Olin 15-vuotias, kun äitini sai perinnönjaossa 85 hehtaaria kainuulaista metsää. Teinin elämä ei olisi voinut olla ihanampaa kuin tuossa metsässä. Palsta päättyi erämaalampeen, jonka syvyyksiä ei päässyt mittaamaan, koska uimaan sinne pääsi vain rahkasammalsuon reunalta.
Hiekkaharjut pilkkoivat palstaa, joka oli aina erilainen minne katsoikin. Lakka kypsyi rinteen alla korpisuolla silloinkin, kun halla vei sen avomaalta, ja paarmat ja sääsket pörräsivät poimijan ympärillä heinäkuun helteessä. Perhe oli kaukana, mutta maaston merkeistä oppi lukemaan suunnan eikä eksymisestä ollut vaaraa.
Syksyllä alettiin tutkimaan puita. Suuri osa kuvioista oli mustikkavaltaista sekametsää, jossa mänty, koivu ja kuusi kasvoivat toistensa kaverina. Joukossa haapa, jota siedettiin. Siellä täällä pihlaja, pyhä puu, jonka lehtiä silittelin aina ohi kulkiessani. Ylempänä tultiin puolukkakankaalle, jossa järeät männyt tervehtivät meitä suurina ja kunnoitusta herättävinä
Opeteltiin käyttämään moottorisahaa, isä ja minä, ja harjoiteltiin näreeseen. Ostettiin leveätelainen työkelkka ja käytiin hakemassa Kuhmosta oppia perärekien valmistuksessa. Vuottolahden pajalla valettiin lasikuidusta kokopohjaiset etu- ja takareet, jotka kantavat pehmeässäkin lumessa, ihmeempiä ajouria ei tarvita.
Isällä oli sellainen ajatus, että se tukki, joka meidän metsästä kaadetaan, lähtee siitä kuin lentoon. Siksi odotimme aina kevättalven hankikantosia. Useina keväinä vielä vapun ylitse toukokuussakin herätys oli puoli viideltä ja puoli kuusi lähdettiin kohti nuoruuteni metsää. Ja siellä puun juuressa vuorotellen sahan varressa, toisella kaatovänkäri, molemmat mittaamassa loven kulmaa, jotta jätti kaatuu niin kuin on ajatus.
Satavuotiaan männyn runko. Se puu, jota Jonseredin aamulla kuntoon viilattu terä leikkaa. Tasaisesti laikan alta kanevikkoon virtaava tuore puru ja kaikki sen tuoksut. – Se joka on petäjän sahalla omasta metsästä kaatanut tietää, että kaikki tuossa toimituksessa on lempeyttä ja rakkautta.
Kesällä käytiin sitten keittämässä nokipannukahvit sillä kankaalla. Istuin kannon nokassa. Kanerva kukki ja puolukka teki jo valkoista marjantynkää. Harmaantuva puru kannon tyvessä kertoi, että tässä oli vasta pari kuukautta sitten käyty, mutta kelkasta ei ollut jäljen jälkeä, eikä tuhatkiloisesta hiilivarastosta, joka oli siitä matkansa aloittanut.
Kaunis katkelma pojan elämästä. Vaikka en itse ole kotoisin Kainuusta päinkään, vaan Kortelan kylästä Satakunnasta, niin samat olivat nuoren miehenalun kokemukset sielläkin. Metsä oli se joka veti puoleensa, ja siellä leikittiin kesät talvet. Leiriydyttiin lammen rannalle ja talvisin tehtiin omia hiihtolatujamme. Ah niitä aikoja.
Kiitos, Pau! Ei taida montakaan löytää Suomesta, jolla ei olisi sydän siellä jossakin, jos ei metsässä niin sitten meren rannalla kiven kolossa.
Sait perinnöksi aikamoisen mettäkappaleen. Kävin yönnä muutamana katsomassa netistä, saisiko Lapista, mieluiten läheltä Aanaarjärveä, tuhdin palasen erämaata. Maa on tullut äkkiä hintoihinsa, huomasin. Ja näen sen tästä oman jokirannan taloni ikkunoista kaiken aikaa: ensi talvea ounastellaan. Äsken panin syksyn ensimmäiset koivuklapit Pihtiputaan kyhmykiilleliuskeen nieluun. Siis täällä Suomen Länsilaidalla.
Niin suomalaisia ollaan, että sydämen on vienyt metsän umpi ja veden virtaama.
Metsähän on sieluntila, varsinkin miehen, perinteisen miehen. Se on sakraalitila, pyhä. Monelle – myös minulle – kuusi on kirkko. Se riittää. Tunnen paljon perinteisiä suomalaisia kunnon miehiä, joille metsä on tärkeä, niin kuin on tärkeätä hyvin tekeminen, pärjääminen, selkeä elämisen järjestyskin. Metsä antaa joka tasolla useille kaiken sen, mikä on tärkeätä. Eikä yksin taloudellisesti.
Onko metsäily sukupuolesta riippumaton olemisen muoto? Minna Canth sanoi topakasti: “Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä.” Onko joku nähnyt umpimetsässä kaukana kaikesta yksin kannonnokassa istuvaa naista? Eikä jalanjuuressa sienikoria, marjasankoa eikä edes moottorisahaa. Eikä kudinta!
Minä olen metsän prinsessa ja viihdyn metsässä, kaipaan metsää, eheytän sieluni ja mieleni rähjääntynen kudoksen metsäkävelyillä, mieluiten hoitamattomassa, luonnontilassa olevassa metsässä. Metsä on terapan korvike, kun on asioita jotka vaivaavat, kun kivi hiertää kengässä, kun on muuten vain alakuloinen tai huolestunut fiilis. Ja niin, olen Minna Canthin kanssa samaa mieltä. Mitenkään vähättelemättä sukupolvien ja esiäitieni ahkeria ja työteliäitä käsiä ja kädentaitoja, voin vain sanoa että se patalappu mitä koulussa virkattiin meni purkuun aivan liian monta kertaa. Marjametsässä, sienimetsässä minä istun kannon päässä ja otan lähikuvia puolukanvarvuista tai mustikankukinnoista.
Minä näin viime viikolla naisen yksin kannon nokassa, hyvinkääläisessä metsässä. Ei ollut sienikoria eikä kudinta, mutta oli kännykkä.
Se olisin voinut olla minä. Mutta en nykyisin ilman kännykkää (poikien ja sisareni päivittäinen muistutus). Ja juu, en hyvinkääläisessä metsässä. Oma riittää minulle.
Jutun alusta minulle tuli mieleen Henry David Thoreaun kirja Walden, vaikka lähtötilanne onkin toinen. Samantapainen tarkka havainnoija tässäkin.
Minulle metsä on aina ollut jännittävä, ehkä hieman vaaralliseltakin tuntuva paikka. Asuin lapsena ja nuorena saaressa, ja yksi äitini tärkeimpiä neuvoja oli, että jos eksyt, etsi vettä. Seuraa sitten rantaviivaa, niin löydät ennen pitkää asutusta. Niin että kai minulle metsä merkitsee eksymistä ja vesi löytämistä.