Nousen ylös. Outo tunne selässä kun on istunut pitkään. Menen tekemään leipää ja margariini on lopussa. Eilen lopussa oli leipä, miksei voinut ostaa samalla muutakin. Mitä jääkaapissa tapahtuu kun sinne ei katso?

Koetan ottaa kahvisuodatinta kaapista, ja se lipsahtaa käsieni ohitse ja putoaa lattialle. Kumarrun, ja noustessa kaapin ovi lyö minua otsaan. Kiroan, kun taas kaappi ei näytä huomanneen mitään.

Maailma rapautuu ympäriltä, kaikki hajoaa, hukkuu, loppuu. Aina jotakin puuttuu: vessasta paperi, kurkku leivän päältä, tai jos kaikki vaikuttaa olevan kunnossa ja käännän tyytyväisenä keittiön katkaisinta, lamppu poksahtaa hajalle ja sitten puuttuvat varalamput.

Maailma asettautuu poikkiteloin.

Vedän takin ylle ja sen vuoresta kuuluu rasahdus. Jo toinen, pian on etsittävä ompelutarvikkeet. Mutta nyt on kiire, aika liikkuu ulkona. Hampaasta on irronnut paikka ja reikä pitää tilkitä, pitää lähteä. Koetan solmia kengännauhoja sukkelasti, hätäilen, saan aikaan solmun. Koetan rauhoittua kylliksi, että saan solmun avattua. Kun kengät ovat jalassa, totean ne likaisiksi mutta en enää ehdi puhdistaa niitä.

Rapunkaiteet kuluvat kun kättä liikuttaa niitä pitkin. Kaiteet ovat vanhoja, niissä näkyy monien käsien jälki. Portaatkin ovat hiukan kuopalla keskeltä, ja joka askeleella ne jauhautuvat monttuisemmiksi. Pienet kivenhituset pyörteilevät ilmassa, niitä hengitetään sisään tai ne kulkeutuvat sisään pölyksi, joka on pakko imuroida. Tiedän, että jos tonkisin imurin esiin kaapista puhkinaisten kumisaappaiden ja päälle kaatuvien moppikeppien takaa, se vetäisi heikosti sillä sen pölypussi on liian täynnä. Vaikka kuinka tyhjentäisin sitä, se on aina täynnä.

Ulkona on kylmä, viima pyyhkii kaula-aukosta sisään, liian pieni huivi ei pysy hyvin kaulassa, se lerpattaa hönön näköisenä sivulle. Oikaisen pienen kivetyn puistikon läpi, lyön kengänkärjen kiveen, kompastun ja korjaan asentoa päin pensaikkoa. Isompi oksa raapaisee housujani, tarkistan vauriot ja löydän polvesta pienen repeämän. Kivi ei välitä, vaikka sehän oli kuin vaanimassa siinä. Kiven tehtävänä on olla kova ja välinpitämätön.

Katsellessani housuja bussi kulkee ohitse. Se oli tehnyt varaslähdön, ihan varmasti! Vai oliko oma kello jätättänyt? Olivatko omat aivot katsoneet ja arvioineet ajan väärin, niin että sininen seinä kiisi ohitse pysähtymättä? Miksipä eivät, niihin ei voi luottaa sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan.

Pipo letkottaa likaisena otsalla, se on kerännyt nöftää ja pölyä. Housuissakin on tahroja. Pesuvuoroja pitää varata säännöllisesti mutta silti ei koskaan tule valmista. Se paksu villapaita olisi lämmittänyt mutta se tuntuu raskaalta, sitä on vaikea saada pois päältä, se puristaa ja on tukahduttava sisätiloissa. Valitsin ohuen, mutta se on nyt liian ohut ja tänään kuljetaan vilussa.

Ja kiire. Kello tuntuu käyvän maailmassa eri aikaa. Seuraavaa bussia odotellessa otan kahvin kaupasta. Yllättäen kahvi on tummaa paahtoa, jotain diesellajiketta ja suuni maistaa sen niin pahaksi, että kaadan sen maahan. Tihrustelen aikataulunäyttöä, näen valohämyä ja kirkasta tuhrua. Silmämunatkin harrastelevat omiaan eivätkä vaivaudu näyttämään minulle mitä yritän katsoa. Kun otan rillit ja katson niitä, näen lukuisat naarmut. Naarmuja rilleissä, naarmuja maailmassa.

Ilma liikkuu kalseana ja erittäin välinpitämättömänä ihoni ohitse. Kenkään on mennyt pieni hiekoituskivi, sen särmät voi tuntea, se vaeltelee kantapään ja jalkapohjan sivun väliä.

Tien toisella puolella korkea elementtirakennelma majoittaa toimistoja. Katupöly kirveltää silmiä. Istun pysäkillä ja metalli vie lämmön takapuolesta, tunnen kylmyyden. Nousen ylös ja näen bussin.

Kuljettaja päästää sisään ja kiihdyttää vauhtiin, bussi keikkuu, koettaa paeta alta, lihakset ahkeroivat tarttumaotteita tankoihin, sääri kolahtaa penkin sivuun. Runsaat kymmenen minuuttia penkillä saa takapuolen puutumaan ja nyt on taas nälkä ja muistuu mieleen, että se margariinihan oli lopussa ja oliko sitä kurkkuakaan ja se lähikauppa on remontissa ja pitäisi muistaa käydä toisessa. Katu on revitty auki siitä kodin vierestä, kaiken ne repii, rakennustyömaata koko matka kotoa keskustaan.

Perillä kiskon villapaidan pois ja tukka jää sojottamaan sinne sun tänne. Koetan sukia hiustuppoja. Lääkärimies kävelee ohitse, sanoo että hänellä vielä ruokatauko. Aina joltakulta puuttuu jotakin. Hän huitaisee kohti lomakkeita, että voisin täyttää niistä yhden. Otan kynän, josta ei tule mustetta, otan toisen, joka on kuiva sekin, kolmannella täytän paperin, jota mies ei sitten kaipaa ollenkaan kun tulee kutsumaan sisään. Sitten se pumppaa puudutusainetta pitkällä teräspiikillä syvälle ja painaa mäntää niin hitaasti että sen voisi katsoa tuntiviisarilla. Seuraavaksi suu tulee täyteen terästä ja vanutuppoja ja mies nakertelee ja nikkaroi ja kyselee, onko paikka korkea, vaikka sitä ei voi tuntea ollenkaan.

Lähtiessäni toinen puoli suuta puutuneena koetan päästä pois reippaasti. Ohimennen villapaitaa sovitellessani huomaan, että t-paita on ylläni väärin päin. Kadulla pysäkillä busseja ei näy, ne vaeltelevat muualla. Koetan ajatella rentoja ajatuksia, mutta mieli on vauhkona ja kelaa seuraavan päivän velvollisuuksia. Mieli harrastaa omiaan ja minä koetan matkustaa mukana.

Ja taas on nälkä. Harpon bussiin kiireellä ja asetun istumaan ennen kun laite kiihdyttää. Nostan jalan rennosti toisen päälle, jalka sojottaa eteen, lahje nousee ylös, ja näen että sukka on makkaralla. Housuissa on pieni reikä polvessa, ajattelen oikeaa taskua mihin avaimet ovat tehneet reiän, mietin onko reikä kasvanut.

Bussi kieppuu ja pysähtelee, keho nytkähtelee ja heilahtelee, mieli on sen verran väsynyt, ettei jaksa lukea mutta sen verran virkeä, etten voi nukahtaa. Silmät välittävät sisään tuttuja risteyksiä ja elementtiseiniä, tahallaanko tähän on rakennettu näin paljon kilometrejä väliin, että joutuu menemään bussilla. Tien päässä koti ja sieltä on se margariini edelleenkin lopussa.

Onko maailma varmasti tällainen? Onhan se. Eikä kukaan siltikään vaihtaisi arkeaan poikkeusoloihin, hienosta hiertävästä hiekasta karkeaan sepeliin. Miten täällä sitten voi elää? Mihin minä kiinnitän huomiota silloin kun jotakin ei ole vialla? Milloin ei olisi, kun maailma väsymättä hiertää.