Aloitan päiväni lopettamalla meditaatioharrastukseni. Olin normaalisti herännyt 6.15 meditoimaan puoli tuntia tai 45 minuuttia. Nyt minulla on aikaa sängyssä makoiluun ja kahvinkeittoon ja appelsiinimarmeladipaahtoleivistä nauttimiseen. Olin oppinut pitämään marmeladista lapsuuteni ainokaisella lomamatkalla Torremolinoksessa isän ja äidin kanssa. Aamu siellä oli sumuinen mikä hämmästytti minua, sillä päiväsaikaan oli kuitenkin aurinkoista ja kuumaa. Aamiaiseksi söimme joka aamu kovakuorisia sämpylöitä ja marmeladia, kullankeltaista ja makeaa. Isä tuhahteli sämpylöille nimittäen niitä pullaksi, mihin tuntui sisältyvän jonkinlaista rasismia tai ainakin epäluuloa etelän kulttuuria kohtaan. Minusta sen sijaan oli mukava levittää niille kimaltelevaa marmeladia. Mukavaa sen sijaan ei ollut kun äiti joutui Torremolinoksessa espanjalaiseen sairaalaan. Se liittyi hillittömään aalloissa loikkimiseen ja mikäli oikein muistan, sen takia hotellin johtaja toi selkäkipuiselle äidilleni lämmintä maitoa ja minä sain syödä folioon käärittyä hampurilaista. Siemaillessani nyt toista kupillista kahvia mietin, mitä muuta voisin tänään lopettaa kuin meditaation. Ruuanlaiton? Työni? Itseni? Kun lopettamisen alkuun pääsee, on vaikea lopettaa.
Eräällä ystävälläni on aina ollut vaikeuksia lopettamisen suhteen. Hän voisi kevyesti olla tunnettu huippu-urheilija tai muusikko tai tutkija, jollei hän aina uppoaisi jonkin yksityiskohdan tahkoamiseen niin ettei hänen projekteistansa tahdo koskaan tulla valmista. Nyt hän viestitti olevansa paraikaa vuosittaisessa mustikkarääkissään – se tarkoittaa mustikka-aikana marjastamista 12 tuntia päivässä ja huipentuu pikkutarkkaan marjojen puhdistamiseen roskista ennen myyntiä. Jutellessamme viimeksi puhelimessa hän kertoi ennen mustikka-aikaa soittaneensa bassoa kahdeksan tuntia päivässä, mikä saattaa olla vähättelyä.
Mutta ongelmansa kullakin. Minusta on alkanut tuntua, että oma ongelmani on lähinnä mielikuvituksen puute. Mielessäni on kovin vähän mitään eläväistä, syytä tälle en tiedä. Pienenä laskin pulkalla päin puhelintolppaa. Makasin vatsallani kasvot menosuuntaan, ja veli istui pulkan takana, ilmeisesti jalkojeni päällä. Tuskinpa hän ohjasi pulkkaa tolppaa kohti, mutta siihen me kuitenkin osuimme. Isku tolppaan maistui sähköltä tai joltain terävältä ja katkaisi tajuntani hetkeksi. Päässäni oleva tyhjyys saattaa liittyä siihenkin. Ainakin se on nyt syy meditaation lopettamiseen. Meditaatiossahan aina vajottiin johonkin hiljaisuuteen ja minä olen nyt saanut tarpeekseni hiljaisuudesta. Kyllä minä osaan jo hiljaa olla toisin kuin eräs ystäväni, josta en nyt kerro. Osaan siis olla möllöttää kuin puupölkky ja olla kuvittelematta mitään.
Nuorena kuvittelin, että hiljaa oleminen olisi ratkaisu kaikenlaisiin mieltä vaivaaviin ongelmiin. Mielessä rönsyilevät ahdistukset lakaistaisiin pois keskittyneellä hiljentymisellä. Tätä varten hankkiuduin kaikenlaisiin meditaatioryhmiin ja opiskelin ahkerasti mieleni tyhjentämistä. Eräs avioliitoistani, joita minulla on ollut kaikkiaan kolme, päättyi siihen, ettei vaimoni enää sietänyt jatkuvaa hiljaa istumistani. Suuntani on kuitenkin ollut tyystin väärä: tuleekin avautua kuvittelemaan ja ajattelemaan sen sijaan että vetäytyisi tyhjyyteen. Tämän verran olen elämästä oppinut. Mielikuvitus on valitettavasti asia jota ei noin vain itselleen saa. Sitä ei myydä kaupoissa eikä se kasva edes kirjoja lukemalla. Sitä varten täytyy olla joku siemen, jota kasvattaa ja se joko on tai ei ole.
Ystäväpiirissäni on mielikuvitusrikkaitakin ihmisiä. Eräs edesmennyt ystäväni sairasti ALSia. Tapasimme istua iltaa katsellen kannettavan tietokoneen näytöltä merkillisiä indie-elokuvia jotka kiehtoivat meitä molempia, mutta usein elokuvat jäivät katsomatta koska juttelu oli niin antoisaa. Kaadoin hänelle viskiä ja autoin juomisessa, sillä hän ei enää silloin kyennyt käsiään tai kehoaan liikuttamaan. Samalla naukkailin itsekin juomia, joiden laadusta ja vivahteista hän piti minulle innostunutta luentoa.
”Hei kuuntelepa mitä Ralfy sanoo tästä Teerenpelin viskistä,” hän saattoi huudahtaa ja pistää sitten minut hakemaan YouTubesta jonkin hyvänä pitämänsä irlantilaisen viskisiepon analyysin. Ne olivat mukavia iltoja ja tuntuvat näin jälkeen päin ajatellen entistäkin tärkeämmiltä.
Hänen kehonsa oli kenties vajoamassa liikkumattomuuteen, mutta niin ei ollut käymässä hänen mielelleen. Se suorastaan kupli. Olen vakuuttunut siitä että hänenlaisensa ihmisten päässä pyörähtää käyntiin filmi toista kuunnellessa ja he eläytyvät siihen spontaanisti mukaan. Sama juttu heillä on oman itsensä ja kiinnostustensa suhteen. En usko että heillä on koskaan tylsää. Siksi hänenlaistensa seurassa kaikki tuntevat itsensä erityisiksi ja onnellisiksi ja samasta syystä ystäväni varmaankin myös kesti vaikean sairautensa niin hyvin.
Minulla on nyt vielä jäljellä viikko lomaa. Viimeisestä erosta muistuttavat enää vaimolta jääneet astiat kaapissa muttei tietenkään mitään mieleen jäävää, mikä on minusta vähän kurjaa. Olen nyt juonut kahvini loppuun ja leivistä on jäljellä enää vain murut lautasella. Minun pitäisi osata keksiä jotain tekemistä loppuviikoksi, mutta kuten arvata saattaa, mieleeni ei tule mitään, mikä olisi eloisaa ja värikästä. Kadehdin niitä, joilla on mielikuvituksen voima. He eivät itse ymmärrä, millaisia ihmetaitoja heillä on.
