaaseen pöytään raikkaana jääkaapista.
