Tarinavirta

PASURIN TYTTÄRET 

Romaani luku 35

(1930 – 40 -luvun vaihde   Suomen ja Neuvostoliiton rajalla)  

Allida ojensi kättään tyttöä kohti. Tytön silmät seurasivat kättä. Tyttö oli liian väsynyt pelätäkseen. Allida tunsi syvää yhteenkuuluvaisuutta häneen. Ihmisen oli elettävä läpi raskaita asioita, että voi elää pelkäämättä. Niin tälle tytöllekin oli varmasti käynyt.

Verkon vieressä puoliksi veteen lakoontuneen kaislikon seassa huljahtelivat tytön hiukset. Tämän hyvin nuoren naisen, joka Allidan nähdessään sanoi:

– Hän pelasti minun henkeni.

Allida upotti kätensä tytön hiuksiin. Isoisällä, faarilla, oli sellaisista hiuksista punotut kellonperät. Kun hän oli ollut lapsi, hän sai istua permannon laudoilla ja pyörittää kellonperiä sormiensa ympärille. Siitä oli kauan. Isä oli jo silloin loikannut Venäjälle eikä faarikaan poikansa katoamista kestänyt kuolematta.

Nainen oli ollut kevyt kantaa vedestä majan laudoille. Se onnistui Allidankin voimilla.

– Ne tappoivat Aleksin, nainen kuiskasi sen jälkeen, kun Allida oli vaihtanut naisen ympärille kuivia takkeja. Kamiina olisi lämmittänyt, mutta myös paljastanut majan. Päivällä savuvana näkyi suolta, pimeän tultua savun haju matkasi tuulen mukana kauas.

– Aleksin? Nimen kuultuaan Allida sävähti, mutta ei uskaltanut tarkemmin udella Aleksista. Tämä puhe saattoi olla ansa. Sen sijaan hän kysyi:

– Ne? Ketkä?

Nainen ei pystynyt vastaamaan. Allida hieroi naisen käsiä ja jalkoja saadakseen veren kiertämään. Eikä hän niin tehdessään pystynyt ratkaisemaan, pelastiko hän elämälle vihollisen vai ystävän. Ihmisen joka tapauksessa.

Allidalla oli paljon mietittävää. Tilanne oli äkkiä muuttunut. Väliaikainen piilopaikka ei ollut enää turvallinen. Mitä hän tekisi naisen kanssa?

Oma vai vihollinen?  Siihen kysymykseen hän palasi yhä uudelleen. Oli kumpi tahansa, yhtä vaarallinen hän oli Allidalle elävänä ja kuolleena.

Allidan oli pakko saada nainen kertomaan millä asioilla liikkui. Hänen henkensä saattoi olla naisen kertomuksen varassa. Ensin nainen oli saatava sellaiseen kuntoon, että hän pystyi puhumaan. Siihen asti Allida kykeni vain arvuuttelemaan ja tyynnyttämään levotonta mieltään.

Olisiko nainen ollut länteen pyrkivä amerikansuomalainen? Se tuntui epätodennäköiseltä. Amerikan siirtolaisten asema oli erilainen kuin passittomien kulkijoiden.

Allida lämmitti kaasukeittimellä vettä ja sai naisen lyhyin vedoin juomaan haaleata teetä. Kun nainen sanoi ”me”, Allidan oli pariin kertaan udeltava, puhuiko nainen mahdollisesti amerikansiirtolaisista. Nainen pystyi puhumaan vain niin sekavasti, että asia jäi toistaiseksi arvailujen varaan.

Allida johdatti useaan kertaan puhetta maahanmuuttaja-amerikkalaisiin. Hän kertasi naiselle lämmintä juottaessaan, että amerikkalaiset olivat tuoneet uuteen maahan mukanaan varallisuutta ja työtaitoa. Moni hallitsi uusien koneiden värkkäämisen, ja tuottipa moni mukanaan työtä helpottavia tekniikan kaluja. Ja rahaa, sitä siirtolaiset toivat myös mukanaan. Olivat suosittuja kansalaisia, koska halusivat uhrata omaisuutensa yhteiseksi hyväksi.

Tälläkin naisella oli mukanaan paljon rahaa. Hän näytti setelikääröä Allidalle. Hän teki sen liian rohkeasti, kuin olisi pyrkinyt ostamaan tyhjällä paperilla oman turvallisuutensa. Naisella ei ollut henkilöpapereita sen jälkeen, kun hänen miehensä oli kadonnut. Tavallisesti amerikanväki sai kolmen päivän viisumin. Sen avulla oli helppo käydä laillisesti rajan takana, jos asiaa tuli siirtokunnan asioissa.

Oliko tämä nainen ovela luopio? Hän ei näyttänyt amerikaanskilta mutta ei ollut tavallinen sukukansalainenkaan. Kuka hän siis oli?

Sinä yönä Allida ei nukkunut silmällistäkään. Hän sijasi naiselle niin mukavan makuusijan kuin se niissä oloissa oli mahdollista. Hän oli päättänyt odottaa ainakin yön yli. Aleksista ei kuulunut vieläkään mitään. Mutta Aleks oli luvannutkin palata vasta parin päivän kuluttua. Tai sitten lähettää uskotun miehen ohjaamaan Allidaa turvallisesti rajan yli.

Pelottavaa oli, että joesta löytyneen naisen maininta Aleksin tappamisesta saattoi pitää paikkansa. Mutta ennen kuin Allida voisi jatkaa korpia myöten matkaansa, hänen tuli saada yhteysmieheltä jonkinlainen viesti. Ainakin varmennus Aleksin kohtalosta oli tultava.

Seuraavana aamuna Allidan vesirajasta pelastama nainen pystyi puhumaan enemmän. Hän ei ollut loukkaantunut, mutta oli perin pohjin kylmettynyt. Vielä yönkin jotenkuten nukuttuaan nainen oli lopen uupunut ja hädissään.

Allida kuunteli kertaakaan keskeyttämättä naisen tarinaa. Vähä vähältä naisen elämä hahmottui jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi.

Naisen mies oli ensin mennyt Leningradista Etelä-Venäjälle perustettuun kommuuniin nimeltään Kylväjä. Sitten mies oli hyvänä kirvesmiehenä saanut määräyksen Petroskoin lähelle Neuvosto- Karjalaan Hiilisuolle. Heillä meni hyvin. Nainen oli ommellut miehille paitoja ja naisille puseroita ja hameita.

Yhtenä yönä mies lähti viemään kommuuniin tulevia siirtolaisia Äänisen toiselle laidalle. Matkaan lähti Karjalan väkeä, hiljan Suomesta tulleita kommunisteja ja jokunen Amerikan siirtolainen. Nainen oli huiskuttanut laivarannassa lähtijöille niin kuin moni muukin. Hän katseli laivan häipymistä aamusumuun.

Ja sen jälkeen? Ei mitään. Ei miestä takaisin, ei viestiä. Epämääräisiä huhuja. Laiva oli muka kaatunut. Ihmiset oli pelastettu ensin jollekin toiselle rannalle ja sieltä kuljetettu Uralin taakse. Joku tiesi paitasovitukseen tullessaan, että turha oli odottaa takaisin. Kaikilla oli paikkansa organisaatiossa, ja ”virasto” tai ”komissaari” tiesi sen paikan. Parasta oli, kun jokainen teki minkä osasi ja mitä oli luvannut saattaa loppuun.

Nainen pyöritti hämmentyneenä ohutta sormustaan kertoessaan tätä Allidalle. Allida tiesi, että oli nähnyt naisen laivarannassa. Kuinka pian nainen tunnistaisi hänet?

Ei Allidan pelastama nainen ollut amerikansiirtolainen, siitä Allida oli varma. Hän puhuikin kuin karjalaiset. Tai inkeriläisten kieltä…

Allida muisti erään tapaamisen Petroskoin Valistustalon illanvietosta. Vasili oli silloin vielä seissyt hänen rinnallaan. Yhtenä puhujaksi kutsuttuna oli esiintynyt harmaantunut inkeriläinen opettaja ja sanomalehtimies. Häntä pidettiin viisaana maltillisena kansallisuuksien välisten kiistojen sovittelijana. Hän oli kaupunkiin perustetun opettajaopiston ensimmäisiä opettajia, käynyt välillä Kannaksella Lempaalassa ja palannut sitten takaisin, kun Petroskoihin saatiin Karjalan opettajakorkeakoulu.

Opettajan vaimo oli pieni, laiha, kivulloisen näköinen nainen. Hän näytti paljon kärsineeltä, mutta hänen ruskeat silmänsä katselivat maailmaa terävästi. Allida muisti, että nainen oli sanonut olevansa kotoisin samasta Suomen pitäjästä kuin hänkin. Nimeä ei tullut kysytyksi, eikä Allida ollut kertonut salaisuuttaan. Jokin nimeämätön varovaisuus esti häntä olemasta liian avoin. Ja ihan eri-ikäisiäkin he olivat.

Opettajan vaimo oli 35 vuotta sitten ylittänyt rajan muutamaa viikkoa ennen Suomen kapinan syttymistä. Oli miehen perässä lähtenyt tuntemattomaan maahan, ottanut kohtalon omiin käsiinsä muiden vastustuksista välittämättä. Nyt ikääntyneenä nainen selkeästi oli antanut myöten nuoruuden kapinamielelle.

Opettaja oli puuhakkaana miehenä ”mutta ei niinkään puhdasoppisena bolsevikkina” saanut yllättävää arvonantoa Petroskoin armeijakunnan keskuudessa. Mielialojen tasoittajia tarvittiin tavan takaa yhä vilkastuvammassa tasavallassa. Kun mielialat olivat taas kääntyneet, inkeriläisiä oli ruvettu kuljettamaan Keski-Aasiaan. Halukkaita houkuteltiin uusien sovhoosien mahdollisuuksilla.

• Olisit voinut laulaa enemmän oman kielesi kauneudesta, opettajan vaimo sanoi kuuluvalla äänellä. Kuulija ymmärsi, että vanha pariskunta oli ennenkin käynyt keskenään tämän periaatteellisen keskustelun.
• Olisin minä voinut, mies myönteli ja raapi partaansa.
• Ja Inkerinmaan ihanista metsistä, vaimo jatkoi aloittamaansa puhetta.
• Olisin minä. Kyllä minä olisin voinut.
• Kirvussa sinä uskalsit suomalaisten rinnalla laulaa täysin rinnoin.
• Laulujuhlilla … jaksoin minä. Jaksoin silloin.

Mies lehteili kädessään Punainen Karjala – lehteä. Piti taukoa, silmäsi Vasiliin.

• Porvarillisen Suomen nouseva natsionalismi ei hyvää tiedä Suomelle.
• Eikä meille! opettajan vaimon varjossa istunut nuori tyttö oli uskaltautunut sanomaan. Tämä tyttö…

Kun Valistustalon seinänvieruspenkeillä istuvat miehet rupesivat kertaamaan nimiä, mainitsivat tuttavia, jotka olivat pudonneet puolueesta ja sitten häipyneet näkymättömiin, joku keskeytti reippaasti naurahtamalla, että Komiin menivät. Siitä oli tullut jonkinlainen joka tilanteeseen sopiva lausahdus, joka esti enemmät arvelut.

• Sinne mahtuu, mies julisti rehvakkaasti. – Komiin menivät.

Lähipöydistä nousi epämääräistä mutinaa, tuhahduksia, pari äänekkäämpääkin vastalausetta. Miehen rehvakkuus kutistui epämääräiseksi jupinaksi. Joku huoneen toisessa päässä oli ruvennut käryttämään mahorkkaa, lähimmät yskivät mielenosoituksellisesti. Allida pani tuhkakupin kiertämään kädestä käteen pitkin pöytää. Miehet kyräsivät vaitonaisina toisiaan poikki pöydän. Allida kysyi kuiskaten opettajan vaimolta, mikä tyttären nimi oli.

• Raisa on tämä. Vanhin on. Miehellinen kohta. Muut kotia vartioimaan jäivät. Poika on armeijan leipiin vietynä.

Allida ymmärsi, ettei asiasta sopinut enempää kysellä. Juuri niinä päivinä Petroskoin varuskunta puhdistui tuttavista. Venäjä oli iso maa ja sen jokaiselta laidalta saatiin aina kasarmit täyteen. Samaan aikaan suomalaiset merkkihenkilöt ja joukko-osaston komentajat erotettiin. Tulevaa ei kukaan osannut arvata.

Raisa! Allida tiesi nyt, että tämä nuori nainen, jonka hiuksia rajalla oleva suojoki kampasi, oli inkeriläinen Raisa.

He olivat menossa samaan suuntaan.