Maanantaiaamuna musiikkiopistolla Toukonen tulee vastaani käytävällä ja huikkaa:
-Se sukulaispoikasi sai täydet pisteet pyrkimisessään!
-Mitä sinä hourit! Taitaa olla pakka sekaisin viikonlopun jälkeen, naljailen.
-Älä yritä! Poika on kaksoisolentosi. Etkö sukulaistasi tunne? Äänikin on niin samanlainen kuin sinulla, että kerran luulin jo sinun tulleen selkäni taakse. Antonista tulee minun oppilaani.
-Kuule nyt, minulla ei ole lapsia, eikä sisaruksiakaan, niin että mistään sukulaisesta ei ole kysymys, lopetan keskustelun.
Toukonen menee menojaan. Kun pääsen tyhjään luokkaan, tunnen miten minua huimaa ja kuvottaa vuorotellen. Aivan kuin matto olisi vedetty jalkojen alta juuri, kun tulen keräilemään tavaroita ja valmistaudun lähtemään kesälomalle. Olen pitänyt omat asiani ja taustani piilossa. Kuka pöhkö tällaisia juttuja levittää? Muutenkaan viikko ei tulisi olemaan helppo, koska huomenna lähtisin Naalijärvelle vanhaa kotia tyhjentämään. Arvon hautajaisia oli vietetty jo pari viikkoa sitten. Se olikin ensimmäinen kerta, kun kävin siellä ylioppilaskevään jälkeen. Siitä oli yhdeksäntoista vuotta.
Paiskon mekaanisesti nuotteja laukkuun ja ihmettelen, miten oloni on niin hutera. Miten Toukosen yksi pilapuhe on saanut minut tolaltani. Ovi käy ja Raassina kurkistaa ovelta.
– Olet vielä paikalla. Rehtori muuten kysyi, onko uusi klarinettioppilaamme Anton sinun sukulaisesi, kun olette niin samannäköisiä.
-Ei todellakaan, en ole kuullutkaan koko ihmisestä. Ääneni on vaisu omissakin korvissani.
-Hyvää lomaa, jos ei nähdä.
-Samaa itsellesi, vastaan.
Nyt on päästävä talosta ulos. Tämä se vielä puuttui. Tekikö joku ilkeää pilaa kustannuksellani? Tuntuu kuin happi loppuisi. Äkkiä muistan, milloin olen tuntenut samalla tavalla. Sehän oli hullu vuosi joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin olin tehnyt merkillisen tempun ja mennyt luovuttajaksi, saanut sitten potea sitä kokonaisen vuoden. Vaikka kyllä keskustelut kallonkutistajan kanssa olivat auttaneet. Anteeksi, kyllä se psykologi oli tehtävänsä tasalla. Kaiken kaikkiaan hän auttoi minut uuteen alkuun. Olen kiitollinen vieläkin.
Keräilen tavarani ja suljen huoneen oven. Käytävällä tulee vastaan hälisevä nuorten joukko. Ensimmäisenä kulkee mustapuseroinen poika, joka vilkaisee minua. Siinä se kaksoisolento on! Pojanääni huutaa taaempaa:-Anton odota!
Pysähdyn ja annan joukon mennä ulko-ovesta. En enää ihmettele toisten kysymyksiä. Oma rippikuva tulee mieleen. Elämä on kampittanut minut ilkeällä tavalla. Nyt pitäisi päästä kotiin kunnialla. Samalla tajuan, taas kerran, miten yksin olen, ei ole ketään, jolle voisin puhua ja testata, ettei vinttini ole ihan pimenemässä.
Bussin ikkunasta katson mainoksia. Itsenäisyyden juhlavuoden vietto oli käynnistynyt heti alkuvuodesta. Juhlia tuntui riittävän, vaikken ehtinytkään mukaan. Aika oli menneyt uuden levyn merkeissä. Monta biisiä olin siihen tehnytkin. Nyt kuuli joka tuulista kertosäettä: Käännän selän Seulasille, hylkään pohjantähdentien… Onneksi lauluntekoharrastukseni oli pysynyt piilossa. Pseudonyymi ei vuotanut. Niitä olivat tekijät käyttäneet ennenkin. Kai jokaisella oli oikeus harrastuksiin, eikä niistä tarvinnut huudella kaikille.
Kotona kahvi maistuu ja heittäydyn sängylle huokaisemaan. Muistot alkavat juosta piiloistaan. Annan niiden tulla, eivät ne olleet mihinkään menneet eikä kadonneet, eikä menisikään. Ne olivat tulleet lihaksi ja Anton kulkee opiston käytävällä. On se jo uskottava ja saatava elämä uuteen järjestykseen.
Niissä keskusteluissa vuosia sitten käsiteltiin sitäkin mahdollisuutta, että minulla olisi lapsi jossakin. Sain kuvitella itseni isänä. Syntyi vastakuva omasta isästä ja jäljelle jäi helpotus. Kaikki isään liittyvä oli vain menneisyyttä, joka haalistuisi vuosi vuodelta.
*****
Ote romaanista Kuun päivä.
Kesäloman kynnyksellä Ilmari tyhjentää työhuonettaan musiikkiopistolla. On maanantaiaamu. Hän ei vielä aavista, että alkava viikko muuttaisi hänen elämänsä tavalla, johon ei millään voi varautua.Â
