”Kirjailijaksi ei synnytä. – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”. – Erno Paasilinna
”Tullakseen kirjailijaksi on synnyttävä sellaiseen perheeseen, mistä tulee kirjailijoita” – Arto Paasilinna
Kirjan alkulauseessa heitän lukijalle haasteen. ”Haluatko mukaani hyvään tarinaan?” Voisin myös yhtä hyvin kysyä: ”Haluatteko tulla huijatuksi”. Siitähän tässä on kysymys. Kirjoitan myös mielelläni kirjan nimen alle sanan romaani. Silloin teen sopimuksen lukijan kanssa. Sopimuksen siitä, että tarina ei ole tosi. Lukijan on voitava luottaa fiktioni valheellisuuteen.
Fiktionkirjoittajana tunsin aluksi, etten tarvitse realismia lainkaan. Totuuden suhteen koin siis olevani absolutisti. Sitä paitsi minun vaatimaton omakohtaisuuteni on niin tylsää, ettei siitä ole lukijalle jaettavaksi, ihan totta. Hyvä kun pystyn sitä itse nukahtamatta seuraamaan, enkä aina kykenekään.
Lukija varmasti olettaa omakohtaisen materiaalin olevan ainakin osin totta. Näin varmasti onkin, mutta mihin vedetään toden ja fiktion raja. Muistot värittyvät vuosien mittaan. Säilyykö omakohtaisuus, kun fakta lähenee fiktiota.
Fiktio sinällään ei omakohtaisuutta kaipaa. Se elää ja voi oikein hyvin omillaankin. Absoluuttista totuutta ei ole edes tilastoissa, tuskin sitä on tämä väitekään. Realismi sen sijaan vaatii kumppanikseen fiktion tullakseen todeksi. Onhan lihakin maustettava ennen syömistä, eikö vain. Näin olen itsekin tähän asti kuvitellut. Asia paljastui kuitenkin oletettua monimutkaisemmaksi.
Huomasin esikoisromaanini muutaman kohtauksen juontavan lähes suoraan omasta lapsuudestani, vain hieman liudennettuina. Asiaa miettiessäni tuli mieleen muutama muukin luku tekstistä, missä omakohtaista materiaalia on lainattu. Lisäksi mukana oli kohtauksia, jotka olivat toki sisällöltään täyttä potaskaa, vailla totuuden hiventä. Silti ne lukijan mieleen peilautuisivat vaikuttaviin realiteetteihin. Näin ainakin olisi tarkoitus. Epäkohtia on usein tehokkaampaa käsitellä vertausten kautta. Näin Cervanteskin teki jo 1500-luvula, kehittäessään piilopiruilusta oman taiteenlajinsa.
Olkoon sitten. Myönsin, että olen käyttänyt. En pitänyt sitä pahana. Käyttäväthän muutkin ja vielä enemmän. Oma käyttöni on kuitenkin varsin lievää ja aina laimennettua. Kuka määrää missä määrin realistisen aineksen sotkeminen fiktioon on luvallista?
Myös seuraavasta käsikirjoituksestani olin kirjoittaessani varma, että kaikki on silkkaa mielikuvitusta. Ei ollut. Eivätkä lainat rajoittuneet ainoastaan omiin kokemuksiini vaan olin jo käyttänyt häikäilemättä myös ystävieni ja tuttavieni kokemuksia. Olin huomaamattani antanut todellisuudelle pikkurillin ja se oli kaapata koko käsikirjoituksen.
Kolmannen teoksen kohdalla huomasin, että myös suurin osa kuvitteellisesta materiaalista alkoi muuntua omakohtaiseksi. Salakavalasti ja tahtomattani siihen liimautui todellisuuden piirteitä. Uskottavuuden onnistuin silti säilyttämään kaikesta huolimatta.
Aloin myös keksiä syitä omakohtaisen materiaalin käyttöön. Puolustauduin sillä, että se terävöittää tarinaa tai että omakohtaisuus tuo tekstin lähemmäs lukijaa. Totuus kuitenkin on, että enää en pystynyt erottamaan omakohtaissuutta fiktiosta. Minusta oli tullut sekakäyttäjä, sitä pahinta lajia.
Yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen niinpä pian seisoin vertaistukiryhmän edessä todistamassa: ”Nimeni on Juha — ja olen realisti”. Asian myöntäminen ja ääneen sanominen auttoi. Yritän tulla sen kanssa toimeen, päivä kerrallaan.
Rakas lukijani. Olen palaamassa takaisin valheellisuuden suloiselle, mutta lipevälle polulle. Askeleeni ei ole vielä vakaa, se voi joskus livetä. Saattaa olla että en valehtele aina, mutta silloin kun sen teen, teen sen suloisesti ja hyvin.
Paasilinnat, mmm, tämä nappasi heti. Nuoruusvuosinani, silloin, kun palkinnolla oli vielä iso julkisuusarvo. a Erno voitti kirjallisuuden Finlandian esseillään. Arton arvo nousee taas koko ajan hiljalleen. Hauskasti olet poiminut häneltä juuri tuon sitaatin.
Asiaan…
Realismin määritelmä ei muistaakseni ole totuus vaan se, että se noudattaa samoja syy-seuraus -suhteita tosielämän kanssa. Realistista fiktiota ei näin voi sanoa todeksi eikä valheeksi, vaan pikemminkin, että kertoo meille x todennäköisyydellä tarinan, joka olisi saattanut toteutua (historiaan sijoittuva tarina ) tai voi tulla todeksi (dystopia, utopia)
Se mitä kirjoitat fiktiosta kertojan ja lukijan välisenä sopimuksena onn hauskasti totta. Ja koska tuo sopimus on olemassa, kirjailija voi kokea ja itse asiassa varmaan aina kokeekin löytämisen iloa, huomaa, että oho, tuli kirjoitettua vähän omalelämäkertaa, vähän enosta ja aika paljon lukiokaverista. Mutta näköistään ei tullut kenestäkään, vaan kaikki toteutuu siellä fiktion sisällä – sopimuksessa, jossa ei ole valhetta eikä totuutta, vaan omalakista tietoa meistä ihmisistä.
Mainio kirjoitus kokonaisuudessaan, Juha. Ja samalla sydämellisesti tervetuloa Tarinavirran kirjavaan kertojajoukkoon.
Paasilinnat, mmm, tämä nappasi heti. Nuoruusvuosinani, silloin, kun palkinnolla oli vielä iso julkisuusarvo, Erno voitti kirjallisuuden Finlandian esseillään. Arton on taas Waltarin rinnalla Suomen tunnetuin kirjailija maailmalla. Hauskasti olet poiminut häneltä juuri tuon sitaatin.
Asiaan…
Realismin määritelmä ei muistaakseni ole totuus, vaan se, että realismi noudattaa samoja syy-seuraus -suhteita tosielämän kanssa. Realistista fiktiota ei näin voi sanoa todeksi eikä valheeksi, vaan pikemminkin, että se kertoo meille jollakin todennäköisyydellä kertomuksen, joka olisi saattanut toteutua (historiaan sijoittuva tarina) tai voi tulla todeksi (dystopia, utopia)
Se mitä kirjoitat fiktiosta kertojan ja lukijan välisenä sopimuksena on hauskasti totta. Ja koska tuo sopimus on olemassa, kirjailija voi kokea ja itse asiassa varmaan aina kokeekin löytämisen iloa, huomaa, että oho, tuli kirjoitettua vähän omalelämäkertaa, vähän hullusta enosta ja aika paljon lukiokaverista. Mutta näköispatsasta tai edes autofiktiota ei tullut kenestäkään, vaan kaikki toteutuu siellä fiktion sisällä – sopimuksessa, jossa ei ole valhetta eikä totuutta.
Mainio kirjoitus kokonaisuudessaan, Juha. Ja samalla sydämellisesti tervetuloa Tarinavirran kirjavaan kertojajoukkoon!
Kiitos kommentista.
Paasilinnan Finlalandia palkinnon jälkeinen haastattelu jäi mieleen. Toimittaja kysyi, että mitä tämän jälkeen. Paasilinna vastasi kuivaan tapaansa, että kun on satatuhatta markkaa taskussa ei tarvitse maanantaina mennä ensimmäisenä ennakkoa kyselemään.
“Pessimisti on realisti, joka ei häpeä myöntää sitä, sanoo kyynikko.” (suomisanakirja.fi)
Intoni ilossa kirjoitin pitkähkön kommentin. Kone väitti, etten ole kirjautunut ja blokkasi minut. Samalla katosi tekstini. Kirjoitan aina suoraan, joten taivaaseen taisi taas mennä. Shittiä.
Harmi. Olisin mielelläni lukenut kommenttisi.