Haluan pituutta lisää. Olen aina halunnut. Kauan minulla oli tapana valehdella: olen 155 senttiä halkaisijaltani. Nykyisin tunnustan, ettei totuus pala tulessakaan. Eihän edes somessa puida palturia.
150 plus – armoa – sentti tai pari enemmän!
Joku väittää, ettei pituudella ole väliä. On sillä. Sivusuuntaan olen joustavaa massaa. Mutta ylöspäin mielelläni ottaisin lujatekoisia senttejä lisää. Elämä on vakuuttanut minulle, että 15 olisi sellainen kutakuinkin hyvä määrä.
Puuttuvien senttien takia maailmankuvani on erilainen kuin aikuisten enemmistön. Minulla oli keskimittaa kookkaampi äiti ja isä. Lapsistanikin kaksi on selvästi miesten keskimittaa pidempiä eli reippaasti yli 180 senttiä. Eikä kolmaskaan ole lyhyt.
Pirullisen geneettisen poikkeaman takia senttejä on juuri minulta jäänyt uupumaan, vaikka on minulla kaksi toimivaa sappirakkoa ja kolme lystikästä nisää aika noloissa paikoissa. Mitä väliä, monessa vara parempi.
Mutta puuttuvat selkärangan sentit hankaloittavat arkipäivää.
Hattuhyllyni alareunaan on varpaankärjestäni mitaten 185 senttiä. Kun valitsen pääkappaletta, joudun aina käyttämään väkäpäistä keppiä. Valinnan on oltava laakista selvä. Hattua palauttaessani vasta noin joka kolmannella heitolla päähine osuu pysymään hyllyllä.
Keittiössäni – johon luojan kiitos en joudu turhan takia poikkeilemaan – tiskipöydän astiakaapin toiselle ritilähyllylle, siis ensimmäiselle varsinaiselle tasolle, on 173 senttiä. Saan kauempana kuin reunustalla olevan astian käteeni ujuttamalla ritilähyllystön rakosista alhaaltapäin sen mukin, jossa lukee Puuhamaa. On tietty varottava, etten humauta mukia saman tien lattialle. Tai päälakeeni.
Varpailleni nousten saan keittiössä ja kylppärissä auki sellaisten kaappien ovet, joissa säilytän kulhoja, kippoja ja lasitavaraa. Lautasen osaan liu’uttaa sormillani yhden kaapin hyllyltä. Elleivät lautaset ole pinossa. Vessan ja kylpyhuoneen peileistä näen itseni nenästä ylöspäin. Ehkä hyvä niin.
Joo, tiedän. Kotikaupungissani kaikki on tehty viime vuosina normimitoituksen säännöillä. Paitsi uudehkon asunnon vanhahkon naisen säälittävien normien mukaan!
Eilen tarkistin kerrostaloasuntoni portaiden mittasuhteet. Toimivat raput tehdään Suomessa tiukkojen säännösten mukaan, keskivertoihmisen askellukselle sopiviksi. Portaiden ns. etenemän on oltava säännelty ja sama. Karu totuus on, että sitä mukaa kuin minulta katoavat ne alun perinkin vähäiset sentit, likiympäristöni kapenee ja korkenee.
Kaupungin vanhoissa taloissa portaikot ovat leveämpiä ja rappujen korkeus ja syvyys ovat minulle sopivia. Eikä niissä ole kulkua sekoittavia päällystelaattoja. Niitä pitkin 150 plus -senttisenkin naisen on kiva pomppia. Puuvillan kauppakeskuksessa käydessäni pysähdyin miettimään, moniko huononäköinen on alakerroksen tiilenpunaisissa rapuissa pyörähtänyt suoraan puoli kierrosta alaspäin.
Viikon vieraissa luuhaamisen jälkeen saavuin eilen takaisin korpimaiseman kotilinnaani. Täällä kaikki on varta vasten suunniteltu minua ja mittasuhteitani silmällä pitäen. En minä rakennusvaiheessa turhaan suorittanut hirsirakentamisen pikakurssia ja kolunnut naisille tarkoitettuja kikkapalavereja.
Aina kun suvun miehet tai vieraat haluavat käyttää maalaisbuduaariani, muistutan vessanpöntön mataluudesta. Istukoot polvet suussa, kunhan eivät romauta pyttyä hajalle. Varsinkaan pakkasilla. Miehet pääsevät muutenkin elämässä paljon helpommalla kuin naiset. Heillä on toimeen kuin toimeen tarpeellisia senttejä aina riittävä määrä.
