Oli hetkiä, joihin niin palavasti halusin palata. Niin merkityksellisiä ne minulle olivat, kaikessa mitättömyydessään. Kun ajattelin niitä hetkiä, sydämeni syke nousi, hengitykseni tiheni ja syveni, tunsin silmieni mustuaisten laajenevan. Kihelmöivä olo; niin rauhallinen ja kiihkeä, samanaikaisesti. Ylitin rajan ja olin siellä jossain. Siellä minut haluttiin. Siellä minua etsittiin, siellä sain aina vastauksen, vihjeen, jota seurasin. Siellä minua rakastettiin. Hyväksyttiin. Siellä rakastin itseäni. Rakastin suunnattomasti.
Olen pohtinut sitä, miksi pidin niin tiukasti kiinni sairaudestani. Miksi minun oli vaikea luovuttaa ja lähteä kulkemaan tietä kohti paranemista. Siksikö, että sairauteni, kaikkine tunteineen ja monine kerroksineen oli jotain sellaista minun omaani, jota kukaan ei voisi minulta viedä, ottaa pois. Psykoosiini sisältyi koko kirjo erilaisia tunnetiloja, joista osa oli sellaisia, joille en osannut antaa mitään nimeä, ikään kuin ne olisivat olleet sellaisia tunteita, joille ei ollut olemassa nimeä. Näiden tunteiden kaipuu oli kuin voimakas imu, joka veti minua puoleensa, vaikka järki sanoi Ei.
En torjunut sairauttani, en tietoisesti enkä tiedostamatta, vaikka tunteita oli tuskallista tuntea. Annoin niiden kulkea lävitseni. Muistan vielä tänäkin päivänä, kuudentoista vuoden jälkeen, tarkasti ja yksityiskohtaisesti erilaiset vaiheet ja tunteet. Ehkä olin niin narsistinen, että tunsin tarpeelliseksi korostaa kaiken kokemani olemassaoloa? Psykoosihan on määritelty ehdottoman narsismin tilaksi (Freud), jossa ihminen tekee omasta persoonastaan todellisuuden korvikkeen. Lääkkeiden käyttämättömyys kohdallani saattoi olla siis olla pyrkimys estää narsismiani haavoittumasta, jolloin voisin vajota masennukseen Minäni kuollessa lääkkeen vaikutuksesta. Kohdallani yksi syy psykoottisten ajatusrakennelmien muodostumiseen ja niistä tiukasti kiinnipitämiseen saattoi olla se, että minulla on lapsesta saakka ollut vilkas mielikuvitus. Mielikuvitusystävät korvasivat puuttuvat kaverit alle kouluikäisenä. En ole koskaan ollut päivähoidossa. Paitsi kolme päivää ja sairastuin heti keuhkokuumeeseen.
Olen kulkenut elämässäni monissa pimeissä tunneleissa. Miltei pudonnut epätoivon kuiluun itsetuhoisuuden tiellä. Vaikeuksista huolimatta olen aikuisiällä onnistunut saavuttamaan arvokkaita asioita. Monia mutkia on matkassa ollut, mutta eteenpäin on vaan menty. Kuitenkin, aikuisena olen ollut ikään kuin jäätyneenä osittain; olen pystynyt muistelemaan kohtaamiani pahoja ja vaikeita asioita ilman minkäänlaisia tunteita. Dissosiaatio on eriyttänyt tunteet pois tietyistä muistoista. Psykoosi avasi minulle mahdollisuuden muistaa ja tuntea samanaikaisesti. Oli kuin olisin tavannut itseni jälleen kymmenien vuosien jälkeen. Ongelma oli se, että en pystynyt hallitsemaan tuntemista. Tunnesäätely puuttui. Kun sulkuportit avautuivat, kaikki syöksyi kerralla tajuntaan. Se johti kaaokseen, jossa hyvä ja paha sekoittuivat, eikä niitä voinut enää erottaa toisistaan.
Psykoosissa elin kuin näytelmässä, jonka tapahtumille yritin löytää, ja löysinkin, mitä mielenkiintoisimpia selityksiä. Kaikenlaisilla sattumilla oli suuri merkitys. Koin harha-aistimuksia, kuulin, näin ja haistoin omituisia, mutta kiinnostavia asioita. Monet lapsuuden tapahtumat palasivat ja elin niitä uudestaan. Tein muovailuvahasta ”taideteoksia”, joita asettelin ympäriinsä, tuntui, että näin pitkästä, pitkästä aikaa kauneutta kaikessa! Jatkoin työntekoa näennäisesti töitä tehden. Luulin, että työtoverini, samoin kuin perheeni, olivat mukana salaisessa juonessa joka eteni etenemistään. Alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä väärinkäsityksiä, kun asioiden merkitykset olivat täysin erilaisia minulle kuin muille. Vastailin sähköposteihin mitä sattuu, koska luin niitä oman vääristyneen logiikkani mukaan. Puhelinkeskustelut olivat varmasti sangen mielenkiintoisia – ainakin langan toisessa päässä olevan mielestä. Elin pääni sisäisessä mielikuvitusmaailmassa, johon vedin mukaan jokaisen, jonka kanssa olin tekemisissä. Aluksi minulla oli uskomattoman hauskaa näytelmän päähenkilönä; en meinannut pysyä nahoissani, kun olin niin innostunut kaikesta.
Mutta sitten näytelmä alkoi muuttaa muotoaan. Aloin pelätä. Epäillä. Tätä kesti melko pitkään. Yritin tehdä itseni vahvemmaksi, keräsin suojaavaa kuorta ympärilleni. Kuljin isoissa miesten kengissä, jotta tuntisin itseni vahvaksi; minulle ei kannata ruveta! Myöhemmin pyrin eristäytymään muista ihmisistä. Lopulta olin varma, että lopullinen päämäärä on minun tuhoutumiseni. Luin vihjeitä mahdollisista suunnitelluista hyökkäyksistä minua vastaan. Televisiosta näkyi piiloviestejä minulle: ”Kuolet pian. Et pääse pakoon”. Yritin vimmaisesti löytää kaikki vakoilulaitteet ympäristöstäni ja tämän toiminnan yhteydessä sain melkoisen sotkun aikaan silloisessa asunnossa. Sitten mieleeni tuli ajatus, että laitteet oli kätketty sairaalassa leikkauksen yhteydessä ruumiiseeni. Työpaikalle en voinut enää mennä, koska sinne oli ostettu uusi kahvinkeitin, jonka luulin olevan ostettu siksi, että ruumiini voidaan paloitella ja hävittää sillä taivaan tuuliin. Kotona ei tilanne parantunut. Pihan vieressä tehtiin tuohon aikaan viemäriverkoston kaivaustöitä ja luulin, että kaivinkone on kaivamassa hautaa minulle. Pakenin kotoa ja ajelin autolla ympäriinsä. Näin joka paikassa uhkaa. Lopulta minut toimitettiin sairaalaan. Siellä olin varuillani, lääkkeet koin yritykseksi myrkyttää minut. Ainoa ihminen, johon luotin, ja jonka kanssa pystyin jakamaan todellisuuteni, olin minä itse. Siksi oli niin vaikea ottaa vastaan apua. Pidin niin lujasti kiinni siitä, mikä oli minulle tärkeää. Niin raadollinen kuin sen sisältö olikin. Tavallaan pidin kiinni itsestäni, omasta Minästäni.
Kun psykoosista oli kulunut muutamia vuosia, koin etten ollut päässyt eroon kaikista harhaluuloista. Olin ikään kuin vaihtanut kanavaa, ja jäänyt sille. En tiennyt, pääsisinkö koskaan enää takaisin. Tänä päivänä tiedän, että pääsin. Muutos on pelottava asia, mutta se täytyy uskaltaa tehdä, jos haluaa tosissaan lähteä kulkemaan toipumista kohti. Olen kuullut joskus sanottavan, että psykoosi on huono rakastaja. Voisi ajatella myös, että psykoottinen Minä on tulinen, mutta petollinen rakastaja. Sen petollisuus piilee siinä, että se on niin rehellinen avatessaan totuutta narsistisen Minän halutessa näytellä näytelmää loputtomasti, jottei häpeän esiriippua koskaan vedettäisi esiin. Psykoosi oli minulle kenties ainoa keino käydä läpi traumat pohjia myöten. Enhän muuten voinut kokea tunteita toisessa ajassa ja paikassa. Liian terve mieli olisi estänyt harhat ja tunnekokemukset. Tähän vahvaan tunteeseen psykoosin tarpeellisuudesta liittyi myös lääkekielteisyyteni. Toinen käsi esti toista laittamasta lääkettä suuhun. En millään uskonut, että lääkäri olisi ollut oikeassa määrätessään minut syömään jotain sellaista, joka esti minua pääsemästä kokemaan jotain Minälleni tärkeää. Tunne itsensä menettämisestä on niin pelottavan vastenmielinen, että pidin kynsin hampain kiinni siitä, mistä pystyin pitämään.
Kun psykoosista oli kulunut jo pitemmän aikaa, minusta tuntui siltä, että olin lähtenyt kulkemaan sellaista tietä, josta ei ollut paluuta takaisin. Melkein saatoin kuvitella, että se oli tapahtunut joskus ennenkin. Hyvin kauan sitten, elämän alkuvaiheessa, kun lapsena minuuteni alkoi eriytyä ja oli otettava todellisuus vastaan sellaisena kuin se oli. Liian pelottava todellisuus. Epäonnistuinko jotenkin, kun palasin tähän samaan tilanteeseen aikuisena? En usko. Tiedostamattomasta tietoisuuteen tulevat traumoihin liittyvät tunteet, jotka on aiemmin piilotettu, on tärkeä käydä läpi, kokea uudelleen, jotta korjaava kokemus voisi muodostua. Ei tukahduttaa niitä edelleen, jolloin ne ilmestyvät milloin missäkin muodossa ja aiheuttavat selittämätöntä ahdistusta ja mielen kaoottisuutta. Mutta traumatyötä ei pitäisi joutua tekemään yksin, ei huonon rakastajan kanssa, ei turvattomassa ympäristössä.
Ei liian kirkkaassa valossa.
