Tarinavirta

1

Minä olen Anna-Leena. Tämä on kertomus minusta ja mitä tapahtui sen jälkeen kun sisäistä siivousta tehdessäni löysin kranaatin ja vedin sokan irti. Kaikki räjähti ympäriltäni palasiksi tuottaen tuskaa, kärsimystä, sotkua ja siivottavaa. Jäin kuitenkin henkiin. Jotakin olisin voinut tehdä toisin, mutta en kadu mitään. Tai jos nyt jotakin vähäsen kadun, niin korkeintaan sitä, etten jo aiemmin huomannut tauhkan alle hautautunutta olotilaani ja tarttunut jo aiemmin siihen sokkaan. Siivota ja luututa osaan.

Sorruin ikäpolvelleni tyypilliseen syndroomaan, jota potevat naiset siirtävät omat tarpeensa ja halunsa syrjään palvellakseen muiden toiveita ja vaatimuksia. Minunkin kotikasvatukseni – hienovaraisesti- mutta riittävän selkeästi kannusti jättämään omat ajatukset ja toiveet sivuun ja keskittymään sen sijaan yhteiskunnan, lasten ja miehen sekä tarvittaessa sukulaisten palveluun. Sitä pidetään naiselle sopivana elämänmuotona. Naisellisuutena, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Me kiltit tytöt olemme kuitenkin täynnä toivoa ja odotamme kuten minäkin, että kyllä se päivä koittaa, jolloin on aikaa ja tilaa omille tekemisille, omalle aidolle olemiselle. Tyypillinen ajatus meille on, että uskomme oman ajan koittavan kunhan lapset kasvavat, tämä työtilanne tästä rauhoittuu ja mies tajuaa muuttua tasavertaiseksi kumppaniksi kotona. Mutta ehei, mitään ei tapahdu toivomalla. Ei mitään,  ellei itse tartu toimeen. Mikään ei muutu ellei sitä itse muuta. Minulle kävi niin, että päätin lopettaa kokonaan ”sitten kun”-ajattelun ja saada sen oman näköisen elämäni. Nyt. Tai no, menihän siinä hetki enemmän…

Vaikka elämässä ainoa pysyvä asia on alituinen muutos, se ei tarkoita sitä, että ympäristö olisi erityisen innokas olemaan muutoksessa mukana. Etenkin jos muutokset ovat nopeita eikä niiden alkuunpanija jaksa valmistella ja pehmeästi vihjailla tulevasta, vaan rysäyttää kaiken kerralla saadakseen haluamansa esille. Tässä on samaa kuin ilmastonmuutoksessa: kukaan ei ole halukas tekemään muutoksia omassa elämässään vaikka ilmastonmuutos huolestuttaa. Ajatellaan, että jospa se siitä kun ei pohdita asiaa liikaa, niin eikö tässä voida mennä melko lailla kuten ennen, noin loppujen lopuksi. Mutta ei voida. Pienen naisen elämä ja ilmastonmuutos ovat sikäli sama asia: on siivottava aiheutetut sotkut, muokattava tapaa elää ja olla, kunnes se toimii sekä minulle, yksittäiselle naiselle, että laajemmin koko maailman ihmisille.

Minä vihasin kaikkea sitä, mitä voisi kutsua Äidin Perushommiksi. Siihen kuului jatkuva kokkaaminen, pyykkääminen, ostoslistojen suunnittelu, erilaisiin säihin varustautuminen lasten vaatetuksen osalta ja kellon kanssa eläminen. Lisäksi perushommiin kuuluu alituinen tavaroiden järjestely, jotta koti pysyisi joten kuten siistinä ja tavarat löytyisivät omilta paikoiltaan. Järjesteleminen on pirusti energiaa kuluttavaa työtä, jota meillä ei kukaan muu vaivautunut harrastamaan. Jos se olisi kuulunut Kallen repertuaariin, olisi se ollut minulle suuri helpotus. Mutta tämä toimi oli yksin minun. Joskin järjesteleminen oli aika ajoin turhauttavaa, sillä Leevi saattoi levittää hetken päästä lelunsa ympäriinsä tai raahata likaiset, savea tiputtelevat kumpparinsa makuuhuoneeseen vain siksi, että saattoi tehdä niin kun kukaan ei ennättänyt kieltämään. Siivouksen iloihin kuului toisinaan, että juuri kun kaadoin viimeisiä lattianpesuvesiä pienen kodinhoitohuoneen vessanpyttyyn, saatoin kuulla oven läpi kuinka Lili tai Lare tömisti ulkokengät jalassaan yläkertaan hakemaan unohtuneita avaimia. Kun avasin eteisen vieressä olevan kodinhoitohuoneen oven, saatoin nähdä mutaiset kengänjäljet vielä pesun jälkeen kosteilla lattioilla. Perkele!

Miten pyykkäämisen riemu? Homma, jonka huomioaste lähenteli nollaa, paitsi silloin jos jonkun muun kuin minun puhtaat alushousut tai sukat olivat kaapista loppu. Siihen saakka ei ketään kiinnostanut, oliko pyykkiä pesty vai ei, puhtaissa alushousuissa ja sukissa meni se huomioasteen raja. Piruuttani jätin toisinaan pyykit pesemättä ja odottelin kunnes kaikkien sukat ja alusvaatteet olivat likaisena pyykkikorissa. Etenkin Kallen meuhkaamista puhtaiden kalsareiden puutteesta oli nautinnollista seurata. Silloin saattoi jopa käydä niin, että Kalle itse laittoi pyykkikoneen pyörimään, kyseli mitä pesuainetta käytetään, entä esipesu, mikä lämpötila, voiko mustat ja valkoiset sukat laittaa keskenään samaan pyykkiin? Vaikka olin kertonut monet kerrat pesuohjeet, eivät ne tuntuneet tarttuvan hänen päähänsä.

Jos olisin ollut fiksumpi, olisin pakottanut Kallen pyörittämään useammin pyykkikonetta ja ottamaan muutenkin enemmän vastuuta Perheen Perushommista.  Olisin sanonut, että ”hoida homma ja etsi ohjeet kuukkelista, kyllä sä pärjäät, ei tämä ole rakettitiedettä”. Mutta en minä niin sanonut, olin tottunut hoitamaan asiat itse. Olin pitkään koko asialle sokea syvänmeren kala. Kallelle jäi apulaisen rooli. Kalle Kotiassistentti teki vain johdettuna ja erikseen pyydettynä hommia. Hän oli tottunut siihen. Kun kuvio alkoi minulle selvitä ja aloin avata silmiäni, sanoin Kallelle kerran kun tämä näpräsi tietokoneettaan olohuoneen sohvalla:

– Oletko muuten huomannut, et naisten ja miesten roolit on kotona ja työelämässä toisinpäin?

– Häh? Mitä sä tarkoitat? Odota… lähetän yhden sähköpostin… Ei tässä mene kauaa…

– Ei kun kuuntele nyt. Töissä naisille on tarjolla hoivaajan roolit, sihteerin työt ja kaikenlainen itsensä uhraamistyö. Miehet puolestaan kukkoilee Tärkeinä Johtajina ja Pikkupomoina sekä muina päällepäsmäreinä. Oli päteviä tai ei, riittää kun ne on miehiä. Tai no, nykyään joku nainenkin otetaan pikkupomoksi, muodon vuoksi. Sitten voidaan sanoa, että on meillä tasa-arvoa huomioitu, meillä on naisjohtajiakin.

– Niin? Mitä sä nyt selität? Ihme juttua. Mun pitäisi nyt oikeasti tämä sähköposti…

– Ei kun kuuntele nyt. Mutta kotona nainen onkin pomo ja mies se apupoika, ellei peräti yksi lapsista. Ilman perheen naisjohtajaa ei tule ruoka pöytään eikä pyykit peseydy. Ja lapset ja mies odottaa ohjeita miten hommat tehdään, sillä ilman ohjeita ne ei tee mitään.

– Jaa. En tiedä noista sun jutuista, en ole samaa mieltä. Ensinnäkin: eihän sihteereitä enää ole juuri missään. Mistä sä sihteerit repäsit? Ja on niitä naisjohtajia, ihan korkealla organisaatioissa. Koko ajan enemmän. Asiat ei tapahdu hetkessä, kyllä sä sen tiedät. Naiset ovat olleet aika lyhyen aikaa loppujen lopuksi työelämässä muuta kuin hoitotehtävissä ja opettamassa.

– Ei niitä naisjohtajia maailmanlaajuisesti paljon ole, jos tarkemmin mietit.  Ja ne, jotka isoksi pomoksi ovat päässeet, joutuvat olemaan miesmäisiä olemukseltaan. Naisellisuus pitää häivyttää. Puhua matalalla äänellä kuin mies ja pukeutua tummiin sävyihin, jakkupukuihin ja muuhun sellaseen. Pomonaiset ei liitele pinkit kukkamekot yllä ja kiharat hulmuten, ne on eri naisia ne. Mieti: jos pomonaisella on perhe, niin on pomo töissä ja kotona! Kaksoisrooli. Aika rankkaa.

– Sulla on semmoinen vika, että sä tyypittelet liikaa. Meitä ihmisiä on niin monenlaisia. Jos se nainen johtaakin jotakin vaatefirmaa, niin kai se voi pukeutua vaikka pinkkiin mekkoon. Mutta… ehkä lakinainen ei pistä pinkkiä kukkamekkoa…, vaikka mistä mä tiedän. En ole aiheeseen perehtynyt, että miten sen naisellisuuden laita milloinkin on, vai onko mitenkään. Onko sillä mitään väliä? Pitäisi tämä sähköposti saada valmiiksi… se on asiakkaalle. Jos palaittasiin toiste tähän asiaan?

– Sä et koskaan halua keskustella mun kans kunnolla, aina on muuta tärkeämpää. Lisäksi sä oikeasti inhoat kotitöitä. Et tekisi yhtään mitään ellen vaatisi! Sun mielestä mun pitäs tehdä kaikki yksin!

– *huokaus*.. Sä olet liian tarkka, löysää vähän näissä kotihommissa. Ei kaiken tarvitse olla niin justiinsa, vähemmänkin riittää. Relaa.

– Helppo sun on sanoa kun jätät kaikki hommat mulle! Jos pyydän sua vaikka siivoamaan, kestää sulta viikkokausia tarttua toimeen, enkä jaksa odottaa niin kauaa täällä paskan seassa, että milloin se inspiraatio iskisi!

– Katos mulla ei just nyt olisi aikaa tähän keskusteluun.. Kyllä mä siivoankin, mutta meillä on eri standardit. Mulle riittää vähempi, ei tarvitse olla kaikki paikat nuoltuna.

– Just joo. Sähän vaikka uisit paskassa kuhan ei tarvitse siivota!

Yksi Oy Perhe Ab:n välttämättömyyksistä on jälkikasvun ja vanhempien energiatarpeen tyydyttäminen. Erityisesti inhosin sitä hetkeä, kun tulin huutava muksu kainalossa työpäivän jälkeen väsyneenä kotiin ja astuessani keittiöön näin, miten kaksi isompaa olivat käyneet koulun jälkeen murustelemassa leipää, kasvirasvalevitettä ja juustoa keittiön pöydälle. Sotkut olivat siellä kaikessa rauhassa keskenään odottamassa… Ketä? Ikiaikaisen perinteen jatkumoa, eli minua, Äitiä. Tietysti ne oli jätetty siihen. Kaveriksi sormenjäljistä tahraiset juomalasit, joissa oli jotakin nestettä pohjalla. Leipälautaset makasivat tiskialtaassa, vaikka tiskikoneessa oli likaiset astiat ja ne olisivat mahtuneet sinne loistavasti. Näin alkoi arkisin toinen työpäiväni, jossa ensimmäinen tehtävä oli saada nuoriso siivoamaan sotkunsa ja toisena kokata päivällinen.

Nakitan Leevin Pikku Kakkosen ääreen tabletille – lastenohjelmat ovat vanhemman pelastus tukalissa hetkissä ja väsyneenä – ja karjun yläkertaa kohti isompia lapsia paikalle siivoamaan sotkunsa. Jos Lilillä tai Larella sattui olemaan kuulokkeet päässä eivät he kuulleet vaikka kuinka karjuin. Silloin saatoin laiskuuttani soittaa yläkertaan kiljuakseni jommallekummalle:

”Tulkaa nyt saakutarallaa siivoamaan sotkunne keittiöstä ja vähän äkkiä!”. Kaava seuraaville tapahtumille oli sama: ensin nuoriso hilaa hanurinsa hitaasti yläkerrasta keittiöön, sitten he pysähtyvät ovensuulle. Yhteispällistely sisältää sotkun arviointia joka kerta sen näköisenä kuin se olisi jotakin uutta ja ihmeellistä ja täysin heistä riippumatonta. Seuraa syyttelysessio, jossa molemmat ovat sitä mieltä, että sotkujen aiheuttaja on se toinen. Tässä kohtaa olin oppinut oikaisemaan kaavaa, joten tämä vaihe ohitettiin mahdollisimman nopeasti ja siirryttiin seuraavaan kohtaan: ongelman puolitus- vaiheeseen. Molemmat joutuivat siivoamaan suunnilleen puolet, enkä ottanut vastaan valituksia. Tässä vaiheessa toisen työn iltapäivään kuului, että jokaisella oli naama nurinpäin enemmän tai vähemmän. Eikä minun matalat verensokerini helpottaneet tilannetta mitenkään.

Kun keittiöstä oli saatu sotkut siivottua, siirryin kokkaamaan, usein nuoriso apunani. Valuin stressihikeä. Vilkuilin kelloa kokkaamisen lomassa. Ilmastonmuutoksen takia olimme luopuneet lihankäytöstä suurimmaksi osaksi, joten tavallinen setti oli kokata soijarouhekastiketta ja makaronia. Versio menneisyyden jauheliha- makaronipadasta. Kello puolestaan oli kriittinen tekijä, sillä toiseen työvuorooni kuuluivat lasten harrastukset ja niihin kuskaaminen. Minun harrastukseni oli seurata lasten harrastuksia. Kallea ei yleensä tähän aikaan näkynyt, sillä hän oli edelleen töissä tai ylitöissä. Tai treenaamassa salilla. Tai ensin töissä ja sitten salilla, tai missä sitten olikaan. Joskus ajattelin, mitä jos Kallella oli parempaa seuraa iltaisin tai jos se vaikka istuu kirjastossa tai kahvilassa ettei tarvitse tulla kotiin.

Nuorison tehtävä oli kattaa pöytä, mihin kuuluivat säestyksenä valitukset siitä, miten paljon enemmän itse oli tehnyt kuin se toinen.

– Eikö Lili voi jo laittaa loput? Mä olen laittanut jo kaikki astiat pöytään.

– Et tasan ole tehnyt puolia! Sun pitää laittaa juotavat ja tehdä salaatti. Tämä on äiti ihan epäreilua, Lare yrittää vaan liueta paikalta. Sano sille että ei käy!

Hermostuin tasaiseen tahtiin molemmille, pitihän tasapuolisuus ja tasapaino olla. Joskus Leevi jätti lastenohjelmansa ja osallistui mukaan menoon. Yleensä vaativat äänet rauhoittuvat siinä vaiheessa kun kaikilla oli ruokaa vatsassa ja verensokerit kohdillaan.

Kerran hermostuin täysin. Leevi oli piipertänyt kesken ruuanlaiton paikalle ja tönäissyt vahingossa vehnäjauhopussin lattialle juuri sen jälkeen kun Lare oli ensin tipauttanut avonaisen kaurajuomapurkin vasemmasta kädestään. Lare oli keskittynyt oikeassa kädessään olevaan kännykkäänsä, se vaikutti kasvaneen kiinni häneen. Nesteestä ja jauhosta tuli mahtava, lilluva sotku ja taikinamainen mössö lattialle ja matolle. Valahdin silloin väsyneenä koko sotkun päälle itkemään ja kerrankin lapset tajusivat olla hiljaa. Emo kuukahti. Lauri sen hiljaisuuden silloin lopulta katkaisi ja sanoi varovasti:

– Äiti hei. Mitä jos tilattaisiin tänään pitsaa? Mä tilaan. Sitten vasta siivotaan.

Usein iltaisin lasten mentyä nukkumaan maalasin alakerrassa keittiön pöydällä niin myöhään kuin jaksoin. Se puhdisti, rentoutti ja tasapainotti pääkoppaa. Kun Kalle saapui sinä episodi-iltana kotiin ja oli siirtynyt jo innokkaana penkkiurheilijana katsomaan olkkariin formuloita, kävi hän iltavoileipiä voidellessaan katsomassa mitä tein. Hän tokaisi siinä voileipä kädessään:

– Ai. Sä taas maalaat noita enkeleitä, joilla on toi surullinen ja luovuttanut katse. Oliko huono päivä? Ota tästä yksi voikkari.

2

Uskoin, että meidän perhe-elämä olisi voinut olla toimivaa, jos Kalle olisi toiminut järkevästi. Olin katkera hänelle kun kaikki hänen maailmassaan oli simppeliä ja suoraviivaista. Kalle kävi töissä, treenasi jo valmiiksi lihaksikasta kroppaansa ja istui iltaisin sohvalla katsomassa urheilua. Minä en ehtinyt liikkumaan, ellei lasten kuskaamista hikipäässä harrastuksiin ja töissä juoksentelua ympäri käytäviä ja luokkia laskettu sellaiseksi. Jos olisin ollut tarpeeksi reipas, olisin voinut ottaa isoja lapsia kuskatessani ja heitä harrastuksista odotellessa Leevin rattaat mukaan ja käydä käppäilemässä hänen kanssaan sillä aikaa kun nuoriso harrasti. Mutta siinä oli yksi asia liikaa: ne rattaat. En koskaan muistanut ottaa niitä mukaani. Leevin kanssa kävelyä ei voinut kuntoiluksi mainostaa, hän pysähtyi tutkimaan jokaista roskaa, kasvia, ötökkää tai mitä milloinkin pieneen mieleen juolahti.

Me riideltiin Kallen kanssa usein. Liian usein. Kallen mielestä valitin turhasta, rähjäsin ja räyhäsin ilman syytä. Minulla oli kyllä aina oikea syy, hän ei vaan sitä koskaan halunnut nähdä. Yleensä hän hermostui jos otin puheeksi kotityöt ja niihin osallistumisen. Hänen mielestään niitä tehtiin liikaa ja liian vakavasti. Kallen mielestä stressini helpottaisi kun vaan lopettaisin haaveilemasta täydellisen siististä kodista ja hyvin käyttäytyvistä lapsista. Että se oli utopiaa ja elämän vastaista. Mutta en minä täydellisyyteen pyrkinyt, hän vain luuli niin. Halusin vain, että paska ei pääsisi valloilleen ja lapset pysyisivät jotenkuten ruodussa. Emme olisi voineet olla juuri sen kauempana ajatuksinemme. Kalle näki huonon kuntoni omana syynäni ja että se teki minut väsyneeksi ja kiukkuiseksi. Että mikä siinä saattoi olla niin vaikeaa, ihan omaa saamattomuutta se hänestä oli ja keksin vain tekosyitä etten muka ehtinyt kuntoilla. Nämä riidat jäivät useimmiten roikkumaan ilmaan ja päätyivät vaille selvitystä, sillä jompi kumpi käveli ulos ovia paukutellen. Sen jälkeen ei tarvinnutkaan pariin päivään puhua, sillä Kalle harrasti mykkäkouluja. Pölyt laskeutuivat aikanaan ja ne vain lakaistiin kiireesti näkymättömiin mattojen alle.

Vähitellen naisen päähäni alkoi tulla epäilys. Kenties Kalle ei muuttuisi koskaan tasavertaisesti vastuuta kodista ja lapsista kantavaksi puolisoksi. Hän näytti olevan neljäs lapseni, joka piti yhtä lailla huomiosta ja paijaamisesta, mutta josta ei ollut todella apua Oikeissa Tilanteissa. Kesti aikansa ennen kuin lakkasin torjumasta ajatuksen, halusin niin uskoa, että asiat muuttuvat kun vain jaksan odottaa. Mutta kun lopulta avasin silmäni kokonaan, en voinut niitä enää sulkea. Todellisuus oli ettei koti- ja lapsivastuiden tasaisemmasta jakamisesta ollut toiveita. Tilanne oli ajautunut siihen, että elämäni koostui päivätyöstä sekä illan toisesta vuorosta, johon kuuluivat pyykkivuoret, kurahousut, jalkapallo- ja tanssitreenit sekä loppumattomat wilma- viestit. Viikonloput poikkesivat arkipäivistä vain siten, että palkkatyö vaati vähemmän, mutta muuta kertynyttä työtä oli vastaavasti enemmän. Leevistä kehittyi pieni autossa istumisen ammattilainen. Hän keikkui menossa mukana. Lisäksi oli lasten kaverisynttäreitä, koulun sekä päiväkodin mokkapalasulkeisia ja kasvatus- ja kehityskeskusteluja. Nämä tässä kulttuurissa tavalliset ja normaaleina pidetyt Perheen Perushommat olivat kaatuneet yksin minun niskaani. Minua ei helpottanut tieto siitä, että en ollut yksin ongelmieni kanssa. Meitä vastaavassa tilanteessa olevia naisia oli paljon, mutta jokainen perheessään yksin.

Täyttä varmuutta siitä, missä vaiheessa tilanne oli päässyt lipsumaan näin epätasa-arvoiseksi ei minulla ollut. Mutta veikkaukseni osuu aikaan, jolloin Lili oli pieni ja hoidin häntä sekä isompaa Lauria, eli Larea, kotona. Kotityöt valuivat kätevästi niihin käsiin, jotka olivat kotona käytössä. Eli minulle. Kun palasin töihin, jatkoin vanhoja tuttuja rutiineja oikeastaan sen kummemmin niitä miettimättä tai kyseenalaistamatta, samat kädet touhusivat sekä töissä että kotona. Silloin vielä jaksoin. Sittemmin en. Rumba oli loputon ja jatkoi samana toistuvaa kehäänsä. Kuorma kasvoi vähitellen kun lapsia oli enemmän ja sitä mukaa tekemistä oli myös enemmän. Turruin, sillä muutos kävi vähitellen, hiljaa ja huomaamatta. Kallesta taas muokkaantui vapaamatkustaja, sillä hänen oli helppo jatkaa roolissaan pelkästään työssäkäyvänä isänä ja vapaat hän vietti lähes kuten ennen lapsia. Kulttuurillisen ja historiallisen painolastin nujertamana otin vastuukakun itselleni. Ei se niinkään mennyt, että Kalle olisi sanonut : ”Kanna sä kuule vastuu kaikesta ja mä tässä kattelen sohvalta sivusta kun sä raadat ja mä röhkin vaan tyytyväisenä”. Huomaamattani minä otin vastuukakusta palan kerrallaan. Vähitellen minusta tulikin kahta vuoroa raatava katkera ja kaikkeen kyllästynyt ämmä. Tavallinen tarina tässä maassa.

Leevin ei koskaan pitänyt syntyäkään. Kahden muksun piti riittää. Olin Lilin jälkeen jo nähnyt, miten työlästä palkkatyö-, perhe- ja parisuhde- kolminaisuuden hoitaminen oli. Ehdin jo tuudittautua ajatukseen, että tämä oli tässä ja pian helpottaa kun lapset kasvavat. Mutta sitten kerran jouduin tekemään raskaustestin. Kaksi sinistä viivaa. Itkin kaksi viikkoa putkeen ja kolmannesta puolet. En todellakaan olisi halunnut enää yhtään pientä vaippapeppua hoitaakseni. Aborttiakaan en vain pystynyt tekemään. Kolmannen viikon lopulla päätin, että kyllä kolme menee siinä missä kaksikin, olinhan vanha konkari jo. Eihän se tietenkään niin mennyt, mutta henkisesti auttoi hihojen kääriminen vielä kerran. Laitoin taas kerran oman elämäni telakalle odottamaan aikaa parempaa. Mutta koska mikään ei kestä ikuisuuksia, kaikki muuttuu ajan kanssa, niin äkkiä koitti aika kun huomasin Leevin olevan jo pian kolme ja pahimman olevan ohi. Mitä nyt vaan uhma vaivasi, mutta se sama vaivasi teinejäkin. Ja minua.

Viikko sitten Leevi oli sitä mieltä, että kurahousuja ei tarvitse laittaa päiväkodissa jalkaanssa, jos menee ulos sateeseen. Ei, vaikka muut lapset pukivat ne kiltisti. Leevi sai kurahousujen laitosta reippaat kilarit, heti aamupäivällä pian aamupalan jälkeen. Siinä sopivassa kohtaa kun tädeillä on muutenkin hikiset hetket pukea kaikki muksut pihalle ja jokainen huutaa vuorollaan kuumaa, kylmää tai väärin asennettuja kurahanskoja. Ne soittivat, että Leevin asioista pitää keskustella. Kuulemma uhma on liiallista. Että aina sama juttu kurahousujen kanssa. Sekä kumppareiden. Minkäs minä sille voin, että pojalla on tahtoa ja inhoaa kuravaatetusta. Sain minäkin sitten raivarit. Eikö yksistä kurahousuista voi porukalla selvitä ilman, että olen vieressä auttamassa, ei voi olla liian vaikeaa! Minit-ryhmän lastentarhanopettaja loukkaantui, pitäisi kuulemma opettaja-ihmisen osata omat lapsensa paremmin kasvattaa kun kerran on ammatti-ihminen.  Juttu jatkui seuraavalla viikolla, jolloin samainen lastentarhanopettaja selvitti, että ”kyllä teidän Leevillä on selvästi sensorisen integraation häiriö, kyllähän sinä ammattilaisena tiedät, mikä se on”. ”Ai jaa”, sanoin. ”Mulla on varmaan sama häiriö, minussa on joku perkeleen vika kun mun mielestä tää koko arki on pelkkää paskaa, ei pelkästään jotkut saakelin kurahousut!”. Lastentarhanopettaja puristi huulensa tiukaksi viivaksi eikä sanonut mitään. Pariin viikkoon me ei puhuttu keskenämme kuin pakolliset fraasit.

Piruuttani eräänä iltana maalasin kankaalle luonnosmaisella tekniikalla oranssit kurahousut ja reunustin ne maalatulla paskalla, johon upotin pyykkiä, ruokaa, treenikamoja ja muuta arkista. Leevi tepasteli paikalle unipupu kainalossaan hakemaan muka vettä janoonsa, mutta oikeasti kai katsomaan, mitä äiti teki.

– Äiti. Sä maalaat mun kurikset tohon! Mitä toi ruskea on?

– Eikös kurahousuilla suojauduta kaikkea inhottavaa likaa ja kakkaa vastaan, ja siten pysyy itse puhtaana?

– Joo. Mut mä en tykkää kuriksista. Niissä tulee kuuma. Lätäköt on hauskempia ilman. Eikä mua haittaa jos kastuu.

– Tiedätkös, mä tarvitsisin aikuisten kurikset. Sellaisilla vois kahlata arjen kakassa ja silti pysyisi puhtaana.

Leevi katsoi minua pitkään ja ihmeissään, puristi pupuaan ja piti kai viisaampana poistua rakkaan pupunsa kanssa yläkertaan, omaan sänkyynsä kun äiti oli niin out

3

Kallen mielestä siivoaminen tarkoitti keskilattian imurointia suurimmista roskista sekä vessojen kuuraamista pahimmista roiskeista ja hajuista. Kalle sanoi usein, että ei kukaan kyylännyt nurkkia kovin tarkkaan, paitsi minä, jolla oli nipotusgeeni. Hän korosti, että puolet vuodesta oli niin pimeää ettei kukaan mitään nähnyt ja ei passannut muutenkaan pitää paikkoja liian siistinä, jos halusi että lapset eivät saa allergioita. Ovelasti hän myös muistutti, että kun kerran minä olin sitä mieltä, että jokaisen meistä piti osallistua ilmastotalkoisiin, oli vaan ekologista olla läträämättä pesuaineilla, vedellä ja ties millä kemikaalilla hetken kestävän puhtauden takia. Vaikka hän vallan hyvin tiesi, että pelkällä vedellä ja etikka- tai soodalisällä sai jo paljon aikaan.

Minua villakoirat, roskat, muruset ja joka paikkaan tunkeutuvat karkkipaperit, hiukset, lelut ja legot sekä muu ryönä inhottivat. Ne näyttivät lisääntyvän eksponentiaalisesti. Lopulta en kestänyt vaan aloin siivota tai järjestää siivoamista. Joskus nimittäin tilasin Pelastavan Enkelin sopivasta firmasta, mutta ne olivat niin pirhanan kalliita, että säännöllistä Enkelin käyttöä en voinut harkita. Toisinaan Pelastavilla Enkeleillä oli Kallea vastaava taso, mutta surkea laatu ei näkynyt laskun loppusummassa pahaa mieltä lievittämässä. Myöhemmin mietin kuitenkin, että olisiko säännöllinen Enkelin käyttö kuitenkin pelastanut Oy Perhe Ab:n? Suurimmassa osassa pohdintakertoja päädyin kuitenkin siihen, että tuskin olisi.

Ennen lapsia meilläkin Kallen kanssa oli varsin tasainen työnjako, mutta Laurin syntymän jälkeen kaikki muuttui vähitellen. Vauvoista tulee huomattavasti lisää pyykkiä, sotkua ja likaa, tahroja lattioille, ruuanlaittoa sekä likaisia astioita. Valvomista, nukuttamista, sairastamista sekä muuta työlästä ja aikaavievää ilmaantuu. Energiat menevät vauvaan ja sen mukana tulleeseen lisätyöhön, joka yleensä suuremmin kenenkään huomaamatta valahtaa kotona olevalle äidille. Eikä hänkään huomaa mitään. Kaikkeen tottuu ja kun lisätehtäviä liukuu mukaan vähitellen uusia ja uusia, ei niitä ehdi edes pohtia, että hetkinen! – Kenellekäs nämä kuuluisivat? Kun lapsi on parivuotias, on mukana metatyötä jo pitkä lista: kaverisynttärit, erilaiset juhlat vuoden kierrossa ja sitä myötä kaikenlainen järkkäily ja suunnittelu, leipominen ja varustautuminen. Pitää myös muistaa retkipäivät, kurarukkaset, neuvolat, harrastekerhot, rokotukset, terveellinen ruoka sekä tietenkin päivärytmi. Valveutunut vanhempi saa lukea harva se päivä iltapäivälehdistä, miten se ja tämä ja tuo on vanhemman valvovan silmän vastuulla. Ja niinhän siinä kävi kuten monelle muullekin perheelle: Kalle- isälle jäi pääasialliseksi vastuuhommaksi oma työ. Ensin hän elätti sillä minua ja Lauria kun olin hoitovapaalla, ja sitten meitä neljää kun Lili syntyi. Hoitorahani oli pieni, suorastaan mitätön. Huonoa omaatuntoani lievittääkseni koetin sitten uurastaa kotona, sillä enhän tuonut juuri tuloja perheeseen eikä hoivatyölle lasketa mitään rahallista arvoa. Jonkun se kuitenkin on tehtävä.

Meillä oli Kallen kanssa muun lisäksi yksi perusriita, joka koski pohjimmiltaan naiskuvaa. Kalle nimittäin luki toisinaan naistenlehtiä, joita jossakin elämänvaiheessa hormonihuuruissani tilasin. Niissä esiteltiin usein hyvännäköisiä julkkisäitejä, jotka olivat hoikkia, kauniisti meikattuja, hymyileviä Todellisia Naisia. Haastattelujutussa he kertoivat, miten miehen ollessa jääkiekkopelimatkoillaan tai politiikkareissuillaan he ehtivät ihan hyvin treenata aamutuimaan maratonille ja miten kaikki onnistui hienosti kun teki tiukan aikataulun ja piti siitä kiinni. Väsymättä ja sinnikkäästi. Lapset loistivat jo päiväkoti-ikäisistä ja koulussa meni upeasti, lapsilla oli pitkä liuta harrastuksia ja menoja, mutta silti sitä ehti kivasti huolehtimaan omasta ulkonäöstään. Sopivasti tekstissä vihjailtiin miten innokkaasti Upea Täydellisyys suhtautui seksiin ollen väsymätön ja innokas rakastajatar aina tarpeen tullen. Kalle vertasi minua näihin kiiltokuviin joskus julmasti. Minulle on jäänyt iäksi mieleen miten hän eräänkin kerran esitteli lehdestä kahden lapsen äitiä ja jääkiekkovaimoa, jolla oli upea kroppa ja leveä hymy.  Että miten se voi olla muka minulle niin vaikeaa edes hiukan huolehtia ulkonäöstäni ja painostani, olla positiivisempi ja pirteämpi. Seksielämä kuulemma piristyisi jos hymyilisin enemmän. Miten paljon mukavampaa meillä olisikaan, hän huokaili. Suutuin silmittömästi, revin lehden ja hypin sen päällä tasajalkaa kiukusta.

– Hanki sinä itellesi edustusmuija, jos sellasen haluat! Niillä on kuule varaa lastenhoitajaan ja siivoojaan, pesuloihin ja hienoihin vaatteisiin… juu ja kampaajaan! Nämä rouvat käyvät kyllä tarvittaessa tissi- tai persekorjaamolla! Et sä VOI verrata mua niihin, eihän me olla edes samalla planeetalla!

– Sä et vaan kestä sitä, että toiset osaa hoitaa asiansa paremmin kuin toiset, tokaisi Kalle ykskantaan.

– Sä olet jäätävä idiootti!

Emme puhuneet viikkoon oikeastaan mitään. Kahdeksantena päivänä Kalle koetti sulattaa jäätä ja tilasi pitsaa kotiin. Kommentoin:

– Etkös toivonut, että mä pidän painostani huolta? Että miten nämä pitsat nyt sitten asiaa auttaa, niissähän on rasvaa ja hiilareita?

– Älä nyt enää jaksa, en mä millään pahalla silloin… Ajattelin vaan, että…

– Sä mitään ajatellut muuta kuin että en ole tarpeeksi naitavan näköinen, ja siihen mun pitäisi panostaa. Sun mielestä. Että syö vaan lasten kanssa noi pitsat. Mun pitää koettaa laihduttaa. Sun mieliksi.

– Anna olla. Se nyt oli vaan tyhmä heitto. Mua ärsytti.

– Seuraavan kerran kun tekee mieli tilata pitsaa, laite ne rahat säästötilille mun uusia tissejä varten!

– *huokaus*