1. Home
  2. /
  3. NOVELLIT
  4. /
  5. Montusta ei niin vain...

Montusta ei niin vain pääse

 

Kuului säksätystä, sirkutusta, vihellystä ja kaiken lisäksi lirkutuskin. Jokin häikäisi minut, se maistui mansikalta ja soi selkeänä aina korviin asti:

– Huomentaaaa! Uusi ihana päivä on aluillaan! Pois sieltä pimeydestä!

– Häivy, tai vaiennan sinut, senkin saatanan uusi päivä! Et ole kohdellut minua koskaan hyvin, nurisin ja kietouduin yksinäisyyteeni, joka ei ole pettänyt minua koskaan.

– ­Huomenta, minä täällä, orastava päivä ja mahdollisuus! Kiipeäpä nyt ylös, on paljon tekemistä. Hopi hop!

– Jätä minut rauhaan. Näin on hyvä, en yritä enää mitään!

Huutaja, uusi päivä, mahdollisuus, valonhäivä, tai mikä pirun peipponen se olikaan, kirkas toivo ja huulilla karehtiva hymy, se jätti kuin jättikin minut rauhaan. Oli yhtäkkiä hiljaista ja ihanaa, mutta en kuitenkaan voinut siltikään maata kunnolla, sillä montussani oli enemmän syvyyttä kuin leveyttä.

Koetin karkottaa hiipivää tunneta siitä, että rauha on toivoton olotila. Ajattelin yrittäväni alemmas. Ihmiset tuijottavat taivaalle, vaikka jalkojenhan alle eletty elämä on tiiviiksi tallattuna. Voisin etsiä matojen ja ötököiden kulkureitit kuin kartaksi yhä syvemmälle ja kaivaa maailman ontoksi. Mutta kylkeeni pisti kaivaessa. Oli jano ja alkoi tulla nälkäkin. Pohjalla oli pimeää. Maa jalkojeni alla oli kovaa, siellä oli puitten juuria, soraa ja kamalia koetinkiviä. Mutta ei malmia eikä kultaa, ja tarvitseeko muutenkaan kaivaa kaikki mikä irtoaa? Ei jää tuleville polville enää etsittävää.

Jokin kiipesi reittäni pitkin. En nähnyt mikä, mutta tunsin, että sillä oli jalkoja kuin partiolaisjoukolla. Huitaisin pois. Kosteuskin vaivasi, ja aukinaisen paitani liepeet roikkuivat kuin siivet, joilla oli turha yrittää minnekään.

Ylitseni kävi tuuli. Varikset tappelivat, ja harakat komensivat niitä. Kurkistelin, oliko muutakin.

Ja olihan siellä. Oli uusi päivä, joka kurkki ja loisti kuten aikaisemminkin, ja pudotti jotain alas.

– Mikä se on? huusin kauhuissani ja koitin nähdä, minne esine putosi.

– Aijaa, luulin, ettet kaipaa valoa. Kuule, heitin sinulle oljenkorren. Huido sillä vaikka niitä kammottavia karvaötököitä, jotka kiipeilevät siellä kaikkialla. Hyiii yööök.

Konttasin ja tunnustelin maata ympäriltäni, mutta en tavoittanut oljenkorttani. Jostain syystä hätäännyin valtavasti, sillä oljenkorsi saattoi olla viimeisin.

Otsalleni kohosi hikipisara.

– Mutta kun en löydä sitä! huusin.

– Ei haittaa. Nouse ylös luokseni, täällä on sellaisia vaikka kuinka paljon. Ja parempiakin, uusi päivä nauraa räkätti niin, että suutuin sille ja itselleni.

– Mutta kun en pääse ylös. Pudota vielä yksi!

Uusi päivä pudotti, ja tällä kertaa kuulin mätkähdyksen takaani. Se kuulosti painavammalta kuin äsken ja epäilin minua pilkattavan, mutta pian sormeni tavoittivat ohuen esineen.

– Mitä minä tällä? Geelikynällä?

– Kirjoita! Tai piirrä sillä. Sen jälki loistaa pimeässäkin.

– Kenelle muka?

– Etkö tiedä ketään?

– En tiedä!

– Kirjoita huomiselle.

– En osaa suurta.

– No sitten vaikka pientä.

– Näkeekö kukaan lukea sellaista?

– Täällä ylhäällä on lukulaseja niille, jotka eivät näe geelikynän jälkeä.

– Mutta kun minua sanotaan huonoksi ja kummalliseksi.

– Kuka sanoo?

– Minä sanon!

– Mielipiteitä nyt on kaikenlaisia. Ei ole huono juttu, jos pääsee omin teoin ylös.

– Omin teoin? Voisin siis vaikka laulaa, rummuttaa, tanssia ripaskaa, vuolla puu-ukkoja…

– Tee mistä eniten pidät. Jos joutuu outoon ympäristöön, ei oikeastaan ole valinnanvaraa.

– Mutta kun siitä saattaa seurata pyörrytystä, pahoinvointia, venähdyksiä, mustelmia, kammottavia kuhmuja ja pahaan paiskautumista. Sitä paitsi…

– Mitä paitsi olet?

– Paperia! Olen paitsi paperia!

Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten viereeni töksähti lennokki. Silitin paperiarkin suoraksi likaisin sormineni. Pähkäilin, ehkä jopa innostuin. Lähelläni oli kaikenlaisten tuotosten hautausmaa, josta hylätyt laulut, kuvat ja tekstit huusivat loputonta surkeuttaan, enkä tiennyt, miten selviäisin, sillä osa niistä oli minun. Oli siellä hyviäkin tarinoita. Niitä, jotka olivat ehtineet saada lukijoita ja niitä, joita oli kehuttu, ennen kuin unohdettiin. Menneen ajan Johaneita ja Fredrikejä, Mielikkejä ja Moilasia. Siellä oli keskenjääneitä ja umpikujaan päätyneitä. Muotopuolia, joita ei ollut kaivattu ja joita ei ollut tilattu, mutta joiden kirjoittaja oli kuvitellut osaavansa täyttää tyhjän elämänsä latomalla päiväkaupalla sanoja peräkkäin.

Mitä sain mieleeni?

En mitään, pääni oli tyhjä, mutta kirjoitin esiin köyden, koska jotain oli saatava aikaan. Sitä paitsi köyttä tarvitaan aina. Se oli heikko ja ohut, joten liioittelin ja sain kuin sainkin sille paksuutta. Se oli punottu kellertävästä manillasta, ja olin ylpeä kuvaillessani sen karkeaa kovuutta ja kyhmyistä pintaa.

Sitten tajusin, etten uskaltanut ylös. En voinut kiivetä enkä hypätä. Mitä hyötyä on välineistä, jos pelkää? Muutin köyden tikkaiksi. Aluksi nekin olivat heiveröiset, niissä oli vääriä nauloja, huonoa puuta, enkä rohjennut alimmalle poikkipuulle. Olokin oli hutera. Tarkensin katseen ylös ja naulitsi sen yhteen pisteeseen. Ei kuulunut fanfaareja eikä rummun pärinää, mutta jalkojen nostelu alkoi luonnistua ja näin yllä kurkkivat kasvot ensimmäistä kertaa. Se oli joko uusi uljas aamu tai huominen, ei voinut tietää kumpi, sillä kun kirjoittaa, katoaa ajantaju.

Naisen harmaat hiukset olivat pitkänä lettinä, ja silmien ympärillä naurun rusketusraitoja. Hän ojensi kätensä ja auttoi minut ylimmältä poikkipuulta maan pinnalle.

– Selvisit sitten omin voimin, nainen huudahti ja vaikutti helpottuneelta.

 

©Päivi Naskali-Schrank
 

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.