NEULAKÄSI
Mummo opetteli leikkimään neuloilla. Joku voi tietysti sanoa, etteivät vanhat opi, mutta tuli selväksi, ettei se ole totta. Ainakin mummo oppi koko ajan. Aluksi hän vain leikitteli ajatuksella, pyöritteli neulaa kädessään, yritti saada toistumaan sen, mikä oli jo kerran tapahtunut. Se ei ollut helppoa. Oliko se sittenkin vain kuvitelma, mummo mietti, mutta sitä se ei varmasti ollut. Hän jatkoi yrittämistä. Sukkakin oli tullut valmiiksi parsittua, vaikkei kädellä koskenut. Neula sen teki.
Mummo yritti kaikkea, mutta neula ei suostunut. Hän kokeili erilaisia liikkeitä ja erilaisia lankoja. Kävi ilmi, että neulalle kelpasi vai yksi tietty, punainen lanka. Sekään ei ensin toiminut, mutta kun mummo alkoi leikkiä pelkillä neuloilla, jotakin tapahtui. Neulat liikahtelivat toisiaan vasten kuin olisivat kuiskailleet keskenään. Siitä mummo muisti kuiskaukset. Hänen täytyi keskittää kaikki tarkkaavaisuutensa, ettei tekisi vääriä liikkeitä. Oli pakko pidätellä tekemästä yhtään mitään, ja se olikin vaikeinta. Käden liikkeen piti lähteä kuin itsestään, tahtomatta. Leikkivä käsi on mukana vasta sitten, kun leikki on yhteydessä leikkijän ajatukseen. Vasta sitten leikistä tulee totta.
Mummon aika rupesi kulumaan hyvin. Enää ei ollut sellaisia tyhjiä hetkiä kuin aikaisemmin, että mitähän nyt tekisi. Leikistä tuli totta yhä useammin ja mummo oppi koko ajan lisää. Hänessä syntyi uusi, hyväksyvä, lempeä luoja, joka herätti elottoman neulan henkiin. Mummo alkoi tarkkailla Hiljan leikkejä uudella tavalla, ottaa niistä opiksi. Hilja huomasi, että mummo tahtoi tosissaan oppia. Hän alkoi esitellä parhaita taitojaan, joista mummolla ei aikaisemmin ollut mitään käsitystä. Mummo oppi jo, miten päästä irti vanhasta, tutusta ajatuksesta. Hän antoi kädelle vapauden tehdä asioita, joita se ei koskaan ollut tehnyt. Aluksi mummon lihakset väsyivät, sillä käsi käytti lihasvoimaa oudolla tavalla, aivan kuin leikissä lapsi, joka haluaa lentää. Lentämisestä mummo ei sentään haaveillut, ja hän varoitteli sellaiseen ryhtymästä myös Hiljaa. Hilja oli kiltti lapsi ja hän uskoi puhetta. Vähitellen mummon lihakset vahvistuivat ja tottuivat uusiin, raskaisiin liikkeisiin, eikä hän olisi malttanut lopettaa leikkiä. Sitten hän muisti tyttärensä ja leikki loppui. Lapsikin ymmärsi jo, ettei äidille kannata kertoa kaikkea.
Kotona mummo harjoitteli neuloilla, mutta leikki ei edistynyt. Leikissä aina on kyse jostakin, millä on leikkijälle merkitys. Mummo käsitti, että hän oli kadottanut merkityksen. Hän alkoi taas kuiskailla neuloille, että sitten tapahtuisi sitä ja sitten tuota, mutta siitäkään ei heti ollut apua. Hiljalta pitäisi kysyä, mutta piti olla varovainen, ettei äiti huomaisi. Sitten hän sai ajatuksen.
”Hiljan olisi jo hyvä oppia ompelemaan”, hän sanoi eräänä päivänä tyttärelleen.
”Tähän taloon et kyllä raahaa lankasotkujasi”, tytär vastasi.
Mummo ei ensin tiennyt, mitä sanoa. Ei hän ollut koskaan tajunnut, mitä tytär ajattelee hänen ompelutyöstään, siitä ei koskaan oltu puhuttu.
”Minä voisin opettaa häntä kotona, eikä lankoja tarvitse tuoda tänne”, mummo vastasi.
Tytär kohautti olkiaan ja siitä mummo päätteli, että tämä oli hyväksynyt ajatuksen.
Hilja oppi nopeasti. Ensi alkuun mummo opetti hänelle ihan tavallisia pistoja. Leikistä ei silloin vielä puhuttu, mutta mummo päätteli, että lapsi kyllä keksisi sen pian ihan itse. Ja niin tapahtuikin. Aluksi Hilja seurasi kuuliaisesti ohjeita, mutta alkoi sitten pistellä omiaan. Mummo ei ollut huomaavinaan, hän antoi lapsen kehitellä leikkiä vapaasti. Kankaisiin alkoi syntyä uusia, ennen näkemättömiä kuvia. Nämä kuvat alkoivat elää. Mummo mietti, miten saisi lapsen leikkimään neuloilla. Siihen meni pitkä aika. Sitten, eräänä päivänä, ompelutunnilla antaessaan lapselle ompelutehtävän, hän aivan sattumalta otti itsekin käteensä neulan ja alkoi tehdä ohjaavia liikkeitä, jotta lapsi ymmärtäisi paremmin. Hilja syventyi ensin tehtäväänsä, ompelun päättelyyn. Sitten hän äkkiä havahtui ja seurasi silmä kovana mummon käden liikkeitä. Lapsi alkoi kuiskailla. Ja tosiaan, mummo ymmärsi, kuiskauksen piti tulla oikealla hetkellä.
”Sitten neula alkaisi tehdä hyppypistoja”, lapsi kuiskasi ja nauroi iloista naurua.
”Hyppypistoja?” mummo kuiskasi.
”Hyppypistoja, hyppypistoja”, Hilja toisti samaa sanaa aina uudestaan ja uudestaan.
Mummo alkoi supista Hiljan mukana.
”Hyppypistoja, hyppypistoja, hyppypistoja.”
Kun tätä oli jatkunut jonkin aikaa, mummo tunsi sormissaan, miten neula liikahteli levottomasti ja pyrki kokonaan irti sormien otteesta. Mummo päästi neulan irtoamaan ja ajatteli, että taas se putoaa ja hän saa etsiä suurennuslasin kanssa. Mummon näkö oli alkanut heiketä. Mutta neula ei pudonnut, se alkoi tehdä hyppypistoja.
”Sitten tulisi eteen punainen kangas”, lapsi kuiskasi.
”Sitten tulisi eteen punainen kangas”, mummo kuiskasi perässä ja nappasi ompelukorista ensimmäisen käteen osuvan, punaisen kankaan.
Neula alkoi ommella hyppypistoja. Mummo ei ollut koskaan kuullutkaan, mitä ne sellaiset olivat, hyppypistot. Mutta nyt hän näki heti, että sellaisia ne olivat, eikä sen päivän jälkeen koskaan unohtanut oppimaansa. Leikissähän kaikki asiat saavat nimen, mummo muisti. Niin tässäkin. Neula tarvitsi aina leikin aluksi lähtösanan. Sellainen sana oli hyppypisto. Sitten tuli jo aivan uusia sanoja, joista mummo ei ollut kuullutkaan. Ensin ne kuulostivat lapsellisilta leikkisanoilta, mummon mielestä, mutta kummallisella tavalla, myöhemmin, kaikista uusista sanoista tuli totta.
Mummo alkoi harjoittaa neuloja salaa. Miksi hän niin teki, sitä hän ei aluksi tiennyt. Mutta myöhemmin oppi tietämään. Ja silloin oli myöhäistä muuttaa mitään. Ompelutunnit jatkuivat, eikä mummo halunnut lopettaa niitä. Hän tarvitsi edelleen lapsen leikkitaitoja, hänhän oli sittenkin vain aikuinen, joka yritti päästä leikin salaperäiseen yhteyteen. Mummo ja tyttö alkoivat olla leikin myötä yhä enemmän yhdessä. Asian laita näytti sopivan myös lapsen äidille. Mummolla alkoi olla salaisuuksia, joita hän ei kertonut Hiljalle. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että myös Hiljalla alkoi olla salaisuuksia. Siitäkö se virhe syntyi, mummo jälkikäteen mietti, kun kaikki oli jo tapahtunut.
Leikki valitsi välineensä, ne olivat neulat. Mummo tietysti kuvitteli itse valinneensa, mutta siinä hän erehtyi. Leikki valitsee myös salaisuutensa. Sitä kukaan ei voi, eikä saa määrätä. Sitä mummo ei vielä silloin tiennyt. Leikki on aina haaveiden ja mahdollisuuksien puolella.
