Alvar Aallon suunnittelema asuinalue Kotkan Sunilassa ei viehätä paikallisia ihmisiä asuinpaikkana. Miksi se ei sykähdytä heitä, vaikka arkkitehdit kaikkialla maailmassa kehuvat aluetta Aallon modernismin ikoniksi? Syitä lienee monia, joista osa kumpuaa lähimenneisyydestä.

Tie Sunilaan erkaantuu Karhulan kaupunginosasta etelään kohti merta, asuinaluetta ja sellutehdasta. Entisaikaan kostea merituuli henkäili tehtaan väkevää lemua kilometrien päähän kuin opastaisi tulijaa perille. Hajuhaitat hävisivät aikoja sitten. Tallella ovat kauniit, avarasti maastoon asettuneet, valkoiset rivi- ja kerrostalot, aaltoilevat nurmikentät ja suoraryhtiset männyt, kuin odottamassa uutta tulemistaan.

Sunilan sellutehtaan asuinalue kuuluu Alvar Aallon humaania arkkitehtuuria edustavaan, kolmentoista kohteen kokonaisuuteen, jota Suomi ehdotti Unescon maailmanperinnön kansalliseen aieluetteloon kulttuuriperintökohteeksi 2021 alussa. Silloinen tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko toteaa opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteessa: ”Aieluettelon kohteet edustavat upealla tavalla kansallista kulttuuriperintöämme, josta voimme olla ylpeitä myös maailmanlaajuisesti.”

Alvar Aalto -säätiön toimitusjohtaja Tommi Lindh kehui Kymen Sanomissa Aallon humaania lähestymistapaa Sunilan asuinalueen arkkitehtuurissa. Hän uskoo aieluetteloon pääsyn vaikuttavan myönteisesti alueen arvostukseen.

Puuttuu vain paikallisten ihmisten arvostus. Kotkalainen ei hevin osta asuntoa Sunilasta, vaikka sen neliöhinnat ovat paikkakunnan edullisimpia, uima- ja venerannat ovat lähellä samoin silmää hivelevät rantatiet ja pienet kalastajakylämäiset lähiöt. Kun pyydän kotkalaisen naapurini tai kiinteistövälittäjän näkemystä asiaan, saan vastaukseksi perustelemattomia heittoja tehtaan läheisyydestä, alueen huonosta maineesta, palvelujen puuttumisesta ja pienistä asunnoista. Tämänkaltaisista heitoista lienee muodostunut itseään ruokkiva kierre.

Mitä tulee inhimillisyyttä ja suvaitsevaisuutta korostaviin valintoihin Sunilan asuinalueen suunnittelussa, saattoiko Aalto vaikuttaa niihin yksipuolisesti 1930-luvun jyrkkien jakolinjojen yhteiskunnassa? Näin ei tietysti ollut. Humaanista lähestymistavasta voi kiittää Aallon ohella Sunila Osakeyhtiön ensimmäistä toimitusjohtajaa Lauri Kantoa.

Vielä seitsemänkymmentäluvulla sellutehtaan työntekijät muistelivat ”Ukko-Kantoa” ja hänen suopeaa suhtautumistaan työntekijöiden hyvinvointiin. Hän tunsi työntekijät ja heidän asuinolonsa. Hän oli ruukinpatruuna ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka kuului parinkymmenen vuoden ajan Kymin kunnan, sittemmin Karhulan kauppalan, valtuustoon. Kanto jäi eläkkeelle 72-vuotiaana vuonna 1961.

Aallon ja Kannon yhteinen visio oli luoda asuinalueesta aikaansa edellä oleva malliyhdyskunta. Kannustimet tähän saattoivat poiketa toisistaan arkkitehdin ja toimitusjohtajan erilaatuisen statuksen takia. Siinä, missä arkkitehtia innosti hienon teoksen luominen, teollisuusyrityksen toimitusjohtajaa ajoi ensisijaisesti tarve kohentaa työväkensä asuinoloja ja sosiaalista ympäristöä.

Kolmekymmentäluvun työmies ei juuri muuta omistanut kuin kaksi tekevää kättä. Työn hän oppi tekemällä. Häneen saattoi vedota vain konkreettisilla teoilla. Kanto tuskin olisikaan yrittänyt patistaa teollisuusyritystä kukoistamaan hokemalla nykyajan mantraa ”kun yhtiöllä menee hyvin, siitä hyötyvät kaikki.”

Viisilapsinen perhe asui harmaaksi haaltuneen, sähköttömän ja tunkkaisen töllin hämärässä hellahuoneessa Sunilan kylässä. Isä teki hanttitöitä. Äiti yritti loihtia pesueelleen ruokaa mitättömistä aineksista. Kaksitoistavuotias Eino keräsi kuivia oksia ja käpyjä puuliiteriin, kantoi vettä yhteiskaivosta ja kiikutti likaämpäriä rottia vilisevään huussinaluseen – sekin yhteinen naapureiden kanssa. Kesällä äiti pesi pyykin rannassa, mutta talvella pesuväli piteni. ”Toi haisee” Eino sai kuulla koulussa monen muun köyhän perheen lapsen tavoin. 

Avaraa ja valkoista

Asuinalueen suunnitteluvaiheessa Aallon edistysmielisyys herätti ihastuksen ohella ärtymystä. Jonkun johtokunnan jäsenen mielestä työväki ei tarvitse vesiklosettia, kun on tottunut käymään pihanperällä. Sisävessat työväenasuntoihin rakennettiin, mutta ei kylpyhuoneita vastoin Aallon toivetta.

Einon isä sai työpaikan paalien kärrääjänä sellutehtaalla. Perhe muutti tehtaan upouuteen asuntoon. Kaksi huonetta, keittokomero, sisävessa, lämpöpatterit, sähkövalo ja -hella, vaatekaappeja ja tiskiallas. Avaraa ja lumivalkoista. Pikkuveli avasi ja sulki, avasi ja sulki vessan vesihanaa. Äiti torui, vaikka häntä nauratti. Einokin halusi tehtaalle töihin.  

Kotkalainen Eteenpäin-lehti kirjoitti 1937: ”Sunilan työläisten käyttöön tulevista asunnoista ei puutu valoa suurten akkunoiden vuoksi. Koska rakennusaineena ei käytetä puuta muuta kuin ovi- ja akkunapuitteissa ja koska seinät maalataan, eikä tapiseerata, kuolevat asuntoon joutuneet luteet jo muuttopäivänä.”

Alvar Aalto oli saavuttanut kuuluisuutta jo ennen Sunilan suunnittelua Paimion parantolan kokonaissuunnittelusta. Vuonna 1936 hän voitti Karhula-Iittalan järjestämän suunnittelukilpailun ”Eskimonaisen nahkahousut” -työllään, joka koostui erimallisista maljakoista, meidän kaikkien tuntemista Aalto-maljakoista.

Sunilan entinen toimitusjohtaja Paavo Alava toteaa yhtiön viisikymmenvuotishistoriikissa 1988, että Aallon valintaan vaikutti myös tuttavuus Maire ja Harry Gullichsenin kanssa. Harry Gullichsen oli Sunila Osakeyhtiön ensimmäinen johtokunnan puheenjohtaja ja A. Ahlström Osakeyhtiön pääjohtaja. Kaikesta huolimatta Aallon valinta Sunilan arkkitehtuurin toteuttajaksi ei ollut itsestään selvää. Epäiltiin, olisiko hänestä tehtaan suunnittelijaksi.

Alava kirjoittaakin, että tehtaan suunnittelusta vastasi ensi kädessä Sunila Oy:n tekninen johtaja Aulis Kairamo. Toimitusjohtaja Lauri Kannolla oli tietysti esimiehenä mahdollisuus vaikuttaa tehtyihin ratkaisuihin. ”Alvar Aallolla oli luonnollisesti mahdollisuus vaikuttaa moniin yksityiskohtiin, kuten julkisivujen muotoiluun, eräisiin ääriviivoja muodostaviin rakennelmiin, ikkunoiden muotoon ja sijoitteluun ja muihin ulkosilaukseen liittyviin ratkaisuihin.” Alavan mukaan tehtaalle ominainen uljas kokonaishahmo syntyi yksinomaan teknisten sijoitusvaatimusten sanelemana.

Sunila huolehti omistaan

Alava kirjoittaa historiikissa, että Sunilan asuinalueen ulkoisten puitteiden ansiosta lähtökohta hyvän henkisen ilmapiirin luomiselle tehtaalla oli parempi kuin monella muulla paikkakunnalla. Ihmiset olivat ylpeitä tehtaastaan, työpaikastaan ja asuinympäristöstään.

Lauantaisin Eino käveli pyyhkeineen ja pesuvateineen naapuritalossa sijaitsevaan yhtiön saunaan. Hän, isä ja pikkuveljet kylpivät miesten ja äiti ja siskot naisten puolella. Se oli iso ja hieno sauna, täynnä mielipiteiden vaihtoa ja naurunremakkaa. Samassa talossa oli pesutupa, jonne äiti kuljetti pyykit kottikärryillä. Monesti mukana kulkivat entisen naapurinkin pyykit. Siellä tulisenkuuman pyykkipadan höyryssä ja lipeän hajussa naiset vaihtoivat kuulumisia ja hinkkasivat vaahtoavia vaatteita pyykkilautaa vasten.

Sunilalaiset kokoontuivat yhteisiin harrastuksiin työajan ulkopuolella. Jokaiselle oli jotakin: tehtaan palokunta, näytelmäpiiri, kuorot ja torvisoittokunta. Perustettiin urheiluseura Sunilan Sisu, joka menestyi voimistelussa ja soudussa, josta mainittakoon nelosjoukkueen saavuttama pronssimitali vuoden 1952 olympiakisoissa.

Yhtiö tarjosi henkilöstölle kotitalousneuvojan palveluja, lasten päivähoidon, puhdetyöpajan, kirjastopalvelut, terveydenhuollon, sairauskassan ja merenrantamökkejä – ylipäätään palveluja, joita yhteiskunnalla ei ollut tarjota sodan jälkeisinä vuosina.

Pula-aikana yhtiö antoi työntekijöilleen maa-alueitaan kasvimaiksi. Niissä viljeltiin juureksia, kasviksia ja tupakkaa omiin tarpeisiin. Lähimetsikköön rakennettiin sikapahnakoppeja. Yhtiön bussi kuljetti ihmisiä marjametsään. Se oli aikaa, jolloin ihmisten turvallisuudentunne ei perustunut rahaan ja omaisuuteen.

Alava luonnehtii Sunilaa yhtiön holhouksen alaiseksi yhdyskunnaksi, jossa sodanjälkeiset vuodet olivat onnellisimpia aikoja sen olemassaolon aikana. Yhteisöllisyys ja me-henki kukoistivat ilman, että kukaan löi niistä rumpua. Auvo päättyi kuusikymmentäluvulle tultaessa. Ihmisillä oli jo rahaa muuhunkin kuin ruokaan ja asuntoon.

Eino sai juoksupojan paikan tehtaalla. Pian hän hakeutui levyseppähitsaajan oppiin korjauspajalle, meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Perhe asui yhtiön neljäkymmentäluvun lopulla valmistuneessa, kylpyhuoneellisessa kaksiossa. Vaimokin kävi töissä. Kuusikymmentäluvulla parkkipaikoille alkoi ilmestyä Anglioita ja Moskvitseja. Einokin säästi autoa varten. Ei aikaakaan, kun hän kuljetti perhettä turhuuden markkinoille lähikaupunkeihin ja kerran kesässä Linnanmäelle ja Korkeasaareen Helsinkiin.

Kuusikymmentäluvun alussa valmistui, Sunila Oy:n tuella, Sunilan yhteiskoulu. Sinne pyrkivät ja siellä yhdessä opiskelivat niin työläisten kuin johtajien lapset. Yhteiskunta alkoi tarjota lakiin perustuvia sosiaalipalveluja, mikä oli pääsyy tehtaan sosiaaliosaston alasajoon. Samaan aikaan tehtaalla alettiin puhua työn tuottavuuden parantamisesta.

”Johtajien pihoille et astu askeltakaan.” 

Sain työpaikan Sunilan sellutehtaan konttorista seitsemänkymmentäluvun alussa. Asuntoa hakiessani havaitsin olevani vaikeasti määriteltävä ennakkotapaus. Olin alle kaksikymppinen, yksinelävä toimihenkilönainen, jonka vanhemmat eivät työskennelleet Sunilassa. Asunnoista vastaava henkilö tarjosi kylpyhuoneetonta yksiötä työväen asuintalosta. Kun esimies kuuli muuttopuuhistani, hän puuttui asiaan: ”Toimihenkilö ei voi asua työläisasunnossa.” Hänen ansiostaan sain remontoidun, kylpyhuoneellisen asunnon. Minä ja asuntoni olimme erään vanhan ja uuden ajan rajapinnalla.

Sen talon pihalla leikki paljon lapsia, kuka ties eri talojen lapset samalla hiekkalaatikolla ja keinuilla. Voi tuntua yllättävältä, että vain joitain vuosia aiemmin työläisperheen lapsi tunsi pihatonttien rajat pienestä pitäen, kun oma isä ne hänelle syitä selittelemättä opetti, kuin varmuuden vuoksi: ”Johtajien pihoille et astu askeltakaan.”

Sunila Oy alkoi myydä omistamiaan vuokra-asuntoja 1980-luvun puolivälissä. Hoidin asuntojen myyntiä työni ohella. Pian minulle valkeni, että maailmanluokan arkkitehtiin vetoaminen ei tehnyt ostajiin vaikutusta. Ostoperusteita olivat edullinen hinta ja asunnon kunto etenkin heille, jotka hakivat sijoitusasuntoa. Osa asunnoista myytiin Kotkan kaupungille. Johtajien parin sadan neliömetrin, rannalla sijaitsevat rivitaloasunnot päätyivät Aallon arkkitehtuuria arvostaville ihmisille.

Einolle, kuten muillekin yhtiön asunnoissa asuville, tarjoutui mahdollisuus lunastaa asunto omaksi alennettuun hintaan. Vaimo mieli Karhulan keskustaan, mutta myöntyi lopulta miehensä toiveeseen muuttaa uuteen rivitaloon Sunilan rajalähiöön. Einon tapaan moni hänen työkavereistaankin halusi pois tehtaan asunnoista.

 Vaikuttavatko Sunilan asuinalueen maineeseen omakohtaiset muistot, tarinat, asenteet ja kenties eriarvoisuutta aiheuttaneet kehityskulut? Alkuperäisiä asukkaita tuskin on montaa elossa tähän vastaamaan, mutta heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan on. Työläisen lapsi muistaa hyvin luokittelun herroihin ja työläisiin. Tätä jaottelua myötäilivät asuintalojen varustelutaso, huoneiston koko ja sijainti. Toisaalta entiset sunilalaiset muistelevat erityisen lämpimästi niitä yhteisöllisyyden rippeitä, joita asuinalueella oli vielä kuusikymmentä luvulla. Kaikki tunsivat toisensa. Kenenkään ei tarvinnut olla yksin omiensa parissa.

He jättivät Sunilan taakseen saavuttaakseen paremman elintason, mennäkseen eteenpäin elämässä. Aineettoman ja elävän kulttuuriperinnön ketju katkesi. Vain kauniit kulissit jäivät jäljelle.

Moderni ja humaani tulevaisuus

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (20.2.2020) viitataan Suomessa ja muissakin maissa tehtyihin tutkimuksiin uudenlaisesta asumisesta. Tutkimustuloksista ilmenee, että yhteisöllisen asumisen muotoja kannattaisi tukea ja kehittää. Voisiko Aalto-asumisen humaanin hengen ravistella hereille Sunilassa?

Vakioitujen asumismuotojen perinpohjainen myllääminen yhteisölliseksi asumiseksi ei saisi kannatusta. Ihminen haluaa asua omannäköistään elämää. Silti eräät yhteisöllisyyttä lisäävät muutokset olisivat hyväksyttävissä ja toteutettavissa, koska asuinalue on yhtenäinen ja siellä on useita alun perin yhteiskäyttöön suunniteltuja rakennuksia.

Eino kulkee tyttärensä kanssa Sunilan asuntoalueella. Kaikki näyttää samanlaiselta kuin ennen, eikä kumminkaan näytä. Ennen niin huolitellut pihat teräväreunaisine nurmikenttineen ja pensaineen ovat rapistuneet. Enää ei ole puutarhuria ja paria kymmentä apulaista huolehtimassa piha-alueista.  Vastaan tulee lauma japanilaisia, varmaan arkkitehtejä, kameroineen. Toinen ryhmä kiertelee taloa pää kenossa. Italiaa taisivat puhua. Siinä talossa Eino perheineen asui. Tytär muistaa, miten lapsena vetäytyi verhon suojaan ihmettelemään ulkomaalaisia.

”Mistä löytyy arkkitehti, joka uskaltaisi hypätä Aallon suuriin saappaisiin ja vetää asuinalueen nykyaikaan? Eikö siinä samalla olisi näytön paikka energia-alan, tietotekniikan ja ympäristörakentamisen ammattilaiselle”, tytär innostuu.

En millään muotoa kuvittele Aallon Sunilan kehittämisen uinuvan. Siitä kantavat huolta resurssiensa ja toimivaltansa rajoissa ainakin Kotkan kaupunki ja Pro Sunila -yhdistys, joka on tutkinut ja dokumentoinut Aallon Sunilan historiaa. Pro Sunila on tehnyt arvokasta työtä rakennusten kunnostuksen valmistelussa ja alueen tunnetuksi tekemisessä. Yhdistyksen puuhaihmiset ovat miettineet ja toteuttaneet keinoja, joilla yhdistää asukkaita, lisätä heidän keskinäistä kanssakäymistään.

Sunilan asuntoalueen mahdollisuudet yhteisöllisen asumisen suuntaan olisivat huikeat. Laajoista viheralueista riittäisi palstoja yrttien ja kasvisten viljelyyn. Siellä voisi olla kasvihuone, kuten siellä joskus oli. Saunarakennukseen olisi mahdollista rakentaa kuntosali ja viihtyisiä saunoja kylpylätyyliin. Tekisivätkö talonmiehet paluun, sellaiset, jotka ennen valvoivat yleistä järjestystä ja jäädyttivät liukumäet lapsille? Nykyaikaisilla valaistusratkaisuilla asuinalue elävöityisi ja sen arkkitehtuuri korostuisi myös pimeään aikaan.

Onko nyt jo korkea aika kohottaa Sunilan asuinalue uuden ajan asumisen malliluomukseksi? Alvar Aallon elävä asemakaava ja kauniit rakennukset toimisivat parantavina ja täydentävinä elementteinä modernissa ja humaanissa, aineetonta ja elävää perintöä suojelevassa kokonaisuudessa. Asuinalueen kehitys ei saisi päättyä kulttuuriperintökohteen päätepysäkille.