Runo jonka kirjoitin 19-vuotiaana.
(Silloin vielä uskoo osaavansa tehdä vaikka mitä, ja aika on omalla puolella)
Kultasilmä aurinko vaelsi
pitkän tiensä idästä yli taivaan länteen,
antaen idälle päivän ja lännelle yön,
antaen lännelle utuisen aamun
ja idälle kolkon illan.
Auringon kultaiset silmät
näkivät merien lainehtivan
ja niiden iholla keinuvat saaret.
Maa levisi kuin vihreä peitto
merestä mereen.
Ihmiset rakensivat tornejaan
ja luulivat yltävänsä aurinkoon.
Aurinko vaeltaa vieläkin
kultasilmineen.
Joet juoksevat kohti merta.
Vuoret rapautuvat hitaasti.
Lintu lentää auringon mukaan
Ja ikarokset polttavat siipensä.
Auringon kultaiset silmät
näkevät kaiken idästä länteen.
Pieni harmaa lintu
lensi aurinkoon.
Tuli leijuen alas hohtavista pilvistä.
Höyheniin oli tarttunut kultaa.
Lauloi auringon laulua,
ikuisen kesän laulua.
Syvän onkalon hiljainen kala
ui auringon läikkään.
Sukelsi takaisin pimeyteen
levittäen hohtavaa valoa,
kultasuomuinen pieni kala.
Rakastettuni aurinko
anna säteittesi valaista maailmaa.
Pue minut kultaan,
anna loisteesi silmiini,
sillä pimeys verhoaa minut,
vielä yön musta huntu,
ja kyyneleet verhon takana.
Kuivaa ne kultaisilla silmilläsi.
Kiitos runosta. Se ei ole varmaankaan jäänyt viimeiseksi laatuaan…
Pirkko, se oli ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinen runo, jonka kirjoitin. Olin siivoamassa kotona Suomessa vintillä ja löysin nipun papereita ja vihkoja, ja tämä oli kirjoitettu ensimmäiselle sivulle englannin filologian peruskurssin vihkoon. Se oli kuin heijastus siitä Pirjosta, jota ei ole ollut enää pitkään aikaan, täynnä elämänuskoa ja optimismia. Nyt kai sanottaisi että minulla oli ruusunpunaiset lasit, joiden läpi tarkkailin elämää. ”Ah, nuoruuden suloinen lintu!”
Pidän hyvin paljon ilmaisusta ”merten ihot”. Myös kalan hankkima kultaus on kiinnostava ja kaunis ilmaus. Jos tämä olisi aivan uusi runo, kommentoisin, että sanat ”aurinko” ja ”silmä” esiintyvät turhan monta kertaa. Mutta nuoren kirjoittamaksi oikein hyvä runo.
Nuoruuden angstia ei näy, rauhattomuutta ja uneksuntaa kyllä, yleistä panteismiakin ehkä. Runossa moni asia on idullaan -tekijähän on 19-vuotias. Pompahteleva kieli vie ja vetää, väliin jalka luiskahtaa tien oheen, mutta maailma on valloitettavissa. Onhan ohjaajana rakastettu Aurinko.
”Rakastettuni Aurinko, pue minut kultaan…” Lopussa ”pimeys verhoa minut”, ”yön musta huntu”, ”kyyneleet verhon takana” – sellaistahan se oli, nuoruus. Aurinko oli Rakastettu, pelastaja, lohduttaja. (Ilman aikojaan tuli mieleeni Siljon Excelsior, kai tuon nuoruuden toivomusten ja ylemmän tahon ihailun vuoksi.)
Aurinko saa matkata lentäen, nähdä meret ja rannat ja saaret; ”aurinkoiset näyt” nuoruuden matkalaukussa.
Runo usein on pienoismaailma, se kertoo paljon tekijästään (tiettyyn aikaan, jopa sen, mitä tekijä on hiljan lukenut. Kivasti nuoruuden lintu ja maailmoja syleilevä Aurinko sopivat samaan kuvastoon. Usko mahdollisuuksiin on kova, Auringolla ja runontekijällä. Niin kuin pitääkin olla.
(Kirjoitin jotakin lukemastani kiireesti muistiin. Anteeksi hoppu.)
Kiitos palautteesta, Liisa!
Hienoja ajatuksia tuosta nopeasti kyhätystä, hiomattomasta nuoruuden tekeleestäni 🙂 Minun piti ihan guuglettaa Siljo ja Excelsior, kun en tiennyt kuka oli. Kosketuspintaa löytyi juuri tuosta nuoruudeen optimimismista, elämänuskosta ja idealismista. (Onneksi minun idealismini ei kuitenkaan johtanut minua Tampereen taisteluihin.)