Minun varjoni
ei olekaan silta
minusta helvettiin,
vaan käytävä ulos,
pois pelon ahtaasta huoneesta,
jossa ikkunat vaihtavat paikkaa
liian usein,
liian nopeasti,
niin, että miltei kadotan uneni
jotka liukuvat toisikseen,
häviävät tullakseen takaisin,
kuumina kyyneleinä
pesemään ruosteen minusta,
eikä minun varjoni
olekaan enää vihollinen,
vaan minut turvaan vievä pelastajani,
jonka itse luon,
yhdessä ajan kanssa,
askel askeleelta,
uskaltaessani viimein
nojata valoon,
joka ei petäkään,
vaan kannattelee
jokaisella kerralla,
kun luottamus punnitaan,
jokaisella matkalla
itsestä maailmaan ja
takaisin.
©Anniina Holma-Suutari
