Tarinavirta

Don Antonio oli ollut shamaani aivan lapsesta saakka. Hän ei koskaan ollut mikään tavallinen pieni yanomama joka juoksi viidakossa ja metsästi pikkuötököitä tai harrasti mutapainia kaikkien muiden pienten yanomamojen kanssa. Hän oli syntynyt erilaiseksi ja se oli ainoastaan hyvä asia pojalle, jolla oli toinen puoli kasvoista valkoinen, toinen ruskea. Toñito oli äitinsä lemmikki mutta isä olisi mieluummin halunnut, että hänet olisi hukutettu heti syntymänsä jälkeen Rio Negron sivuhaaraan, Rio de los Palosiin. Lapsi jonka kasvoista näkyi, että pahat ja hyvät henget eivät olleet saaneet otetta vaan että taistelu oli jäänyt kesken, eikä se ei ennustanut hyvää. Äiti sanoi että se tarkoitti sitä että hän pystyi näkemään sekä pahojen että hyvien henkien valtakuntaan samanaikaisesti. Äiti voitti kamppailun lapsesta, mutta menetti isän ja joutui palaamaan vauvoineen vanhempiensa majaan, jossa hänen riippumatolleen määrättiin nurkkapaikka, josta satoi sisään. Äiti kiipesi katolle ja tukki reiän palmunoksilla.

Antonion äiti kävi muiden kylän naisten kanssa kassavaviljelmällä kaivamassa juuria ja liottamassa syanidin pois kirkkaassa purovedessä, antoi juuren kuivaa, jauhoi sitten jauhoksi ja paisteli nuotiossa kassavakakkuja vauvalleen syötäväksi, valmiiksi pureskeltuina, äidinmaidon lisäksi. Joesta pyydystetty kala oli proteiininlähteenä, ja jokunen kapybara, jonka kylän miehet aina silloin tällöin pyydystivät ja josta riitti lapsille ja naisillekin ruokaa. Viidakosta löytyi aina ruokaa jos osasi etsiä: toukkia ja muurahaisia, hedelmiä ja syötäviä juuria ja mukuloita.

Pikku Antonio, tai Alimnakoshi, joksi äiti häntä oli kutsunut syntymästä saakka, kasvoi ja oli terve ja pirteä lapsi. Suuri, pigmenttivapaa valkoinen läikkä hänen oikealla kasvojenpuoliskolla ei muuttunut. Konflikti hyvän ja pahan välillä ei ollut ratkennut. Yanomamit uskoivat että henget käyvät taistelua sikiöasteella syntyvien lasten sieluista ja nämä yhteenotot näkyvät usein syntymämerkkeinä ihon pinnassa. Joskus syntyy albiinolapsi, joka on pyhä, koska hänessä ei ole lainkaan pahuutta, mutta he ovat heikkoja ja kuolevat yleensä nuorena.

Kesäinstituutin kielitieteilijät/käännyttäjäpapit olivat ristineet lapsen Antonioksi kahden vuoden komennuksellaan yanomamien asutuksille. He olivat opettaneet kylän lapsia lukemaan ja kirjoittamaan ja puhuneet jumalanpojasta joka oli kuollut ristillä. Yanomamit eivät olleet oikein jaksaneet uskoa noihin puheisiin, mutta papit jakoivat pulverimaitoa ja lääkkeitä malariaa vastaan eivätkä tehneet paljon haittaakaan. Lasten nimet he onnistuivat muuttamaan pakanallisista kristityiksi, ennen kuin vasemmistohallitus oli tullut ja lähettänyt sotilaspartion heidän kulttuuri-ja käännytystoimintansa lopettamiseksi

Kylän vanha poppamies oli ottanut nuoren Antonion suojatikseen ja oppipojakseen ja vienyt viidakkoon pitkille kävelyretkille opiskelemaan kasvien parantavia ominaisuuksia ja yagén turvallista käyttöä kommunikaatiossa henkimaailman kanssa. (Yagé tai ayahuasca oli liaanista tehty psykoaktiivinen huume, jota shamaanit käyttivät Amazoniassa päästäkseen transsiin.) Don Antonio tulikin jo nuorena tunnetuksi sekä yrttiparantajana että henkiparantajana.

Nyt Don Antonio oli jo vanha mies. Vitiligo hänen kasvoissaan oli sama kuin lapsena, syntymämerkki tavallaan, suuri alue ilman pigmenttiä, mutta hän ei surrut sitä enää. Se oli hänen tavaramerkkinsä, brändinsä, kuin Janus jolla oli kahdet kasvot, kohdusta saakka hyvän ja pahan merkitsemä. Hän oli varakas ja terve, mutta ei ollut koskaan ottanut vaimoa, koska häneltä puuttui täysin sukupuolivietti. Hän ei tuntenut vetoa naisiin sen enempää kuin miehiinkään.

Don Antoniolle tuotiin sana, että Manauksen kaduilla koikkelehtinut vanha gringo oli kysellyt henkiparantajia, ja joku oli neuvonut hänet yanomamien kylään, kolmen päivämatkan päähän kanootilla Rio Negroa, ja sitten päivänmatka Rio de los Palosia ylös ja syvälle Brasiliaan.

Don Antonio tuli kanootilla kahden veljenpoikansa kanssa Mochoan kylään tapaamaan gringoa. He tapasivat hotellilla. Miehet söivät lounasta yhdessä joenrantaravintolassa: keittobanaani-ja kassavakeittoa jossa oli yrttejä ja lihanpalasia jotka lilluivat rasvaisessa liemessä: kapybaraa. He olivat sopineet etukäteen, välikäsien kautta viiden päivän kuurista ja yagé-rituaalista, ja intiaanit halusivat puolet maksusta etukäteen. Jussi Alakoski ja Don Antonio sopivat että gringo lähtee heidän mukanaan yanomamien kylään, jossa shamaanilla on kaikki rohdot, yrtit ja lääkkeet. Gringo epäröi ensin; häntä ilmeisesti arvelutti lähteä kolmen tuntemattoman intiaanin mukaan, mutta luvattu yagé-kuuri kiinnosti ja hän halusi myös keskustella shamaanin kanssa.

He lähtivät matkaan jo samana iltapäivänä. Kanootti ui matalalla ja oli raskaassa lastissa, mutta Don Antonio istui perässä ohjaillen vain pienellä melalla kulkua ja osoittelemalla veden pintaa, pyörteitä, faunaa joka aina välillä nosti päätään tai selkäeväänsä, delfiinejä, kaimaaneja, käärmeen selkä. Vesilintuja oli runsaasti ja rannan pensaikossa lyllersi jokunen capybara. Don Antonio ja pojat pitivät silmällä etenkin veden päällä roikkuvia liaaneja ja puiden oksia: tämä oli anakondan, Amazonin jättiläiskäärmeen maata ja vaikka se ei ollutkaan myrkyllinen, niin sen syleily oli aivan yhtä kuolettava. Gringo ei osannut pelätä tai varoa mitään sen enempää, hän luotti täysin intiaanien viidakontuntemukseen. Intiaanipojat meloivat rytmikkäästi huudellen hiljaa toisilleen ja sedälleen, shamaani tarkkaili veden pintaa ja pyörteitä ja rantoja jotka lipuivat ohi.

Jussi mietti mitä intiaanikylässä tapahtuisi. Ei hän ollut ensimmäistä kertaa viidakossa eikä kanootissa; nuorena miehenä hän oli tutustunut Orinocoon ja Venezuelan ruohotasankojen jokiin ja viidakkoon Panamassa ja Kolumbiassa, Amazonilla Leticiasta Manaukseen. Tällä matkallaan hän oli lentänyt ensin Buenos Airesiin ja tullut sieltä bussilla Tucumaniin, jonka lähistöllä hänelle oli kerrottu asuvan hyvin tunnetun shamaanin ja luonnonparantajan. Tuota shamaania hän ei kuitenkaan tavoittanut. Kyläläiset olivat kertoneet, että Don Juan oli lähtenyt Peruun eikä ollut palannut vielä. Hän oli ollut poissa jo useita viikkoja ja hänen tulemisistaan ja menemisistään ei kukaan tiennyt.

Perun ja Bolivian puolella vuorilla asui useita henkiparantajia ja poppamiehiä,   lääkäreitä sitäkin vähemmän. Näin matka oli jatkunut viidakosta vuorille, kanootista muulin selkään, pikkukylistä toiseen. Jussi oli tavannutkin useita parantajia ja saanut hyviä neuvoja lopettaa alkoholin juominen ja tupakan poltto, keskittyä hengittämiseen ja tuntemaan kiitollisuutta maaäidin antimista. Mitään moralisointia tai elämänohjeita ei Jussi ollut kuitenkaan tullut hakemaan; hän oli kuullut samaa potaskaa aivan tarpeeksi sivistysmaiden lääkärikeskuksissa, sairaaloissa, sisaruksiltaan, vaimoiltaan, ystäviltään, papeilta ja puoskareilta. Perusta hän oli tullut jokilaivalla Leticiaan, Kolumbiaan, ja edelleen Manaukseen ja sitten Rio Negro ylös Mochoaan tapaamaan kuuluisaa shamaania Don Antonio de Dos Carasia.

Matka ei ollut pitkä, ja noin kolmen tunnin melomisen jälkeen he tulivat intiaaniasutukselle, malocaan ja kanoottisatamaan. Don Antonio vei Alakosken palmumajaan, joka oli hänen hotellinsa intiaanireservaatissa: palmunoksilla katettu maja, maalattia, riippumatto ja alkeellisella pöydällä hedelmänkuoresta kaiverrettu kulho, totumo, suurin mitä Jussi oli nähnyt ja joukko pienempiä luonnonmateriaalista tehtyjä kulhoja. Suuressa keramiikkaruukussa oli juomavettä, jota oli käytettävä säästeliäästi: se tuli purolta ja putoukselta jonne oli tunnin kävelymatka, ja naiset kantoivat vettä sieltä monta kertaa päivässä. Miehet lähtivät jättäen Alakosken lepäämään rasittavan matkan jälkeen. Don Antonio tulisi hakemaan hänet kyläläisten yhteiselle nuotiolle ja illalliselle pimeän tultua.

Jussi nukkui lehvämajassa, maalattiasta huokui viileyttä vaikka iltapäivän aurinko olikin vielä korkealla. Lompakon ja kellon hän oli asettanut varmuuden vuoksi päänaluksekseen ja teljennyt oven matkalaukullaan ja asumuksen ainoalla tuolilla. Migreeni oli juuri alkanut ja ergotamiini ei vaikuttaisi vielä ainakaan puoleen tuntiin. Ulkoa kuului kyläläisten elämän ääniä, naisten juttelua, lasten huudahteluita, lintujen laulua, koirien haukuntaa. Ilma tuoksui savulle, viidakolle, vihreydelle ja mätänevälle kasvillisuudelle. Uni voitti vihdoin.

Herätys tuli auringonlaskun aikaan, kuten oltiin sovittu, kun joku yritti tunkeutua hänen majaansa ja sai kuin saikin oven auki ja matkalaukku/tuoliesteen liu’utettua pois tieltä. Nuori intiaanipoika lannevaatteessa ja höyheniä kaulalla. Poika näytti elekielellä että oli ruoka-aika. Jussi heräsi murahdellen ja vastahakoisesti;. Unessaan hän oli juuri saamassa miekkakalaa veneeseensä Golf-virralla ja migreenikin oli poissa. Hän sipaisi kammalla harvenevaa tukkaansa ja päätti olla vaihtamatta asua päivälliselle. Tässä ravintolassa tuskin oli pukeutumissääntöä.

Kyläläiset olivatkin jo kokoontuneet nuotion ympärille, ja lisää tuli. Lapset ja koirat juoksentelivat ympäriinsä ja tulisijalla oli useita patoja koukuissa ja kaloja ritilöissä, kassavakakkuja ja röykkiöittäin keittobanaaneja koreissa, kuoressaan hiillostettuina, sekä muita hedelmiä ja outoja vihanneksia. Jussille annettiin keramiikkalautanen ja lusikka ja muki ja hänet opastettiin kunniapaikalle kyläpäällikön ja shamaanin väliin. He olivat ainoat, joille oli asetettu puinen tuoli, jossa oli punottu istuinosuus, ja heidän edessään oli keikkuvajalkainen pöytä. Jussille tuotiin jotain liharuokaa yhdestä padasta ja vihanneksia toisesta, keittobanaania, kassavaa, yrttejä ja juuria, kassavakakku ja jotain hänelle tuntematonta alkoholijuomaa sekä raikasta vettä. Ruokailu oli pitkä ja sen aikana keskusteltiin paljon ja kerrottiin päivän tapahtumat; Jussi oli kuvaannollisesti ulkona kuin lumiukko ja siltä hän hieman näyttikin: valkoinen ja hölmistyneen näköinen. Tulkkia hänelle ei ollut varattu. Hän kysyi shamaanilta, mitä liha lautasella oli, ja hänelle kerrottiin sen olevan chiguiroa, Amazonian pääasiallista proteiinin lähdettä, jota kirjoissa kutsuttiin kapybaraksi. Nimitys riippui viidakossa siitä, minkä heimon alueella oltiin, muta pohjoisessa ja idässä (Kolumbiassa ja Venezuelassa ja osassa Brasiliaa ja Guayanaa) nimi oli chiguiro. Kalat olivat joesta pyydystettyjä ja niissä oli lievä mudan maku, ja keittobanaanit olivat pitkään kuoressaan haudutettuja ja hyvänmakuisia. Intiaanit joivat chibchaa, maissiviinaa ja jotain Jussille tuntematonta kirkasta viinaa. Hän päätti pidättäytyä alkoholijuomien nauttimisesta; otti vain kohteliaisuudesta lasillisen ja skoolasi heimopäällikön ja shamaanin kanssa. Pitkää ikää ja terveyttä!

Yö oli laskeutunut viidakon ylle ja kylässä paloivat soihdut ja nuotiot. Sähköä ei ollut eikä sitä kaivattukaan. Juopuneet yanomamit huolehtivat viihteestä laulaen surullisia säveliä pitkään yöhön, majoissa nukutettiin lapsia ja vanhat miehet ottivat kupposia kirkasta ja seurustelivat esi-isiensä henkien kanssa.

Don Antonio lähetti Jussin nukkumaan ennen puolta yötä. Huomenna he lähtisivät patikoimaan putouksille ja vuorille, ja hänen oli oltava kunnossa ja levännyt. ”Ei sinun tarvitse teljetä oveasi. Olet turvassa täällä, samoin omaisuutesi. Kukaan ei koske mihinkään” hän neuvoi vielä Jussin kääntyessä menemään.

Seuraavana aamuna Jussi haettiin riippumatosta jo varhain. Don Antonio tarjosi jotain kuumaa juomaa savikulhosta ja neuvoi laittamaan jalkoja ja käsivarsia suojaavat vaatteet ja tukevat vaelluskengät. Jussi asetti päähänsä hyönteissuojaverkolla varustetun viidakkolippiksen, ja vyöhön hän kiinnitti oman machetensa, viidakkoveitsen, jolla oli hyvä raivata polkua. Veitsi kävi myös puolustusaseena etenkin käärmeitä vastaan Kylän yhteisessä latriinissa toimitettuaan ykkösensä ja kakkosensa jälkeen hän olisi vielä pessyt hampaansa, mutta shamaani neuvoi pureskelemaan jotain juurta ja kaivamaan tikuilla hampaiden väliä. Sitten he lähtivät kävelemään viidakkoon johtavaa polkua.

Patikointia oli ehkä noin tunti. Don Antonio kyseli gringolta tämän elämästä: Ihmissuhteista, vaimoista, lapsista, vanhemmista, sisaruksista, ystävistä. He puhuivat kauan. Polkua käytettiin useasti, eikä machetea juurikaan tarvittu. Lopulta he saapuivat putoukselle ja vuoren juurelle. Vesi oli raikasta ja hyvänmakuista; täältä kyläläiset hakivat juomavetensä. Hetken levättyään he jatkoivat eteenpäin kiertäen vuorenjuurta. Polku kiipesi joskus korkeammalle kivikkoiselle rinteelle, laskeutuen sitten taas kosteaan, hämyiseen poimuun. Vieressä virtaili pieniä vesipuroja, mutta joki ei ollut aivan lähellä.

Antonio kyseli Jussin sairauksista, elämäntavoista, ruokavaliosta, lääkkeistä, nautintoaineista. He saapuivat luolille ja menivät sisälle mataliin, mutta helppokulkuisiin luoliin, joissa oli stalagmiitteja ja stalaktiitteja, tippuvaa ja tihkuvaa vettä, ja lepakoita pimeimmissä luolien katoissa. Paikka oli epämiellyttävä, mutta he pääsivät kohta ulos toisella puolella vuorta. Nyt matka jatkui huomattavasti kapeampaa ja sotkuisempaa polkua vuoren rinnettä alaspäin. He saapuivat pienen virran partaalle ja istuutuivat rantakivikolle syömään eväitään: kassavakakkuja ja hedelmiä. Antonio kehotti olemaan juomatta vettä, koska siinä oli mahdollisesti parasiitteja tai muita pieneliöitä, jotka eivät sopineet gringon organismille.

He kävelivät koko päivän, leväten välillä, syöden eväitä, katsellen liaaneja, viidakon puita, sademetsän faunaa ja flooraa, juoden kirkkaista puroista ja puhuivat pitkään länsimaisesta elämäntyylistä, stressistä, odotuksista ja niiden täyttymisistä. Yanomamit olivat perustervettä heimoa: hampaat olivat valkoiset, vahvat ja reiättömät. Sokeri, sanoi Antonio, oli terveyden vihollinen numero yksi, sokeri ja kaikki teollinen ruoka, johon oli lisätty säilöntä- ja väriaineita. Liha-   ja kanaliemikuutiot olivat pahimmasta päästä; ne aiheuttivat syöpää, Yleensäkin kaikki teollinen ruoka oli pahasta koska se täytti vatsan, muta ei ravinnut, ja sitten ihmiset ottivat ravintoaineita pillereistä, jotka eivät luovuttaneet aineosasiaan ihmisen elimistössä läheskään yhtä paljon kuin lihottivat valmistajiensa pankkitilejä.

Yanomamit ostivat suolaa ja teetä kaupasta, mutta eivät juuri muuta, viidakko ja luonto antoivat heille kaiken muun tarvittavan. Migreeniä ei tunnettu heimon keskuudessa, mutta Antonio oli kuullut sairaudesta ja hän ja muut shamaanit olivat tulleet siihen johtopäätökseen että migreeni, ja lähes kaikki krooniset sairaudet ja kivut olivat kehon ja sielun myrkytystiloja. Sielun taas myrkytti liika haluaminen, tyytymättömyys siihen mitä itsellä oli, kateus ja ahneus.

Kolme päivää shamaani kävelytti vanhaa gringoa sademetsässä, kuunnellen metsän ääniä, haistellen metsän tuoksuja, maistellen metsän makuja. Samalla hän esitti näkemyksensä länsimaisen kulttuurin ja elämäntyylin tuhoisasta vaikutuksesta ihmisenterveyteen. Uskonnot ja ahneus myrkyttivät ihmisen mielen. Raahan ja arvoesineiden kerääminen ja niiden himoitseminen tuhosivat aivot ja ihmisen tunteet. Lähes kaikki sairaudet johtuivat haitallisesta elämäntavasta ja etenkin liiallisesta elämännälästä: kaikkea piti saada itselle ja omistaa, vaikka aika ja terveys ei riittänytkään nauttimaan tuosta omaisuudesta.

Kolmannen päivän iltana Don Antoniolla oli valmis diagnoosi Juhani Alakosken sairauteen: hänen migreeninsä parantuisivat vain kun hän luopuisi kaikista hankkeistaan ja projekteistaan ja suunnitelmistaan, antaisi aivojensa palata lepotilaan ja etenkin poistaisi erään erittäin haitallisen katalysaattoritekijän elämästään. USA:n perustuslakiin se oli kirjoitettu ”onnen tavoitteluksi”. Ihminen kuolee onnen tavoitteluun, Don Antonio painotti. Jussi totesi että hän oli kuullut shamaanin johtopäätökset aikaisemminkin: buddhalaisuus pyrki samanlaiseen mielihalujen ja päämäärien likvidoimiseen ja ulkoisten tekijöiden minimoimiseen: olotilaan jossa ihminen ei pelkää mitään, halua mitään, toivo mitään eikä vihaa mitään. Tai rakasta mitään.

Kolmannen päivän iltana shamaani valmisti hänelle yagé-juoman. Sen koostumus oli salainen, mutta kaikki aineosat olivat eri liaaneista ja viidakon kasveista ja ne oli tislattu ja sekoitettu juomaksi ja annettu käydä ja sitten taas tislattu, kunnes ruukussa oli keltaisenvihreää, sakeaa ja pahanhajuista yagé-juomaa, varoen ja huolellisesti valmistettavaa ja käytettävää puhdistuslääkettä. Väärät aineosasuhteet tai liian pitkä käymisaika tekisivät juomasta vaarallisen, siihen voisi kuolla tai sitten ihminen saattoi jäädä sille matkalle, johon yagé nauttijansa vei. Keho toipuisi, mutta mieli ei koskaan. – Antonio selitti gringolle pitkään yagén vaarat ja oli tärkeää että hän tietäisi juoman riskitekijät.

Yagéseremonialle Jussi vietiin kylän reunalla, hieman muista erillään olevaan majaan, jonka sisustus ei poikennut edellisestä: riippumatto, pöytä, penkki ja saviruukku jossa oli juomavettä. Tässä majassa oli kaksi ovea. Takaovesta pääsi suoraan polulle joka johti syvälle viidakkoon, johon oli kaivettu latriinikuoppa. Keskelle majan eli malocan ainoaa huonetta oli asetettu savesta tehty uuni, chimenea, johon oli asteltu tikkuja ja kuivia yrttejä. Shamaani käski gringon istumaan penkille samalla kun hän sytytteli tikkuja ja lehtiä joista nousi makea haju ja savu. Antonio asetti pöydälle kaksi ruukkua ja kaksi kuppia. Toisessa oli puhdasta lähdevettä, toisessa oli yagéta.

Neuvottuaan tarkasti miten Jussin oli annosteltava ja toimittava ja mitä hänen tulisi odottaa. Juoman ensimmäinen vaikutus, emeettinen, oli saada hänet oksentamaan kaikki vatsalaukun myrkyt pois; ripuli poistaisi kaikki kuonan suolistosta. Kun oksentaminen ja ripuli loppuisivat, oli odotettava riippumatossa tunti tai kaksi, juoden ainoastaan vettä. Sen jälkeen oli juotava puoli kupillista yagéta; jos se pysyisi sisällä oli mentävä taas riippumattoon selälleen odottamaan näkyjen alkamista.

Shamaanin poistuttua Jussi lojui vielä hetken riippumatossa miettien, uskaltaisiko hän sittenkään juoda shamaanin juomaa. Hän oli lukenut yagésta kotonaan Yhdysvalloissa. Netistä löytyi paljon tietoa, juomaa oli analysoitu laboratorioissa ja sen psykoaktiiviset komponentit oli eristetty. Oikein annosteltuna se ei olisi terveydelle vaarallista. Tutkimukset olivat osoittaneet että siitä saattaisi olla hyötyä juuri alkoholismin ja depression parantamiseen. Hetken mietittyään Juhani joi keitoksen.

Vaikutus tuli nopeasti. Seuraavan parin tunnin ajan Jussi oli etupäässä latriinissa oksentamassa majan takana, polun päässä ja penkan reunalla. Yö oli saapunut, mutta hänelle oli asetettu soihtuja valaisemaan tietä latriinille. Pian hän sai ripulin oksennuksen seuraksi ja hikoillen ja vapisten hän tyhjensi koko ruumiinsa sivistyksen myrkyistä. Hän kävi pesulla latriinin vieressä olevassa alkeellisessa suihkussa. Vesi tuli omalla painollaan alas puuhun sijoitetusta rännistä, ja jotenkin se virkisti äärettömän paljon. Juhani hankasi itseään luonnon omalla pesusienellä, loofalla, kunnes hän tunsi itsensä ulkoapäinkin puhtaaksi. Vatsa oli nyt tyhjä: hänelle oli annettu vain niukasti ruokaa aikaisemmin päivällä ja chiguiro oli puuttunut kokonaan hänen lautaseltaan. Llihaa ei saanut syödä 12 tuntiin ennen yagérituaalia.

Palattuaan majaan Jussi joi toisen puoli kupillista juomaa ja odotti että oksennus ja ripuli alkaisivat uudelleen, mutta kuvottavasta tunteesta huolimatta mitään ei tullut ulos. Näyt alkoivat puolen tunnin kuluttua. Koko yön Juhani kamppaili omien demoniensa kanssa, tapasi jumaliaan, neuvotteli sielunsa ja oman henkisen ja fyysisen terveytensä ohjaajiksi ilmestyneiden henkimaailman olentojen kanssa. Suuri Anakonda ilmestyi hänelle, kietoutui tiukkaan hänen ympärilleen ja kuristi totuuden ulos hänestä. Hänen itsekkyytensä ja muista piittaamattomuutensa tulisi olemaan hänen tuhonsa. Jussi käveli läpi tulen ja sumun, liekit eivät häntä polttaneet, mutta tulen jumalat osoittivat hänelle miten tarpeetonta oli himoita ja haluta maallista mammonaa. Viidakkoon jäisivät hänestäkin vain valkenevat luut ja pääkallo joka hiljalleen valuisi maaperään ja liaanit peittäisivät sen. Hän kiipesi ja kiipesi ja kiipesi vuoren rinnettä ja tuli sen huipulle. Aurinko syleili häntä lämmöllään ja lempeät tuulet puhalsivat, kotka lensi korkealla ja ilman henget kuiskailivat hänelle. ”Kaksi kertaa on ihmiselle annettu tilaisuus kokea tätä täydellistä yhteyttä henkimaailman ja oman minuuden välillä: syntymässä ja kuolemassa. Yagé mahdollistaa sen uuden tapaamisen, joka on kuin pienimuotoinen syntymä, uudelleensyntymä ja pienimuotoinen kuolema. Uusi mahdollisuus tulla paremmaksi ihmiseksi. Tehdä uudelleen asioita jotka ovat menneet väärin.”

Sen sijaan, että Jussi olisi uhkaillut ja pelotellut vaimoaan ja sisaruksiaan hän tulisi vastaisuudessa olemaan heidän tukensa ja turvansa. Sen sijaan että hän hajottaisi siskonsa auton vihansa vallassa, hän ruokkisi siskonsa kanoja ja harventaisi hänen porkkanapenkkiään. Kaikki rahat jotka hän oli ”lainannut” naisystäviltään, äidiltään, tädiltään ja veljeltään hän maksaisi pikimmiten takaisin. Hänen ei tarvinnut omistaa hotellia eikä matkailubisnestä eikä häntä tarvinnut tituleerata ”menestyväksi kansainväliseksi liikemieheksi”. Amerikkalainen Unelma ja Onnen Tavoittelu oli pelkkää humpuukia. Hän tulisi omistamaan loppuelämänsä tullakseen paremmaksi ihmiseksi, parhaaksi mikä hänelle oli mahdollista. Hän palaisi rakentamalleen mökille, kuikkajärven rantaan ja soittaisi trumpettia hämärtyvään kesäiltaan, savustaisi kaloja omaan, perheen ja suvun käyttöön omassa rannassa, savustuspöntössä, ja jos joku pystymetsien villiruusu hänen ovelleen eksyisi keittelemään kahvia ja nauttimaan lasin viiniä hänen verannalleen, niin hän olisi siitä ainoastaan kiitollinen, kiitollinen elämälle joka oli antanut hänelle niin paljon, ei katkera ja vihainen elämälle, joka ei ollut antanut hänelle tarpeeksi.

Juhani Alakoski olisi kertonut mielellään, mitä kaikkea hän näki ja koki yagén vaikutuksen alaisena. Vain aniharvat jaksoivat kuunnella, eikä ollut ketään, joka olisi kirjoittanut siitä.

Aamu tuli joka tapauksessa hänellekin, palmunlehvämajaan, syvällä Amazoniassa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän voi hyvin.