7. Seitsemäs osa
Olin suunnitellut nauttivani iltapäiväkahvin terassilla, mutta päivän mittaan pilvet peittivät taivaan, ilma kylmeni ja alkoi sataa. Valitsin Nuuskamuikkusen äitini muumimukikokoelmasta ja istuin ruokasalin pöydän ääreen.
Mäellä, raatihuoneen takana, on rivi erivärisiä töllejä, jotka ikkunanlasi vääristää värien ja muotojen sekamelskaksi. Se on näkymä, jonka äitini on painattanut julisteisiin, t-paitoihin ja verhoihin lukemattomina eri versioina.
Ikkunan edessä on talonpoikaisrokokoopöytä. Vitriinikaappi keittiön oven vieressä ja lipasto viereisellä seinällä ovat samaa sarjaa. Huoneen yhtenäisen tyylin pilaa ainoastaan nurkassa oleva mäntyovellinen komero.
Lipaston pitsiliinan päällä on pysti, joka esittää nuorta tyttöä, sekä joitakin koriste-esineitä. Seinällä roikkuu jokimaisemaa esittävä maalaus.
En tiedä, mistä rokokookalusto on löytänyt tiensä äitini ruokasaliin. Ei se ainakaan ole isoäitini peruja. Kotitalossamme ei mitään sellaisia myöskään ollut, eikä se olisi sopinut tätini intialaisvaikutteiseen sisustukseen.
En ole koskaan pitänyt tästä nimenomaisesta huonekalutyylistä. Se on moniin muihin antiikkityyleihin verrattuna, paitsi epäkäytännöllinen, niin myös epämukava. Tuolien ulospäin työntyvät etukulmat kolhivat toisiaan sekä pöydän jalkoja. Pöydän reuna on vaarallisen terävä, ja sen korkeus verrattuna tuolien korkeuteen on jollakin tavoin virheellinen.
Kaikkeen kai tottuu, mutta minua, joka kävin harvoin äitini luona, tuo asia todellakin häiritsi.
Olohuoneen oven vasemmalla puolella on valokuvanäyttely lapsenlapsista sekä näiden lapsista. Kaikkiaan kaksikymmentäviisi kehystettyä kuvaa. Kehykset ovat keskenään erilaisia ja niitä on ripusteltu seinälle sitä mukaan kun kuvia on ilmaantunut. Yliedustettuina ovat nuorimman sisareni runsas jälkikasvu.
Oven oikeanpuoleisella seinällä on erään ranskalaisen taiteilijan piirtämä kuva äidistäni. Se on kaikesta päätellen piirretty aivan viime vuosina. Päässään hänellä on vanha hatunreuhka ja korvissaan tuohivirsukorvakorut. Taiteilija on ikuistanut piirrokseen jokaisen rypyn äitini kasvoilla.
Vieressä on suuri peili. Se on vain pelkkä muotoon leikattu peililasi ilman kehystä ja siinä on hiotut reunat. Saattaa heti nähdä että se on hyvin vanha, sillä sen hopeointi on ajan saatossa tummentunut ja reunoistaan säröillyt.
Lapsena, tein sellaisen mieltä järisyttävän havainnon, että nurkassa seisoessani saatoin nähdä peilistä isoäitini ruskean ruokailuryhmän, komeron ja oviaukosta palan keittiötä, vaikka tuo kaikki oli ikään kuin piilossa peilin sisällä, eikä sitä voinut nähdä peilin edessä ollessaan.
Minulle oli kerrottu että peilistä näkee kaiken väärin päin. Mutta eihän se mitenkään voinut pitää paikkaansa, sillä jalkani olivat lattialla eivätkä katossa. Ja kun heilautin kättäni, sama käsi liikkui peilissäkin.
Mutta se että saatoin nähdä peilistä asioita jotka olivat peililtä piilossa kulman takana, oli melko outoa ja hieman pelottavaakin. Siksi yritin saada sen erehtymään siirtelemällä vaivihkaa esineitä paikasta toiseen.
Isoäitini ruskean ruokapöydän ääressä minä ja veljeni Mats kilpailimme kerran siitä, kumpi pystyy juomaan enemmän maitoa. En muista kumpi voitti. Muistan vain sen, kuinka vatsaani sattui ja vääntelehdin olohuoneen sohvasängyllä tuskissani.
Minä ja veljeni kilpailimme aina lähes kaikesta. Kumpi söi jäätelöä nopeammin tai ehti ensin saunalle. Kumpi heitti kivellä enemmän leipiä tai hyppäsi kengurukepillä useamman pompun.
Nyt kun äitini makuuhuone oli jotakuinkin selvitetty, sai vuoronsa olohuone, ja ennen kaikkea ne sadat kirjat joita siellä oli.
Isoäitini eläessä kirjahylly oli käsittänyt kokonaisen seinän aina kakluunista kadun puoleiseen ulkoseinään asti. Kirjahylly oli rakennettu siten, että sen keskelle jäi peräkamarin ovi, ja kirjarivit peittivät myös seinää oven yläpuolella.
Hylly oli ruskeaksi petsattu, hyvin yksinkertainen, mutta tärkeintä olikin sen sisältö. Minulle se oli lapsena todellinen aarresaari, johon tein löytöretkiä, etenkin silloin kun isoäitini silmä vältti.
Muistan vieläkin, miten kirjat oli hyllyyn järjestelty. Romaanit, olivat ylimmillä hyllyillä, mutta niitä ei siellä kovin paljoa ollut. Kirjahyllyn sisältö koostui pääosin tietokirjoja.
Vasemmalla, kakluunin vierellä olivat kaikki tekniikkaa, rakentamista ja arkkitehtuuria käsittelevät kirjat. Ylempänä oli pitkä rivi Rakentajain kalenterin vuosikertoja identtisine selkämyksineen. Alemmilla hyllyillä oli suuria opuksia, joissa oli enemmän kuvia.
Keksintöjen kirja on jäänyt erityisesti mieleeni. Se käsitti kolme paksua osaa, joissa oli paljon havainnollisia kuvia. Minulla oli tapana maata kirjahyllyn edessä räsymatolla lukemassa näitä kirjoja. Sillä tavalla opin tietämään mitä ovat esimerkiksi vesioinas, kasuuni, kaasukello tai gyroskooppi.
Tässä osassa kirjahyllyä, tosin niin ylhäällä, etten sinne yltänyt muutoin kuin tuolin päältä, oli mielenkiintoisia kirjoja. Sellaisia jotka käsittelivät esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyä, lasten kasvatusta tai täydellistä avioliittoa. Oli myös U.U. Sepän kirja nimeltä Oppilaiden itsehallinta. Se oli jonkun perhetuttavan kirjoittama.
Ikkunan puolella olivat kaikki luontoaiheiset kirjat. Kasvikirjat, sieni- ja yrttioppaat. Linnuista, perhosista tai metsän pedoista kertovat opukset.
Pohjolan luonnonkasvit niminen kolmiosainen teos oli kaikkein luetuimpia. Sen vihreä, kankainen selkämys oli käytöstä kulunut ja reunoiltaan rispaantunut. Sitä lukemalla opin tietämään mitä ovat Filipendula ulmaria ja Linnaea borealis.
Ylähyllyllä oli myös tätini oppikirjoja. Niitä vilkuilin salaa. Ne hiukan pelottivat minua, mutta samalla kiehtoivat, sillä niissä oli kuvia avatuista ihmisruumiista, epämuodostumista, sekä sairauksista, jollaisia ei uskoisi olevan olemassakaan.
Kaikkein ylimmällä hyllyllä oli isoisäni kasvisto ja sen päällä äitini tekemä.
Siihen aikaan kun minä olin koulussa, biologian opetussuunnitelmaan kuului vielä kasviston kerääminen. Muistaakseni se oli viimeinen vuosi kun sellaista oppilailta vaadittiin. Kasveja piti kerätä kaksikymmentäviisi erilaista. Äitini aikoina vaatimus oli viisikymmentä.
Minulta kului koko kesä siihen kun keräsin omaa kasvistoani. Muistan kuinka kiehtovaa oli asetella jokin löytämäni uusi kasvi prässiin. Muutaman viikon kuluttua liimasin sen paksulle paperiarkille liimapaperisuikaleilla. Lopuksi alakulmaan kiinnitettiin etiketti, joita sai ostaa kirjakaupoista. Siihen kirjoitettiin kasvin nimi, latinankielinen nimi, löytöpaikka ja päivämäärä.
Keräsin kasviooni seitsemänkymmentä erilaista. Se oli musta ja sen reunoissa oli nauhat, joilla sen sai suljettua. Kannessa luki suurin kultaisin kirjaimin ”Kasvisto”. Mihinkähän sekin on mahtanut joutua.
Ikkunan vieressä oli kaunis puinen radio. Sen valaistussa paneelissa luki vinoriveissä outoja, vieraita sanoja. Isoäiti kertoi, että ne olivat kaupunkien nimiä. Opettelin niitä ulkoa. Yhden rivin muistan yhä vieläkin: Lwow, Ljubljana, Milano, Moskwa, París, Roma, Sofía, Warszawa.
Etsin nämä kaupungit suuresta ja painavasta Atlas-kartastosta, joka oli sopivasti alimmalla hyllyllä radion alla. Ajattelin, että kun kasvan aikuiseksi, vierailen niistä jokaisessa.
Tuon radion eteen keräännyimme kuuntelemaan radiokuunnelmia sekä lasten toivekonserttia. Vietin räsymatolla, vanhan radion edessä, monta mieleenpainuvaa tuokiota.
Lastenlaulu joka erityisesti jäi mieleeni, oli nimeltään ”Telefoni Afrikassa”. Kirjahyllyn eläinkuvastosta katsoin, millainen eläin on elefantti, ja opin myös sen, ettei marakatilla ole mitään tekemistä kissan kanssa.
Olen aina silloin tällöin miettinyt, mitä kaikille isoäitini mielenkiintoisille kirjoille on tapahtunut. Todennäköisesti ne makaavat laatikoissa, jotka täyttävät Kyöpelin puolella yhden kokonaisen huoneen. Niissä on isoäitini ja tätini tavaroita, jotka perilliset jättivät sinne miltei kolmekymmentä vuotta sitten.
Nyt salissa on neljä matalaa hyllyä. Yksi on ikkunan alla ruokahuoneen oven vieressä, ja kolme muuta viereisellä seinällä. Ne ovat täynnä äitini kirjoja ja niitä minun nyt tulisi alkaa lajitella.
Äitini on ostanut kirjoja koko ikänsä. Lapsuudenkodissani meillä oli kirjahyllyjä joka huoneessa. Monet näistä kirjoista olivat suoranaisia arvoteoksia, silloin kun äitini ne hankki. Kuvitettu painos Kalevalaa, Taiteen historia, Taru sormusten herrasta ja monet, monet muut. Nykyisin niillä ei ole enää mitään arvoa. Ne kelpaavat lähinnä kai vain energiajätteeksi.
Väittävät, että yhden kirjan hiilijalanjälki vastaa 7 km ajoa autolla. Mutta voihan asian ajatelkaa niinkin, että äitini kirjasto on toiminut hiilinieluna, jota hän on ahkerasti koko ikänsä laajentanut, kuten hänen vanhempansa tekivät ennen häntä. Nyt minä puolestani pelastan muutaman opuksen omaan hiilinieluuni.
Parempi paperinen kirja hyllyssä kuin äänikirja, joka kuluttaa sähköä aina kun sitä kuuntelee. Voi olla, että olen väärässä, mutta minulle se on ihan sama.
