Näin kerran unta
miten satakielet jättivät maan.
Täysikuu, yön pyöreä lähettiläs
nousi työvuoroonsa tyynelle taivaalle.
Vävähtelevällä katseellaan
kuu etsi apua alhaalta:
Miten jaksan yössä ilman satakielten laulua.
Katseen välähdellessä
kuu alkoi kutsua vettä puoleensa ja
aamuyöstä nousuveden laulu
täytti rannat.
Satakielet pysähtyivät lennossaan
tietämättä, mikä kutsuu
ne liittyivät veden lauluun.
©Pirkko Arola
Pidän tästä runosta, ennen kaikkea sen kuvastosta, mutta myös äänteellisyydestä: “yön pyöreä … työvuoroonsa”. Tunnelma kutsuu astumaan sisään runoon.
Mietin, eivätkö satakielet putoa, jos ne pysähtyvät kesken lennon. Että onko tarkoitus herättää tällainenkin ajatus vai sittenkään ei.
Pirkko Arola, kiitos kauniista runosta! Minulle nousee runosta mielikuva, kuinka unennäkijä samaistuu kuuhun…kaipaa kadonnutta iloa, satakieliä…vetää nousuvettä, surua, puoleensa…katse vävähtelee…antaa kyynelten tulla…aamyöllä…kunnes satakielet eivät loittonekaan enää. Ilo ja suru ovat niin kiinni toisissaan.
Kiitos kommenteista Riikka ja Anniina! Valitettavasti en aina heti huomaa niitä, mutta hyvä jos myöhemminkin.- Oivalsitte sen, katsoitte läheltä, tuntuu hyvältä. Nyt taas runoja pääsee ulos mielen myllystä, on vaihteeksi sellainen aika.- Sant, ystävät olkaa liikkeellä edelleen, toivon tässä talveutuvassa maisemassa.
Sanat, ystävät olkaa liikkeellä…