Tarinavirta

PORTUGALIN RANNIKKO

Atlantin aallot löivät korkealle komeiden kalliomuodostelmien keskellä. Kuvausryhmä oli yöpynyt Albufeirassa ja matka jatkut Euroopan läntisintä pistettä Land’s Endiä kohti. Robert oli ollut vähäpuheinen koko matkan ajan. Quu epäili, että Seppo oli kertonut värikkäästi sadeyön tapahtumista.

Ken oli ottanut runsaasti maisemakuvia. Monika oli ilmoittanut, että heitä odotti Lagosissa vanha luostari, josta oli tehty retkeilymaja.

– Upea miljöö kokata tuoretta kalaa, hän oli hehkuttanut.

Robert piristyi kuultuaan, että Seppo oli hankkinut pari kiloa tuoreita sardiineja. Sade oli väistynyt ja matkalaiset majoittuivat uupuneina pieniin karuihin huoneisiin.

Sisäpihan grillipaikalle kerääntyi turisteja, kun Seppo otti kalat esille. Robert oli pukeutunut rentoon kesäpaitaan ja polvipituisiin shortseihin. Quu oli vaihtanut farkut pukevaan mekkoon ja avonaisiin sandaaleihin. Monika kehui hänen hauskaa lettikampaustaan.

– Näytät kymmenen vuotta nuoremmalta, hän hihitti.

Ken pystytti kameran jalustalle ja ilmoitti olevansa valmis. Seppo kohensi hiiliä ja sanoi, että oli hyvä hetki laittaa sardiinit paistumaan. Robert asetteli kalat ritilälle sievään riviin ja pirskotti niiden päälle merivettä.

– Suolautuvat sopivasti ja kypsyvät nopeasti. Kokkaan kaveriksi makeaa tomaattisipulisalaattia, hän kertoi kameralle. – Quu, tule maistamaan. Yksinkertaisesti hyvää, Robert kehotti hetken kuluttua.

Quu oli samaa mieltä. Kalat maistuivat mereltä ja salaatti sopi täydellisesti niiden kanssa. Robert kaatoi kahteen jalalliseen lasiin hennon vihreää karahviviiniä ja kertoi, että se oli vinho verdeä, raaoista rypäleistä valmistettua kirpeää jumalten juomaa.

– Tästä ei ateria parane, hän kehui ja leikkasi paksukuorista leipää kalan kaveriksi. – Ripaus oliiviöljyä kruunaa kaiken, hän sanoi ja kilisti Quun kanssa.

Kun Ken sammutti kameran, Monika ja Seppo kiirehtivät maistamaan kaloja.

– Voisitko kokata tällaisia joka päivä? Monika kehui suupielet öljyssä.

– Odota, kun pääset maistamaan kuivattua turskaa. Se on Portugalin kansalliskala, Robert virnisti.

– Ei kiitos, sain lapsena lipeäkalasta tarpeekseni, Monika vastasi kauhistuneena.

LISSABON

Fadon kaihoisat sävelet soivat vanhan kaupungin hämärässä kellariravintolassa. Monika oli johdattanut ryhmän vaatimattomaan saliin, joka oli hänelle tuttu ennestään.

– Ei mikään turistipaikka, vaan aitoa tunteen paloa, hän oli kertonut evästykseksi.

Tummaan yksinkertaiseen asuun pukeutunut suurisilmäinen laulajatar vuodatti elämän tuskaa ja kuoleman kaipuuta. Quu eläytyi tunnelmaan ja ajatteli, että tällaiset illat auttoivat jaksamaan pitkien päivien rasituksen. Hän oli tuskastunut ikuisuudelta tuntuviin ajomatkoihin, ankeisiin hotellihuoneisiin ja epätietoisuuteen, koska saa seuraavan aterian ja koska on jaloittelutauko.

– Tapaamme huomenna suomalaisia yrittäjiä yhdessä kaupungin arvostetuimmassa ravintolassa, Robert kertoi, kun he palasivat hotellille.

– Kerro lisää, Quu pyysi, sillä hän halusi valmistautua haastatteluun.

– He ovat perustaneet kalaruokiin erikoistuneen ravintolan. Toivon, että kalastajat ovat saaneet merianturaa, mutta tuore turskakin kelpaa, Robert kertoi.

Quu pukeutui kauneimpaan mekkoonsa ja mietti, ehtisikö hän jonain päivänä täydentämään vaatevarastoa. Robert oli luvannut, että budjetissa olisi vielä vähän varaa. Quu tulkitsi sen anteeksipyynnöksi.

Meriantura tuotiin tarjolle hopeavadilla ja sen kanssa oli voisulaa tihkuvia perunoita sekä vihreää salaattia. Erillisessä kulhossa on kermaista valkoviinikastiketta. Kohtelias tarjoilijapoika poisti kalasta ruodot, ennen kuin hän annosteli sen Quun ja Robertin lautasille.

– En muista, koska olen saanut mitään näin hyvää, Quu ihasteli ja kilisti Robertin kanssa valkoviinilasia.

– En todellakaan halua kilpailla kokin kanssa, mutta suunnittelin valmistavani huomenna turskakeittoa, Robert kertoi kameralle.

Hän toteutti aikeensa pakun keittiössä. Monika piteli nenäänsä, kun Robert laittoi kuivatun turskafileen kiehumaan suureen kattilaan. Hän oli pilkkonut sen seuraksi pari perunaa ja sipulia sekä runsaasti lehtikaalia.

– Toivottavasti meidän ei tarvitse osallistua, Monika kauhisteli.

Quu ei ollut yhtään sen innostuneempi, mutta hän päätti olla urhoollinen. Kun keitto oli valmis, hän sanoi diplomaattisesti, että on maistanut parempaakin. Robert purskahti nauruun ja ilmoitti olevansa täysin samaa mieltä.

Quun ja Robertin välit lämpenivät pikkuhiljaa. He istuivat eräänä leppeänä iltana kahdestaan katukahvilassa ja maistelivat kuplivaa vinho verdeä.

– Onko sinulla perhettä? Quu kysyi.

Robert katsoi häneen yllättyneenä. – Olen kyllä naimisissa, mutta lapsia ei ole. Vaimoni Doris on valokuvamalli. Tapaamme nykyään harvoin, sillä hän on usein kuvausmatkoilla niin kuin minäkin. Hän on parhaillalan Milanossa. Tuntuu, että ura on tärkeämpi kuin perhe-elämä.

– Onko Doris hänen oikea nimensä?

– Ei, hän on Roosa, mutta Doris kuulostaa hänen mielestään paremmalta.

– Ymmärrän, meitä on kolme ja vain Ellinoora käyttää omaa nimeään. Haltijakummini Mama nauraa, että Elli on kaikkea syleilevä aurinko, minä valon ja varjon välimailla tasapainotteleva kuu ja Tähti nimensä mukaisesti haaveellinen mietiskelijä.

– Olette kovasti erilaisia. Tiedätkö, millaisen tarotkortin kummitätini nosti minulle elämänohjeeksi?

– En tiennytkään, että olet kiinnostunut tarotista.

– Et tiedä minusta paljoakaan. Sain narrin ja tunnen todellakin olevani parhaillaan narrin matkalla, jossa kohtaan erilaisia arkkityyppejä. Ken on vähäpuheinen, mutta luotettava ja taitava kuvaaja, Monika on tehnyt itsestään korvaamattoman samoin kuin Seppo. Sinä olet vielä arvoitus.

– Minullekin ura on tärkeää, mutta haluaisin löytää muutakin. Jotain luovaa ja kestävää. Syöksyn seikkailusta toiseen, kun kyllästyn arkirutiineihin. Kaikki seurustelusuhteet ovat kariutuneet, Quu kertoi silmät kosteina.

– Kaikilla meillä on haaveita. Minä yritän tehdä työni mahdollisimman hyvin, mutta ylilyöntejä sattuu, niin kuin olet huomannut, Robert sanoi ja kaatoi toiset lasilliset.

QUUN VIESTI SISARILLE

Hola, olemme taas Espanjan puolella, nyt Baskimaalla. Olisin halunnut käydä Guggenheimin museossa Bilbaossa, mutta Robert oli sitä mieltä, että San Sebastian on kiinnostavampi. En ymmärtänyt kielestä mitään. Tuntui, että joka sanassa oli x-kirjaimia.

Matka jatkuu Ranskan Rivieralle, jossa luvassa on kuuluisa Välimeren kalakeitto bouillabesse. Vierailemme paikallisella torilla, jossa on Monikan tietojen mukaan tarjolla mereneläviä joka lähtöön. Odotan innolla, vaikka olen nauttinut viimeisen päälle sekä Portugalin että Espanjan herkuista.

Parasta oli käyntimme pienessä kahvilassa Lissabonissa. Asiakkaat jonottivat ani varhain lämpimiä pastas de nata -vaniljaleivoksia. Olisin voinut syödä niitä tusinan, maku oli mieletön. Monika naputti tekstigeneraattorilla reseptin ruutuun, kun hän koosti jutun Kenin kanssa. Ihailen, miten saumattomasti heidän yhteistyönsä sujuu. Nykytekniikka on ihmeellistä. Kun palaamme Suomeen, meillä on ohjelmat valmiina. Käykää katsomassa netissä Makupaloja-blogia, johon Monika päivittää matkakertomusta.

Ilmat ovat viilenneet, mutta onneksi meidän ei ole tarvinnut yöpyä kuin kerran ulkosalla. Hotellihuoneet ovat olleet vaatimattomia, mutta se ei haittaa, sillä vietämme enimmän osan aikaa pakussa.

Odottelen kuulumisia. Joko olet Ellinoora palannut Suomeen? Entä mitä kuuluu kummitytölleni Annukalle ja pikkusisko Ulpukalle? syksyisin terveisin Quu, Välimeren lumoissa

RANSKAN RIVIERA

Palavas-lets-Flots oli pieni merenrantakylä, jonka katuravintolat olivat täynnä turisteja, vaikka oli marraskuu. Kodikas hotelli oli rantakadun varrella. Quun huoneesta oli ylellisesti merinäköala. Hän avasi ranskalaisen parvekkeet ovet ja hengitti suolalta tuoksuvaa ilmaa. Raikas tuuli tuntui hyvältä kasvoilla.

Suomalainen kokiksi opiskeleva Risto lähti oppaaksi kylän torille. Siellä on vieri vieressä värikkäitä kojuja ja myynnissä oli tuoreiden kalojen ja vihannesten lisäksi valmiita ruoka-annoksia, joita voi nauttia aukion keskelle aseteltujen pöytien ääressä. Turistien lisäksi siellä näytti olevan myös paikallisia lapsiperheitä.

– En osaa kuvitella tällaista kansanjuhlaa Suomeen, Quu sanoi katsellessaan iloista hyörinää.

Ken kulki kameran kanssa ja otti lähikuvia tarjolla olevista tuotteista.

– Tänään riittää, että saamme tunnelmakuvia. Sovin Riston kanssa, että hän tuo huomenna ystävänsä paikalle. He valtaavat yhden aukion pöydistä ja kertovat paikallisista herkuista. Quu ja minä maistelemme suosikkiannoksia, Robert kertoi.

Quu pukeutui illalla polvipituisiin trikoohousuihin ja värikkääseen tunikaan. Hän otti varmuuden vuoksi huivin hartioille, sillä Monika oli kertonut, että Robert tarjoaisi illallisen ulkoravintolassa rannan tuntumassa.

Bouillabesse oli juuri niin herkullista, kuin Quu oli kuvitellut. Monika näppäili kännykkäkameralla kuvia ja lupasi julkaista ne blogissa.

– Tunnistan, että keitossa on erilaisia valkolihaisia kaloja, mustekalan renkaita, jättirapuja ja sinisimpukoita, Quu ihasteli.

– Nuoret kertovat huomenna lisää. Jokaisella kokilla on salainen resepti. Minä aion kehitellä oman, iloisella tuulella oleva Robert virnisti. Hän oli tilannut aperitiiveiksi pernod’t ja keiton kanssa oli nautittu kirpeän kylmää valkoviiniä.

– Kahvia ja calvadosia kaikille, Robert viittasi tarjoilijalle.

Quu oli pyörällä päästään kaiken hyvän jälkeen. Hän ilmoitti vetäytyvänsä hotellille, joka onneksi oli kävelymatkan päässä. Monika ja Ken tekivät seuraa.

– Toivottavasti Robert ei innostu liikaa, Monika sanoi huolestuneen näköisenä.

– Hyvä kun Seppo jäi hänen kanssaan. Kyllä isot miehet pärjäävät, Ken rauhoitteli.

Hän oli väärässä, sillä Seppo palasi puolen yön aikaan, mutta Robert ei.

– Halusi piruparka vielä yöklubiin. Minä en, vaan suivaannuin ja jätin hänet. Oli kyllä aika päissään, Seppo kertoi aamulla.

– Robert ei ole tullut. Pitäisikö meidän huolestua? Monika kysyi.

– Odotellaan vielä. Hän on ehkä nukahtanut puiston penkille, Seppo arveli. Häntä kadutti, että oli jättänyt Robertin yksin. – En minä voi isoa miestä vahtia, hän tuskaili.

– Lähdetään katsomaan, löydämmekö hänet, Quu ehdotti.

Hänkin oli huolissaan, sillä päivän kuvausaikataulu oli sovittu. Ei ollut Robertin tapaista olla pois töistä. Kuvausryhmä etsi turhaan Robertia. He kävivät rannalla ja kiersivät lähikorttelit, mutta miestä ei näkynyt.

– Monika, sinä puhut ranskaa. Soita poliisille ja sairaaloihin, ei Robert voi vain kadota, Quu hätäili.

– Soitin jo Ristolle ja valitin, että joudumme ehkä peruuttamaan kuvaukset. Hän oli pettynyt ja kertoi, että seuraava toritapahtuma on vasta viikon kuluttua. Emme voi odottaa niin kauan.

– Emme voi myöskään hoitaa kuvauksia ilman Robertia, Quu sanoi.

– Miksi emme voi? Onhan meillä sinut, Seppo ehdotti.

– En pysty keskittymään, kun en tiedä, missä Robert on, enkä tiedä mitä hän siitä ajattelisi, Quu huokasi.

Monika soitti lähisairaaloihin ja sai kuulla, että ensiavussa oli suomalainen mies, jolla ei ollut henkilöllisyyspapereita. Hän syöksyi Quun ja Sepon kanssa matkaan. Ken jäi varmuuden vuoksi hotellille siinä toivossa, että mies palaa.

Robert löytyi potilashuoneesta pää kääreissä ja toinen silmä mustana. Kävi ilmi, ettei hän muistanut tapahtuneesta juuri mitään.

– Nuokuin baaritiskillä valomerkkiin asti ja lähdin sitten suosiolla kävelemään hotellille. Oli aika pimeää ja minua väsytti. Istahdin penkille ja taisin torkahtaa. Seuraava muistikuva on, kun heräsin ensiavussa. Lääkäri puhui muutaman sanan englantia. Hänen mukaansa olin saanut iskun päähän ja lompakkoni oli varastettu, Robert kertoi.

– Pääsetkö saman tien pois? Quu kysyi.

– Pitävät huomiseen asti tarkkailussa, sen verran ymmärsin. Aivotärähdyksen vaara on olemassa.

– Mitä teemme kuvausten kanssa? Monika kysyi hädissään.

– Käykää ihmeessä torilla. Quu voi hoitaa haastattelut. Minä en voi tulla moneen päivään kameran eteen, Robert sanoi ja tunnusteli ruhjeita kasvoissaan.

Monika soitti saman tien Ristolle, joka ilahtui ja kertoi, että hänen ystävänsä odottavat jo hartaasti maistelutuokiota.

– Onnea matkaan, tulkaa huomenna hakemaan minut, Robert nosti peukkua ja yritti hymyillä.

QUUN PÄIVÄKIRJA

Eilinen päivä oli katastrofi. Pelästyin todella, kun Robert ei palannut hotellille. Onneksi löysimme hänet ensiavusta. En uskalla edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi vammautunut tai kuollut. Saimme päivän kuvaukset hoidettua rutiinilla. Olin hermostunut, mutta rauhoitun, sillä nuoret olivat hurmaavia ja kertoilivat hauskasti kokkikurssista, jolle he osallistuivat. Opin itsekin paljon ranskalaisesta ruokakulttuurista, kun he kehuivat valmistavansa alusta alkaen keitot, kasvis- ja liharuoat kalojen käsittelystä puhumattakaan. Täällä ei valmisruokia harrasteta. Kalat ostetaan hallista, lihat lihakauppiaalta, leivät leipomosta ja tuoreainekset torilta.

Ken ja Monika olivat tyytyväisiä värikkäisiin otoksiin. En tiedä jatkosta, sillä Robertin kasvot olivat pahan näköiset. Toinen puoli oli mustanpuhuva ja epäilen, että se on pian keltainen. Edes Monikan puutari ei pysty peittämään ruhjeita.

Niin kuin Mama sanoo, asioilla on tapana järjestyä. Toivon niin.