Hän haluaisi nukkua, mutta ahdistus on niin kirkas, että hän näkee sen. Se hehkuu hänen ympärillään kuin valkoinen valo. ”Etkö säkin näe sen?” Hän tivaa. ”Sun täytyy voida nähdä se! Sun täytyy voida.” Peilikuva ei vastaa. Ajatukset poukkoilevat ristiin rastiin. Ihan kuin olisi tulossa joulu, tai jotain yhtä juhlallista, mutta jotain tärkeää puuttuu. Häntä pelottaa. Hänestä tuntuu, kuin ei muistaisi mitään, ja silti muistaisi liian paljon.
”Miksi mun silmä on niin oudon näköinen?” Hän ihmettelee ja kumartuu lähemmäs likaista vessan peiliä. ”Mulla on aina ollut harmaat silmät…” Hän ajattelee. Mutta nyt toinen näyttää eriväriseltä kuin toinen. ”Ei saatana, siinä on kamera!” Hän huudahtaa ääneen. ”Mun silmässä on kamera! Kuka helvetti sen on muhun laittanut? Kuka voi tehdä mulle näin?” Kyyneleet sumentavat hänen näköään entisestään, niitä tipahtelee lavuaariin.
Vessan lattialla lojuu seinästä irti revitty lämpöpatteri. ”Siitä saatte vakoilijat!”, hän oli puuskahtanut sitä irti kiskoessaan. Kädet olivat krampanneet oikein kunnolla fyysisen ponnistelun jälkeen, ja hän oli huolestuneena tutkinut tarkasti jokaisen vähänkin pullottavan verisuonen arpisista ja kirjavista käsivarsistaan. Olivatko ne kunnossa? Hänen pakotiensä maailmasta. Tarvittaessa elämästä. Mutta nyt ajatukset olivat sameita, niin kuin tuon peilin pinta, josta hänen kuvajaisensa heijastuu epäselvänä hahmona.
”Kuka vittu täällä huutaa?” Hän kysyy peililtä. ”Se vainooja se on! Se se on! Vainooja kuusta, painu helvettiin, jätä mut rauhaan saatana!” Hän huutaa kuolan valuessa suupielestä, lyöden nyrkillä lavuaarin reunaan niin, että käytettyjen ruiskujen vuori romahtaa vesihanan vierestä altaaseen. Vieroitusoireet ovat tällä kertaa voimakkaammat kuin tavallisesti.
Hän käy makuulle keskellä huonetta olevalle patjalle. Seinät tuntuvat olevan kaukana, välillä liian lähellä. Hän pelkää jäävänsä vangiksi huoneeseen, joka onkin äkkiä hänen mielensä sisällä. Miten sieltä pääsee pois? Hän tietää, mitä reittiä on ennen päässyt pakenemaan. Hän puristaa kätensä nyrkkiin. Siten suonet saadaan paremmin esiin. Mutta hän ei halua enää kulkea sitä tietä. Se on kaventunut hyvin hankalakulkuiseksi poluksi. Hän on tullut kyllästymispisteeseen. Kyllästynyt olemaan olemassa, niin, ettei varsinaisesti enää elä. Hänen elämänsä on lojunut käyttämättömänä pitkään. Kuin tuo vessan lattialla oleva lämpöpatteri. Revitty hajalle ja jätetty odottamaan, että joku sen korjaisi. Se on vain vaikeampi korjata kuin lämpöpatteri. Hänet on vaikeampi korjata kuin lämpöpatteri.
Mutta jokin hänessä sanoo; ”Sinä pystyt. Sinä selviät tästä vielä.”
”No kuka vittu tuo nyt on?” Hän kysyy itseltään hämmentyneenä, ja hengittää syvään, siinä patjalla maatessaan, katse valkoisessa katossa. Kamerasilmä tuntuu oudolta. ”Kuvatkaa nyt perkele sitten, mä sanon teille tämän nyt vaan tän yhden kerran.” Hän vetää syvään henkeä ja nostaa leukansa ylös; ”Vittu mä sanon tän vaan yhden kerran, jos ette tällä usko, niin se on moro sitten.”
Hän tapailee sanoja kuiskaten. Hän haaveili joskus musiikin tekemisestä, haaveili rohkeudesta. Vaikka vuodet ovat rohduttaneet hänen ääntään, hän ei anna sen nyt häiritä. Ei nyt, kun hänellä on niin tärkeää sanottavaa.
”…En mä haluu hukkuu valheeseen ja paskaan…enkä nähdä kemiallista unta ainoastaan…joten lähtekää meneen…älkää kyselkö mua enää…lähtekää vetää täältä…mä en tarvi teitä enää…doupatkaa sekasin vaan omat päänne…mä en aio pimeessä kuolla, kaulassa käärme…”
Hänen äänensä vahvistuu. Hän nousee istualleen patjalle, katse edelleen tiukasti avoimena. Hän puristaa käsillään kehoaan. Näyttää kuin hän halaisi lahonnutta puuta halatessaan itseään.
”…Mun kädessä on kuva…mä hakkaan sen pois…se lähtee kyllä vaik lujassa ois…krokotiilin silmät ei mua enää käske…sarkastinen naurus loppu just äsken…loppuun käytetty huumeluuri…hajosi ja sammui, no kävipä tuuri! Kaatuis vaan koko vitun systeemi nyt juuri…”
Hän tuntee tarvetta nousta ylös lattialta. Hieman horjahtaen hän seisoo patjalla, ja ikkunasta tuleva valo valaisee hänet paremmin. Hän suoristaa ryhtiään, ja näyttää melkein kuin keltä tahansa ihmiseltä. Hänen äänensä voimistuu entisestään:
”…Vetää ontoksi olot…mut luovuttaan en suostu…mä tuun vielä sanoon, et omilla jaloilla on noustu…ja kun valot syttyy…ja kaikki näkyy…tuutte aika helvetisti yllättyyn…”
Eteisessä postiluukku kolahtaa mainosten tipahtaessa luukusta oven sisäpuolella olevan postivuoren päälle, mutta hän jatkaa keskeyttämättä äänensä kaikuen miltei tyhjän huoneen seinistä:
”…Mä löydän avaimen…jolla avaan kahleet…sytytän valon…ja sammutan valheet…”
Tulee hiljaista. Hän huomaa sulkeneensa silmänsä ja avaa ne. ”Hitto, meniköhän nyt kuvaus pieleen…” Hän painaa etusormellaan kamerasilmää, ja hymy käväisee hänen suupielessään. Hän kallistaa hieman päätään sivulle, ja astuu lähemmäs ikkunaa. Lasi on samea ja likainen, kuten vessan peilikin. Mutta siitä näkee ulos. Hän uskaltaa katsoa vain epävarmasti, mutta katsoo silti. Ulkoa tuleva valo on ikkunan sameudesta huolimatta kirkas, sen valkoisuus saa hänet liian helposti sekoittamaan ahdistuksen ja kevään toisiinsa. Hän siristelee silmiään seistessään likaisen ja hehkuvan ikkunansa ääressä. Hän kietoo kätensä uudelleen kehonsa ympärille ja puristaa itseään. Jossain siellä se on. Löydettävissä.
