”Pieni vauva käsivarsillaan, kukallinen leninki päällään, suu somasti mutrussa ikään kuin hieman tyytymättömänä poseerasi Annikki valokuvaajan kameraan. Tukka oli juuri pesty ja papiljoteilla kiharrettu ilmaviksi Rita Hayworth-kiharoiksi ja värikin oli vielä tuleentuvan viljan värinen. Arkipäivä koillisessa Hämeessä, maaseudulla ja pitkän taipaleen päässä lähimmästä kaupungista, Jyväskylästä, vaikkakin Lahti oli melkein yhtä lähellä ja vieläkin pitemmän matkan päässä Tampereelta, sujui työn merkeissä. Sunnuntaisin ja valoisina kesäiltoina naiset kävivät poimimassa marjoja metsästä, johon ei voinut eksyä, koska etelässä oli rajana järvireitti joka tuli Hassinkoskesta alas ensin Kurkijärvenä, sitten Riihijärvenä, sitten Pirttijärvenä, sitten Lehmijärvenä laskien lopulta Arvajankoskesta Päijänteeseen. Miehet olivat rakentaneet laiturin rantaan ja etenkin käly, Helvi, kävi ahkerasti uimassa. Hän oli ollut mukana sotatoimissa Lottana ja liittynyt Lotta Svärd-järjestöön, josta oli saanut kansallissosialistisia ajatuksia ja uskon antiikin terve sielu terveessä ruumissa-ihanteeseen. Hän oli naimaton ja talon tytär ja muutenkaan taloudenpito ja maatalon työt eivät kiinnostaneet ja syksyn tultua hän muuttikin alivuokralaisasuntoon kirkonkylällä.
Veikko, perheen herrasmies, ripusti borsalinon eteisen naulaan, ja Annikki laskosti huolellisesti prässätyn puvun piirongin laatikkoon. Pussihousut ja jatsarit, pitkävartiset nahkasaappaat, kelpaisivat kylille menoon ja sunnuntaiasuksi, kauluspaidan kera. Hän opetteli maanviljelystä isän valvovan silmän alla. Veljet, Toimi ja Eino, olivat mukana, heinänteossa ja viljankorjuussa, ojituksessa ja metsän kaadossa, hevosten hoidossa ja aitojen teossa. Syvärannassa siirtoväki oli jälleenrakentamassa Suomea, mutta ensisijaisesti yritettiin varautua tulevaan talveen, kun kaikki oli vielä ostossa.
Veikko joka oli sodassa toiminut autonkuljettajana ei tuntenut vetoa maanviljelykseen, jota hän nyt joutui harjoittamaan isän pakottamana: Armas oli sanonut kaikille pojilleen että heitä tarvittiin työvoimana tilalla samoin heidän vaimojaan karjanhoidossa ja muissa naisten töissä ja että Syväranta oli heidän kaikkien koti; siitä ei saanut irtautua. Jos joku pojista mukisi vastaan niinhän uhkasi tehdä perinnöttömäksi. Kuinkahan paljon Armaksella oli sitten rahaa, kun hän oli vielä sijoittanutkin ne kahteen eri pankkiin?
Syksyn lähestyessä Syvärannassa keskityttiin polttopuiden tekemiseen ja syysruis saatiin kylvettyä lainavehkeillä Rimminsuon polun varteen olevalle pellonsaralle. Vilja-aittaan oli ostettu ohra-ja ruisjauhoja, vähäisen vehnääkin pullan leipomista varten. Lattian alle oli viety tiinullisia suolakalaa, suolasieniä ja huolellisesti säilöttyjä marjoja. Puolukoita oli myös tiinullinen ja villiintyneistä marjapensaista oli kerätty mustaa viinimarjaa joka oli keitetty mehuksi talven varalle lääkkeeksi yskään, nuhaan, kurkkukipuun. Hevosille oltiin tehty heinää ja lehmillekin siitä riitti, vaikka normaalisti lehmille olisi annettu olkia heinän joukossa ja paras heinä olisi varattu vain hevosille, muta tänä ensimmäisenä kesänä ei saatu olkia kun ei ollut viljaakaan. Kuusenhavuista vasurilla naputeltiin tukilla kuivikkeita karjalle hataraan navettaan. Sen tilkitseminen suoritettiin myös, omalla väellä, koska karja olisi saatava pysymään elossa pakkastenkin aikana. Annikki heräsi joka aamu ennen kukonlaulua lypsämään ja ruokkimaan lehmiä ja Armaksen hänelle ostamaa pientä mustaa pässiä. Lehmänkarva-allergia ilmoitti jo olemassaolostaan ensimmäisten kuukausien jälkeen ja sormien välit haavautuivat ja alkoivat vuotaa verta. Ne oli puhdistettava huolellisesti illalla, voideltava lääkäriltä saadulla kortisonisalvalla ja laitettava puuvillahansikkaat yöksi käsiin. Lypsäminen ei tosin onnistunut taloushansikkailla joiden kumi teki sormet jäykiksi ja kömpelöiksi ja maitoa meni enemmän ämpärin ohi maahan kuin itse ämpäriin; Annikin oli luovuttava ajatuksesta ja palattava kiduttavaan paljain käsin lypsyyn. Pässin ruokkiminen ja hoitaminen oli helpompaa ja karsinassa asuva sika oli tyytyväinen perunankuorista, ruisjauhoista ja ruuanjätteistä tehdystä vellistä.
Kerran kuukaudessa tai useimmin, jos oli tarvetta, käytiin kirkolla ruokaostoksilla: talo oli lähes omavarainen ensimmäisen kesän jälkeen ja suuri osa ruokatavaroista ostettiin kylältä: mylläri välitti jauhosäkkejä, lihaa voi ostaa teurastuspäivinä naapureilta: mullikan rintaa tai paistia, myöhemmällä sianpuolikkaan, kananmunia ja taloissa tehtiin kaljaa ja juhlapäivinä sahtia. Miehet metsästivät sodasta tuoduilla aseillaan, mutta Armaksella oli haulikko joka oli sopivampi metsästysaseena. Veikko ja Eino toivat kotiin jäniksiä, kanalintuja, oraviakin, jotka nyljettiin ja nahat parkittiin hatuiksi ja rukkasiksi, vaikka liha olikin kelvotonta syötäväksi. Kaupasta haettiin suolaa, kahvia (joka oli vielä kortilla), sokeria joka oli myös säännöllistelty, siirtomaatavaroita ja räätälin tarvikkeita: neuloja ja lankoja, nappeja ja hakasia.
Annikki sai sitten uutisia myös oman äitinsä ja Veikko-veljen kotouttamisesta Laitilaan ja Lassen ja Lillin Raumalle. Väinö ja Meeri olivat alussa myös siellä, mutta Toivo oli jäänyt vaimoineen Etelä-Karjalaan ja Mauri oli Helsingissä. Elokuussa äiti ja Veikko-veli tulivat käymään ja nukkuivatkin kaksi yötä: he olisivat niin kovin toivoneet että sisko olisi ollut lähempänä, mutta nyt oli tyydyttävä näihin olosuhteisiin. Veikko oli saanut työtä rakennuksilla ja opiskeli rakennusmestariksi. Äiti autteli naapureita kirkonkylän liepeillä olevissa taloissa ja piti huushollia pojalleen.
Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Maalla oli aina työtä, mutta ruokatilanne oli huomattavasti parantunut nyt kun sai itsekin etsiä lisää metsistä, pensaista, kalavesistä ja Annikin painokin alkoi asettua hänelle normaaleille lukemille ja maitoa riitti pienelle pojalle ihan riittämiin. Sota oli ohi ja ihmisten suureksi helpotukseksi venäläinen ei marssinut pitemmälle vaan rauhaa neuvoteltiin ja vaikka sotakorvausten määrä oli korkea ja luovutukset ja uhraukset suuria, isänmaa oli sentään pelastunut. Nyt alkoi uusi aika Suomelle: jälleenrakennuksen ja suuren optimismin aika ja maalla pidettiin häitä joka talossa kun sodasta palanneet miehet menivät avioon morsiamiensa kanssa ja moneen hämäläiseen taloon tuli ruskeasilmäisiä, sorjia karjalaisneitoja miniäksi tai emännäksi. Hämeen pojat katselivat ja etenkin kuuntelivat sitä puheen pulputusta ja naurun helinää ihmeissään ja heidänkin jäyhissä sydämissään liikahti: kun neidot olivat vielä hyviä työihmisiä niin se vielä nostatti heidän markkina-arvoaan. Sitten tuli ristiäisiä, kinkereitä, talkoita ja kahvitteluja. Syvärannassakin kävi naapureita ja he kävivät vuorovierailuilla. Hyvä naapuri-siteitä solmittiin ja sulautuminen yhteisöön oli alkanut.
