Tarinavirta

Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän
Turha on äitien sankaripoikia neuvoa
Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään
Maalissa juhlitaan voittajapoikaamme Teuvoa.
Gosta Erik Sundqvist

José kertoi kahvipöydässä seuranneensa vuosikausia suomalaista liikennekulttuuria. Siinä oli hänen mielestään jokin pielessä. Hän oikein osannut selittää, mikä se jokin voisi olla, kunnes koki ahaa-elämyksen pelatessaan tyttärensä kanssa puhelimella Mario Kart -peliä.

Hänellä oli myös tuoreessa muistissa liikematka, jonka hän oli tehnyt toisen yksikön Tuomas Tallapohjan kanssa, ja vieläpä tämän autolla. José sanoi, ettei ollut eläessään pelännyt liikenteessä yhtä paljon.

Nyt kun José mainitsi Tallapohjan nimen, tiesin heti, ketä hän tarkoitti, vaikken ollut koskaan miestä tavannut. Oli nimittäin tullut tavaksi parjata tätä selän takana. Se ei niinkään johtunut hänen persoonastaan, vaikka totta puhuen sekään ei aivan sopinut nykystandardeihin. Kyse oli pikemminkin hänen tavastaan pysäköidä.

Tuomaksen piti nimittäin aina saada suuri, musta saksalaisvalmisteinen hirvityksensä niin lähelle pääovea kuin mahdollista. Joskus hän tunki sen invapaikalle tai pyörätelineiden eteen, ja olipa hän joskus pysäköinyt johtajan parkkiruutuunkin, joka oli suurimman osan vuotta tyhjänä, muttei kukaan silti rohjennut sitä käyttää – paitsi tietenkin Tuomas Tallapohja. Hänen asiansa olivat aina kiireellisempiä kuin muiden, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata sitä vapaan parkkiruudun etsimiseen.

”Mitä tekemistä Tallapohjalla on Mario Kartin kanssa?” kysyin ihmeissäni.

”Etkö ole koskaan pelannut sitä peliä?” José kysyi ihmetellen, aivan kuin pitäisi itsestäänselvyytenä sitä, että kaikki pelaavat tietokonepelejä.

”Eikös se ole se sellainen, jossa joku punalakkinen hyypiö kaahailee hullun lailla pikkuruisella autolla?”

”Juuri se”, José vastasi. ”Siinä pelissä ajetaan kilpaa Karting-autoilla ja yritetään päästä ensimmäisenä maaliin ohittelemalla härskisti muita kilpailijoita.”

Muistin nähneeni poikani joskus kauan sitten pelaavan kyseistä peliä. Naurusta päätellen se oli hänestä tavattoman hauskaa.

”Ja mitä tekemistä Tallapohjan ajotyylillä ja Suomalaisella liikennekulttuurilla on sen Mario Kart-pelin kanssa?”

”Katsos kun Tallapohja ajaa aivan kuin olisi itsekin Mario Kart-pelissä. Hullun lailla ja ilman vilkkuja.

Anteeksi vain että sanon, mutta teissä suomalaisissa asuu sisällä pieni Mario, joka tahtoo päästä perille ennen muita, vaikka henki menisi.”

”Miten niin? Eikös muualla sitten ohitella. Italialaisilla nyt ainakin kerrotaan olevan sellainen maine, että ajetaan kiemuraisilla vuoristoteillä vastaantulevan kaistalla, ja jarrutellaan vain, jos lammaslauma sattuu kohdalle.”

”Kyllä varmaan. En ollenkaan väitä vastaan. Italialaisilla miehillä on kieltämättä toinen toistaan suurempi ego ja painavampi kaasujalka.

Ero on vain siinä, että Italia on jalkapallomaa, ja jalkapallo on joukkuelaji. Joukkuelajeissa on otettava kanssapelaajat huomioon ja noudatettava pelin sääntöjä, muuten tulee punaista korttia. Toisin sanottuna kortti lähtee.”

”Mitä ihmettä horiset? Onhan se jääkiekkokin joukkuelaji.”

”Juu, mutta ne kiekkoilijat luistelevat kentälle täydessä sotisovassa pahoinpitelemään vastapuolen pelaajia, ja huitoisivat vielä mailalla päähän jos se vain olisi sallittu. Kun taas…”

”Tiedän jalkapalloilijat itkevät nurmella heti kun toinen vain vähänkin hipaisee.”

”Ei kai se nyt ihan niinkään mene. Mieti itse miltä tuntuu, kun joku vetäisee sääreen nappulakengällä.

Mutta oli, miten oli, suomalainen rakastaa enemmän yksilölajeja. Hiihto on siitä hyvä esimerkki.

Tyypillinen hiihtäjä on keski-ikäinen mies, joka rämpii ladulla räntäsateessa otsa kurtussa ja hampaat irvessä. Muistoissaan hän hiihtää yhä nuoruutensa voimalla umpihangessa Kainuun korvissa ja Sallan soilla.

Hän kiroilee ja huutelee hävyttömyyksiä hidastelijoille ja väärään suuntaan pyrkiville. Aina silloin tällöin hän tyrkkää kumoon jonkin vasta hiihtoa opetteleva lapsen, jota isän ja äidin on tämän traumaattisen kokemuksen jälkeen turha maanitella talvilajien pariin.

Muut pelkäävät häntä, ja kun vihainen huuto: ”Latua!” kajahtaa on parempi siirtyä suosiolla sivuun.”

”No, laturaivosta on kyllä puhuttu paljon viime aikoina”.

”Hänenlaisensa hiihtäjät kuvittelevat, että latu on tehty vain heitä varten, ja varsinkin jos he ovat itse sen umpihankeen raivanneet, se on vielä suuremmalla syyllä heidän. Raivatkoon muut omansa, jos vain pystyvät.”

En tiennyt miten vastata Josén väittämiin, mutta minun oli kyllä myönnettävä, että hänen huomionsa olivat melko lailla oikeaan osuvia.

Olin itse vain satunnainen hiihtäjä. Nuorempana sitä tuli harrastettua enemmän, mutta nyttemmin työkiireet olivat vieneet innon vetää hiihtovermeet päälle, kiinnittää sukset auton katolle, ja ajaa viisi kilometriä päästäkseen valaistulle ladulle. Myönnettäköön, että juuri tuollaiset Josén kuvailema tyypit estivät minuakin panemasta koetukselle ruostuneita hiihtotaitojani. Käytännössä minä hiihtelenkin vain kerran vuodessa Lapin rauhallisilla laduilla.

Mutta mitä tällä kaikella oli suomalaisen liikenne käyttäytymisen kanssa tekemistä? Odotin että José jatkaisi mielipuoliselta kuulostavan teoriansa kehittelyä.

”Ei kai se, jos hieman purkaa paineitaan talviurheilun parissa, vaikuta ajokäyttäytymiseen millään tavalla.”

”Ei suoranaisesti, paitsi että joillekin maantie on eräänlainen hiihtoladun jatke. Sinne mennään saman raivon vallassa ohittamaan kanssa-autoilijoita siinä uskossa, että hitaampien tulisi antaa tietä ja väistää ohittavaa, aivan kuten ladullakin.”

”Niin kuin Tallapohja?”

”Juuri niin kuin Tallapohja. Ajaessaan hän vielä huuteli törkeyksiä muille autoilijoille. Jotain siihen tyyliin kuin: ’mitä siinä kupeksit’, ja kirosanoja sateli tuon tuostakin. Eikä häntä yhtään pidätellyt se, että minä istuin vieressä.”

Tunnistin tyypin. Olin itsekin ollut samankaltaisessa tilanteessa. Oma setäni oli yksi näistä. Kun hän oli ratissa, kaikki muut olivat liikenteen tukkeena: rekat, matkailuautot, traktorit ja ennen kaikkea naiskuskit.

”Ja tilanne vain paheni kun saavuimme kehätielle. Liikenne oli siihen aikaan päivästä melko vilkasta, mutta jonot kuitenkin vetivät suurin piirtein sallitulla nopeudella.

Tallapohjalle se ei riittänyt. Hän ohitteli vasemmalta ja oikealta. Vilkkuakaan hän ei juuri muistanut käyttää.

Minulle opetettiin autokoulussa, että on hyvä ilmoittaa aikeistaan hyvissä ajoin vilkkua käyttämällä, kaistaa vaihdettaessa tai liittymästä tultaessa. Tilaa kyllä löytyy aina, vaikka vilkun käyttö ei velvoita muita antaman tilaa.”

”Tarkoitat varmaan sitä paljon puhuttua vetoketjuperiaatetta.”

”Se onkin pahuksen hyvä keksintö. Mutta, ikävä kyllä, se ei ole tänne pohjolaan oikein vielä rantautunut.

Te suomalaiset olette päntänneet päähänne vain sen osan liikennesäännöistä, missä puhutaan oikeuksista. Velvollisuudet unohtuvat välittömästi kun saa ajokortin käteensä. Ja hyvistä käytöstavoistahan ei autokoulussa edes puhuta. Sikäli mikäli on ylipäätään autokoulun käynyt. Monissa tapauksissa oma isä on se joka opettaa, ja ajoharjoitteluna pyörähdellään järven jäällä aivan niin kuin Mario Kartissa.”

”Ehkä monet kuvittelevat, että nykyautoissa vilkutkin toimivat automaattisesti, kuten valot ja pyyhkijät”, ehdotin.

José jätti sutkautukseni vaille huomiota, ja jatkoi pauhaamista.

”Täällä pohjolassa mainitsemasi vetoketju ei toimi, koska puolet autoilijoista pitää tietä omanaan. Heidät tunnistaa helposti siitä, että kaistaa vaihtaessaan he aina kiihdyttävät ja tukevat vaarallisesti pieneenkin rakoon. Vilkun he laittavat jos muistavat. Se on vain toissijainen asia, eräänlainen muodollisuus.

Toinen puoli autoilijoista on tällaisesta käärmeissään, ja yrittävät estää öykkäreitä kiilaamasta eteensä, mikä sekin on tavallaan liikenteen vaarantamista.”

”Ei kai se nyt ihan noinkaan mene. Tallapohjan kaltaisia on lopulta vain hyvin pieni vähemmistö”

”Ei nyt niinkään pieni. Asiasta on myös tutkimustietoa. Tiedetään että tienkäyttäjiä on kolmea päätyyppiä. Ensimmäinen ja luotettavin näistä kolmesta on sellainen autoilija, joka on alati puolustuskannalla, tarkkailee liikennettä ja noudattaa liikennesääntöjä. Hän ei myöskään luota siihen, että kanssa-autoilijat niitä noudattaisivat.

Toinen päätyyppi on passiivinen autoilija. Hän on kuten edellä mainittu. Hänkin noudattaa sääntöjä, mutta olettaa, että kaikki muutkin niin tekevät.

Kolmas ja ehdottomasti kaikkein vaarallisin ryhmä autoilijoista on aggressiivinen autoilija. Hän ei tunne empatiaa muita tienkäyttäjiä kohtaan. Hänet tunnistaa melkoisella todennäköisyydellä siitä, että hän ajaa suurta, mustaa autoa jossa on tehokkain mahdollinen moottori.”

”Juuri tuollaisen auton hankintaahan perustellaan sillä, ettei liikenteessä jää jalkoihin, ja että ohittaminen olisi turvallisempaa.”

”Aivan, sinäpä sen sanoit. Sellainen auto hankitaan nimenomaan ohittamista varten.”

”Hmm, voi olla, mutta ei kai näitä Tallapohjia varmaan kuitenkaan ole kuin muutamia.”

”Tutkimusten mukaan hänen kaltaisiaan aggressiivisia kuljettajia on 25% autoilijoista. Heihin kohdistuu myös suurin osa liikennerikkomuksista – niin suurista, kuin pienistäkin.

Huolestuttavaa on, että heille itselleen harvoin tapahtuu mitään vakavia onnettomuuksia, johtuen heidän autojensa turvajärjestelmistä. Yleensä muiden tienkäyttäjien kohtalo onnettomuustilanteessa onkin karumpi.

Ja pahinta kaikesta on se, että liikenneonnettomuustapauksissa ei tunneta termejä kuten murha tai tappo, vaan käytetään sanaa onnettomuus, tai liikenneturvallisuuden vaarantaminen, silloinkin kun asianosainen on tappanut suojatietä ylittävän jalankulkijan. Ja tuomiot ovat aivan toista luokkaa, kuin jos joku esimerkiksi tappaisi suutuspäissään vaimonsa.”

Erottuamme jäin miettimään omia ajotottumuksiani. En voi sanoa olevani aggressiivinen liikenteessä – pikemminkin passiivinen. Olin käynyt autokoulun. En ollut päässyt harjoittelemaan järven jäällä, Helsingissä kun kerran asuimme.

Mitä jo edesmenneen isäni oppeihin tuli, mieleeni muistui eräs tapaus.

Olimme matkalla mökille Heinolaan, kun toinen auto lähti ohittamaan meitä. Muistan sen siitä, että sen auton takapenkillä istui ikäiseni tyttö. Katseemme kohtasivat ja heilutin hänelle kättäni. Tyttö heilautti minulle takaisin.

Havahduin äitini kirkaisuun, sekä isäni karjahduksen: ”Minua et kyllä millään Ladalla ohita”, hänen painaessa hampaat irvessä kaasua.