Kysyt, olenko onnellinen.
Ovatko toiveeni toteutuneet?
Olenko elänyt näköiseni elämän?
Mikä yllätti? Miltä nyt tuntuu?
Hyvänen aika! Minä aina luulin, että vanhana leppoisasti kiikun keinustoolissa Ainot jalassani ja kirjava maatiaiskatti helmuksissani himmeli hiljaa heilahdellen kattohirrestä. Puolikorvalla ja neljäsosa-aivoilla kuvittelin osallistuvani turvallisiin eläkeläisretkiin Vuojoen kartanoon tai puhdashenkisiin seniorien kirjoituskursseihin, joissa minua opettaisi Vuoden Tulokasrunoilija väsäämään omaa menneisyyttäni kirjaksi ennen dementiavuosiani.
Tiesin, että nainen tulee fossiiliksi samalla hetkellä, kun allakka huutaa eläkeiän ensimmäisen päivän alkaneen. Ja kun vuodet pinoutuvat niin korkeiksi, että horisontti peittyy, ilmaantuu armahtava kaihi ja helpottava kuurous syiksi ruveta istumaan kädet sylissä. Samaan aikaan naiselta putoavat hampaat suusta, hän rupeaa kävelemään jalat harallaan, ettei terveyskeskuksen suosittelemista nastakengistä huolimatta liukastuisi pihapolulla. Hänen on ostettava lantionsuojain Instrusta ja käytävä mittauttamassa keskivartalonsa päärynän muoto, syytä en enää muista.
Jos uskaltaudun kaupan hulluina päivinä kaupungille, yhä nuoremmiksi käyvät naiset tunkevat samaan aikaan kaupan ovesta ja lytistävät minut puserruksiin metallikaiteiden tai sulkeutuvien hissinovien väliin. Joskus sanovat ohimennen edes silmiin katsomatta, että, kas, en yhtään huomannut sua! sori vaan!
Itsetuntoni laskee pakkasen puolelle.
Nöyryytetty vanha nainen pullistuu sokerimunkkien ja sinisen suklaan voimalla, juuttuu yhä sitkeämmin suojaavan lepotuolinsa pehmuksiin tuijottamaan Scarlettia, Jenniferia tai BB:n julkkisblondeja – joista ei ole koskaan kuullutkaan.
Tai ikävuosikas nainen kuivahtaa kasaan, kolisuttelee diabeettisia anorektikon luitaan, koska ei enää muista juoda vähintään kahta litraa vettä vuorokaudessa. Ja jos juo tarpeeksi, saa ruveta pitämään vaippoja tai pikkuhousunsuojia. Varttuneiden naisten suosiman lehden mukaan ei ole häpeä lirautella, häpeä on, ettei ota hommaa haltuun vaikkapa voimistamalla lantionpohjalihaksia.
Valehtelen.
En minä koskaan vanhuutta ajatellut. Kunhan porhalsin eteenpäin.
Totta puhuen: aika vähän ajattelen tänäänkään.
Onnellinen?
Onnekseni riittävät ihmiset, joita olen tavannut. Kiitän itseäni, etten toteuttanut nuoruuden hurjaa salaista suunnitelmaani. Tein pakosta välttämättömyyden, välttämättömyydestä onneni.
Tavata haluaisin pari vuosikymmenien takaista ihmistä. Sanoisin heille sen, mikä jäi aikoinaan sanomatta.
Minä en helposti ylläty. Ehkä sentään se on yllättänyt, että elämä on ollut niin monimuotoista.
Pystyn edelleen asumaan talossa, jonka torni on kallellaan ja jonka ikkunoista tuuli puhaltaa. Ristituuli.
”Joen myötä muistan: kaikki liikkuu, muuttuu
koskesta muistan: ei mikään vastuksitta muutu
tuulesta muistan: mikä liikkuu, se ilmaisee itsensä
kivestä vihdoin muistan: paleltaa, on noustava.”
(KaiNieminen: Sarja Tie jota oli kuljettava. 70-luvun nuori runo. Otava 1981)
Minulle nää naisen mukamas parhaat vuodet tuli kuin varas yöllä. Eilen vielä olin nuori (ok, nuorehko) ”aika on meidän puolellamme”-sukupolven nainen. Sitten huomasinkin että nuoret yrittävät kävellä ylitseni juna-asemilla, peilistä katsoo joku väritön haamu vastaan, jolla on kaksi nappisilmää; oli pakko laittaa kirsikanpunaista huulipunaa, että huomaisi että hei, siellähän on joku.
Minä taas ehkä puolestani haluaisin tavata jonkun tuntemani ihmisen uudelleen ja olla sanomatta mitä tuli silloin sanottua.
Nim. ”Jaettu suru on kaksinkertainen suru”
PM Vega-Brandt, olen niin monet sateet nähnyt nainen, etten ole vielä pysähtynyt miettimään naisen parasta ikää. Sen huomasin, kun muutamat rupesivat väittämään, että ”ikäiseksesi olet sitä tai tätä”. Muistan kyllä, että minulle sanottiin jo vähän päälle parikymppisenä: ”Etkös sinä nyt ole hiukan nuori …” tähän ja tuohon. Kammottaa kyllä oikeasti se päivä, jolloin ääneni on pelkkää pihinää ja minä rullailen pyörätuolissa. Millä tavalla silloin tekee selväksi, että ylitseni ei kävellä?// Monia suruja ei voi jakaa. Silloin joutuu kantamaan tosiaan kaksinkertaista taakkaa. Näinkin tosin: Omnia mea mecum porto. Hyvää kirjoittamisvirettä PM edelleen.
Oiva kirjoitus, pisti miettimään. Että voisiko näin keski-ikäisenä vielä ruveta tekemään jotakin toisin. Tarvitsen jo nyt kirsikanpunaista huulipunaa, ainakin joinakin päivinä.
Riikka, en muista, olenko kertonut teamsissa, että toinen viimeisistä keskusteluista äitini kanssa koski huulipunan väriä. Äiti kysyi (ikivanhana), sopiiko hänen kirsikka-aniliininen huulipunansa hänen nelostyypin ihoonsa ja vitivalkoiseen tukkaansa (oli luontojaan punatukkainen). Hämmästelin kysymystä. Hän antoi aina mennä täysillä.
Intron jälkeen: Tietenkin voi ja pitää tehdä vaikka mitä ja miten: nurin ja oikein, toisin ja täisin. Olet vielä niin nuori, ettei kukaan todennäköisesti rupea edes peräämään sinulta muistihäiriötä tai d-oireistoakaan.