Tarinavirta

Elämää aikasiirtymässä: Minä

Aika ja paikka olivat nyt muuttuneet: punasilmälento Miamista Caliin oli vaihtanut minut paitsi maantieteellisesti myös ajallisesti toiseen maailmaan. Mikään ei ollut enää tuttua, turvallista, helposti käsiteltävää. Kahdeksan kuukautta aikaisemmin olin lentänyt Atlantin yli Suomesta; opintoni Turussa olivat sujuneet kohtalaisen hyvin pienistä alkunikotteluista huolimatta ja minusta oli ollut tulossa historian ja englanninkielen maikka (miksiköhän niin monesta luokkatoveristani tuli opettajia Suomessa?) ja olin päättänyt että se ei ollut se elämä mitä halusin: suuri maailma kutsui seireeninlauluillaan, Woodstockin festarit olivat menossa, Janis Joplin ja Joan Baez lauloivat  ja minulla oli  jo valmiiksi kukkafarkut ja liikaa mielikuvitusta. West Palm Beach oli ollut uusi maailma, uusi aika ja uusi paikka ja nyt kun olin oppinut kielen ja koodit, olinkin taas uudessa maailmassa, uudessa paikassa.  Aika oli liukunut kymmenen vuotta taaksepäin kalenterissa.  Adamo ja Sandro lauloivat radiossa ja kaikki hipit olivat kotoisin jostain muualta. Paikalliset nuoret miehet pukeutuivat kauluspaitoihin ja suoriin housuihin, solmioon ja kiillotettuihin kenkiin ja tuoksuivat kölnivedeltä. Resufarkut ja hipit, kampaamattomat ja parrakkaat, olivat tulleet jostain muualta, ja heille hieman hymähdeltiin. Minä ja Kelly kävelimme kadulla shortseissa ja sandaaleissa ja hihattomissa topeissa paahtavan auringon alla, ja erosimme suuresti muusta jengistä: naiset olivat pukeutuneet leninkeihin tai jakkupukuihin ja sukkahousuihin;  kengät ja laukku samaa väriä. Paljaat sääremme aiheuttivat paitsi pahennusta, myös ihailevia katseita. Tietenkin kulttuurieron lisäksi kysymyksessä oli turistin ja työssä käyvän kanta-asukkaan välinen ero:  toisaalta vapaa ja villi elämä ei ollut saapunut vielä Kolumbiaan saakka. Ikäisemme nuoret,työssä kävijät ja opiskelevat, asuivat kotona, mamma oli perheen matriarkka, kotiapulainen valmisti ateriat, pesi pyykin ja siivosi heidän huoneensa. Ikätoverimme kävivät messussa sunnuntaiaamuisin perheensä kanssa, tekivät ristinmerkkejä, pukeutuivat säädyllisesti ja ottivat kylmiä suihkuja kello viisi aamulla. Seksuaalinen vallankumous ei ollut löytänyt tietään tänne, ja tytöt ja naiset olivat vieläkin lain silmissä miehen suojatteja. Minun luokkaretkeni oli vasta alkamassa.

Voit ottaa tytön pois metsästä, mutta et koskaan metsää kokonaan pois tytöstä, tapaan sanoa. Silloin, kauan sitten, 22-vuotiaana, halusin vain luoda itseni alusta saakka uudelleen, kiskoa nuo puut juurineen sisäisestä metsästäni. Kuinka monta kertaa ihminen voi keksiä itsensä uudelleen; luoda nahkansa kuin käärme, jospa Carlos Fuentes, joka kirjoitti Cambio de Piel romaanin, tiesi jotain asiasta. Minun nahanluontini oli vasta alussa, vai oliko kysymys uuden kerroksen kasvattamisesta keltaiseen sipuliin? Vai olimmeko me evakkojen lapset keveämpiä kavioiltamme ja helpommin sopeutuvaisia uuteen ympäristöön kuin esimerkiksi  hämäläiset tai varsinaissuomalaiset veljemme ja sisaremme?

Kolumbia oli juuri siirtymässä sotilashallinnon ja sitä edeltäneen väkivaltaisuuksien ajan (La Violencia) jäljiltä keinotekoisen linnanrauhan kautta normaaliin demokraattiseen poliittiseen elämään. Konservatiivit ja liberaalit olivat hallinneet vuorotellen kaksitoista vuotta ja järjestely oli kaatumassa omaan kömpelyyteensä. Maassa oli juuri pidetty vaalit ja konservatiivien kandidaatti Misael Pastrana saanut minimaalisen voiton. Opposition edustaja entinen kenraali Rojas Pinilla ja hänen kannattajansa huusivat sutta ja kaupunkisissiliike M-19 eli Movimiento 19 de Abril sai alkunsa.  Oliko vaalien tulos rehellinen ja oikea, siihen kysymykseen emme tule koskaan saamaan vastausta. Todennäköisesti vilppi oli laajalle levinnyttä, mutta olisiko lopputulos ollut sen parempi, jos Rojas Pinilla olisi voittanut? Joka tapauksessa Kolumbian poliittinen elämä ja yhteiskunnallinen kehitys sai rajun töytäisyn, jota eivät edes liberaalipresidentti Alfonso Lopez Michelsenin hyvät vuodet 70-luvun puolivälissä pystyneet korjaamaan.

Meitä ei silloin vielä politiikka kiinnostanut. Etsimme töitä ja työmarkkinat näyttivät lähes kohtalaisilta. Englanninkielen opettajista oli suuri puute, eikä ammattitaidon tai koulutuksen puute ollut mikään ongelma. Tärkeintä oli osata puhua kieltä ja aksenttikin oli ok, kunhan se ei vain ollut espanjan. Minun englanninkielen taitoni oli  uunituoretta tavaraa, ja vaikka puhuinkin jo sujuvasti, katu-uskottavasti,  minulta ei-syntyperäisenä puhujana puuttui varmuutta ja itsestään selvää tuntumaa kieleen. Toisaalta,  koulussa hankittu vankka kielioppi oli perustana. Kävelyetäisyydellä oli ainakin neljä englannin kielen opistoa aikuisille ja opettajat olivat suurelta osaltaan amerikkalaisia tai kanadalaisia nuoria, joillakin college-opinnot takanaan, jokunen ehkä muodollisestikin pätevä, mutta suurin osa liikkuvaa tuntityövoimaa.  Centro Colombo-Americano, josta veljeni oli saanut työsopimuksen, oli suurin; siellä myös koulutettiin paikallisista opettajista englanninopettajia ja rakennuksen toisessa kerroksessa oli Yhdysvaltojen hallituksen paikallinen vakoilu(tiedoitus)toimisto. Minäkin pääsin sinne head start-kurssille: Colombia oli hiljakkoin saanut sopimuksen useiden Calin yksityiskoulujen englanninkielen opetuksesta ja he tarvitsivat kouluihin lähetettävää työvoimaa. Kelly ja Mike saivat palkattua työtä melkein välittömästi toisella puolella katua olevasta Meyer Language Centeristä, joka palkkasi ainoastaan syntyperäisiä englanninpuhujia. (Paikalla sijaitsee nyt Palacio Rosa- arkkitehtoninen painajainen, joka rakennettiin upean valkoisen koloniaalisen rakennuksen paikalle). Muutaman kadun päässä pohjoiseen samansuuntaisella kadulla sijaitsi Teacher’s English Center, jonne pääsin myös treenaukseen: istuimme tuoleilla ja kuuntelimme  kuinka omistaja ja pääopettaja, argentiinalainen vanhempi mies luennoi meille miten englantia opetettiin. Muutaman minuutin päässä majatalolta, Avenida de las Americasin suuntaan, sivukadulla juuri ennen Kuudetta Avenidaa oli Harris English Institute. Sen omisti kanadalainen Donnie Harris, joka oli mennyt naimisiin paikallisen rikkaan perheen tyttären kanssa; nyt Ma. Cristina Harris ja Donnie Harris opettivat englantia vuokratalossa Avenida Sextalla ja bisnes pyöri hyvin. Donnielta sain ensimmäiset palkalliset tuntini.

Donnie oli kehittänyt oman metodinsa englanninkielen opettamiseen: ”Ei sinun tarvi olla maailman paras opettaja. Riittää kun oppilaasi poistuvat tuntisi jälkeen luokkahuoneestasi jutellen keskenään, nauraen, hymyillen, iloisina, tyytyväisinä. Tyytyväiset oppilaat palaavat joka kuukausi shekkivihko mukanaan.” Muuten metodi perustui keskusteluun ja kaikki uudet sanat kirjoitettiin taululle. Opettajan rooli oli johdatella keskustelua, korjata ääntämistä, auttaa lauseiden muodostuksessa, olla hauska,  ja oppilaiden kaveri. Vuosien mittaan minusta tuli sekä hyvä seremoniamestari, että opettaja, mutta ensimmäiset luokkani muistan vieläkin hyvin: todennäköistä on että opin enemmän espanjaa, kuin oppilaani englantia.