Tarinavirta

Vanhempieni puutarhassa kasvoi pieni omenapuu, jossa kypsyi neljää eri lajiketta omenia. Sen runko oli jotakin kestävää lajiketta, jonka omenat eivät ehkä olleet niin herkullisen makuisia. Siitä oli jo taimitarhalla katkottu oksat, ja oksien tynkiin oli vartettu toisten omenapuitten oksia. Syksyllä siitä sai hyvät piirakkaomenat, kaikkiaan neljää eri lajiketta. Yksi taisi olla valkea kuulas, muita en muista.

Tuo pikkuinen, rivitalopihaa koristava puu tuli mieleeni, kun mietin, miten selittäisin työtoverille, mikä on käyttöjärjestelmä. Pidimme etäkokousta ja pohdimme joitakin tietokoneen käyttöön liittyviä ongelmia. Työtoverini ovat pääosin humanisteja (onneksi, sillä voisin ahdistua sellaisten ihmisten seurassa, jotka tietävät kaikki tekniikasta enemmän kuin minä). Jonkinlaiset tietokonetaidot meillä kaikilla täytyy olla, muuten emme onnistuisi kommunikoimaan etäyhteyksin. Päätimme kokeilla, miten hiellä ja vaivalla valmistamamme verkkoympäristö toimisi kännykällä. Koska kaikkien kollegoiden kännyköillä sivu ei näyttänyt ihan samalta, kysäisin yhdeltä kollegalta, muka tietäväisenä, että mikä käyttöjärjestelmä hänen kännykässään on. ”Tämä on Nokia,” hän vastasi. Olin hetken hiljaa ja päätin sitten, etten kysyisi enempää, ainakaan sillä kertaa.

Nykyhumanistit ovat varsin taitavia käyttämään tietoteknisiä laitteita ja sovelluksia – on ollut pakko opetella, jotta maailma ei ajaisi ohi. Nämä humanistit ovat niitä samoja ihmisiä, joiden kirjoittamia tai kääntämiä kirjoja julkaistaan e-kirjoina tai äänikirjoina tai painetaan kirjapainossa digitaalisena painatuksena. He osaavat kyllä lukea tai kuunnella omia tai muiden tekstejä tarkoitukseen valmistetuilla laitteilla. He ovat oppimiskykyisiä, yleensä myös hyvin kiinnostuneita oppimisesta, saattavat jopa lukea käyttöohjeita, mutta heidän tehtävänsä ei ole ymmärtää, miten nuo laitteet toimivat. Riittää, että niitä osaa käyttää. Niinpä työkaverillekin on aivan riittävää tietää, että hänen kännykkänsä on Nokia. Jos vaikkapa ollaan kyläilemässä ja kaikki, tai ainakin miehet, panevat kännykkänsä sohvapöydälle, niin lähtiessään hän osaa siitä sen oman Nokiansa poimia, tunnistaa sen muiden joukosta ja osaa tehdä sillä kaikenlaisia juttuja. Mutta miten tuo vehje toimii ja miksi se ylipäänsä toimii, on aivan oma tieteenalansa, oma osaamisalueensa. Se on se IT, informaatioteknologia. Sitä osaavat jotkut toiset.

Kokous jatkui, ja tärkeimmät asiat saatiin hoidettua. Minua jäi kuitenkin kaihertamaan käyttöjärjestelmäasia. Mietin, että jos olisin sanonut kaverille tarkoittaneeni, onko hänellä puhelimessaan venäläinen vakoilujärjestelmä Android vaiko iOS, joka kaiketi on lyhennelmä sanoista ’isä osaa’, niin miten olisin selittänyt hänelle, mitä ne ovat. Mietin, tiedänkö itsekään, mikä on käyttöjärjestelmä. Minäkin olen humanisti ja minuakin kiinnostaa tekniset laitteet vain siltä osin, kuin ne voivat hyödyttää minua työssäni tai harrastuksissani. Osaan osallistua jitsi- ja zoom-palavereihin, lähettää sähköpostin liitetiedoston, päivittää blogia, laskea Excelillä plus- ja miinuslaskuja. Osaan katsoa elokuvia ja kuunnella musiikkia useammalla laitteella. Jo näissä asioissa on ollut riittävästi harjoiteltavaa. On kuitenkin niin, että perheeseeni kuuluu sekä IT-ammattilainen että tietokoneista kiinnostunut teini. Niinpä en ole voinut välttyä kuulemasta näihin aiheisiin liittyviä keskusteluja. Jotkut termit ovat painuneet mieleen. Ihmetellessäni, minne asiat internetissä oikein menevät, perheeni on selittänyt jotain maailmanlaajuisista, sekavista verkostoista ja suurista tehokkaista serverikoneista, joiden muistiin tämäkin teksti tallentuu. Lisäksi olen poiminut keskusteluista sellaisen opin, että tietokone jakautuu kahteen osa-alueeseen: hardware ja software, kova tavara ja pehmotavara.

Hardware on jokin käsin kosketeltava esine tai sen osa. Esimerkiksi tietokoneen hiiri kuuluu kategoriaan hardware, tai suomeksi ilmaistuna laitteet. Myös tietokonepömpelin sisällä olevat nippelit ovat näitä hardware-juttuja. Ne ovat kovia, ja jos niitä lyö vasaralla, ne todennäköisesti menevät mäsäksi (toisin kuin vanha matka-tv, jossa äänenlaatu parani kun annoin sille reilun korvapuustin). Ja sitten on software. Se mikä jollain kummallisella tavalla on päätynyt olemaan laitteessa sisällä, mutta sitä ei ollenkaan näy. Se on kuitenkin olemassa, existerar.  Ilman sitä emme voisi käyttää mitään älylaitteita. Software on niitä kaikkia ohjelmia, joita käytämme, kun teemme jotakin tietokoneella, kännykällä tai tabletilla. Tai vaikka Tamagotchilla. Appi tai äppi, joka Kielitohtorin mukaan on suomeksi sovellus, on myöskin tätä ”softaa”. Jos kuuntelet äänikirjaa BookBeatilla, sinulla täytyy olla kyseisen firman sovellus. Jos kirjoitat kirjaa tietokoneella, tarvitset jonkin kirjoitus- tai tekstinkäsittelyohjelman, sellaisen kuin vaikkapa Scrivener tai Word.

Jotta nämä sovellukset toimisivat, tarvitsee tietokone käyttöjärjestelmän. Sekin on eräänlainen ohjelma, ohjelmien emo. Se ei ole Nokia, Ericsson tai Fairphone, vaan se on se, mikä siellä sisällä on. Se näkymätön. Kummitus.

Käyttöjärjestelmä on kuin puun runko. Varsi, jonka varassa puu seisoo tukevasti ja jossa on juuret, joita pitkin se saa maasta vettä ja ravinteita. Mutta tämä puu on puutarhassa ikkunan takana, ovi on lukossa ja avaimet hukassa – emme voi koskea siihen. Sen läsnäolo on virtuaalista. Tämän puun runko on jotakin tuulta ja tuiskuja kestävää, tukevaa lajiketta, kuten boskoopia. Mutta sen kauniit, taivasta kohti kurottelevat oksat on katkaistu heti alkuunsa, ja tynkiin on kiinnitetty toisten puulajien oksia. Kuulemma siksi, että saataisiin paremman makuisia tai kirkkaamman värisiä omenoita, niin kuin nyt vaikka kaneliomenoita. Sellaista mitä halutaan kesällä katsella ja syksyllä kerätä. Nämä vartetut omenalajikkeet ovat tuiki tärkeitä, sillä ne ovat niitä sovelluksia, äppejä. Puuhun voidaan siis varttaa vaikkapa taulukkolaskentaoksia tai käännösmuistilatvusto. Näihin taas voidaan liittää lisäosia, silmuja. Esimerkiksi käännösmuistilatvustoon voi liittää sanakirjoja lisäsilmuiksi. Parhaassa tapauksessa niistä kasvaa pajunkissoja, söpöjä käännöskukkasia, jolloin laitetta ja sovelluksia käyttävä humanisti, esimerkiksi kääntäjä, pystyy luomaan hienoja tuotoksia, kukkaiskäännöksiä. Ja kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia.

Haluan vielä tarkentaa, että mikä tahansa niin sanottu älylaite on oikeasti ihan vain pikkuinen tietokone. Vaikka se kello, joka kertoo, käveletkö tarpeeksi reippaasti. Tai taskussa piipittävä Tamagotchi, sikäli kuin laji ei ole kuollut sukupuuttoon ruokintaan ja huolenpitoon liittyvien laiminlyöntien vuoksi. Tietokone. Taskuun mahtuva pienoiskasvihuone, jonka sisällä kasvaa omenapuu, jossa kasvaa erilaisia omenoita eri tarkoituksiin. Et voi koskea niihin, paitsi lasiin, johon koetat piirtää sormella niin että omenapuu kaikkine oksineen tajuaisi, haluatko lähettää meilin vai lukea päivän uutiset. On tietysti vielä pitkä matka siihen, että puutarhaakin voisi hoitaa ihan vain liikuttamalla kättä lasissa. Puutarhaharrastajat saattaisivat pahastua, jos eivät pääsisi tonkimaan multaa. Mullan tuoksu on kuulemma se, mikä pitää kädet touhussa ja mielen virkeänä. Kehotan nyt siis ymmärtämään esimerkkini kuvaannollisesti. Käyttöjärjestelmä omenapuuna -metaforana, vai oliko se toisin päin.

Mitä minä sitten haluaisin sanoa työkavereille? Varmaankin vain sen, mitä tänään sanoin asiakkaalle. Että minun kännykässäni on android, ja siinä tämä verkkosivu toimii tällä tavalla. Ja hän siihen, että hänellä on Applen läppäri, ja siinä sivu ei toimi sillä tavalla. Sen pitemmälle emme asian kanssa päässeet. Siitä eteenpäin sitä saa hoitaa joku IT-alan asiantuntija, joku virtuaalipuutarhuri ja omenanvarttaja.