Parveke edessäni on ränsistynyt ja sen rappaus hilseillyt kuin vanhan naisen iho. Olen tarkastellut tätä parveketta viikkokausia, joten tiedän, mistä puhun. Parveke, sen harmahtavat seinät, rappaus, joka paljastaa altaan murenevaa laastia, valkoinen hutera pyykkinaru ja hyttysverkolla verhoiltu oviaukko, ovat kuin oman pääni tuotetta.
Talo, jota seurailen, kohoaa vinosti omaani vastapäätä ja on puolittain toisen asumuksen päällä. Täällä Materassa talot ovat limittäin, usein jopa päällekkäin, niin että joskus, kun jaksan lähteä tekemään pienen kävelyn, huomaan yllättäen olevani toisen talon katolla. Vaikka olen ollut täällä jo viikkoja, en totu maisemaan. Se vetää nöyräksi ja hiljentää riehakkaimmankin matkailijan, sillä Materan luoliin kaivetut kodit, niiden tiilikatot, maalatut puuovet, kapeat kiviportaat, kivetyt polut ja toistensa päällä notkuvat pyykkinarut ovat kuin jäänne jostain toisesta maailmasta. Jos kävelee asumusten reuna-alueelle, jota kehystää kivinen muuri, näkee alas karuun laaksoon, jossa kiemurtelee pieni vähävetinen joki.
Silmät kiinnikin näen parvekkeen yksityiskohtineen. Voi kai sanoa, että sen katselemisesta on tullut minulle pakkomielle. Aamuisin, kun olen noussut ja keittänyt pannullisen vahvaa kahvia, siirryn usein omalle pienelle ja yhtä lailla ränsistyneelle parvekkeelleni, jonka puolikaareva muoto viehättää minua erityisesti, ja katselen vastapäiseen taloon, sen hiljaisuuteen. Talo ja parveke ovat kuin vanha ystävä, jonka kanssa hiljaisuus ei ole koskaan vaivaannuttavaa. Vain siellä päivittäin piipahtava nuori nainen on minulle vielä mysteeri.
Nainen on tänään ripustamassa rintaliivejä kuivumaan narulle. Virttyneet puuterinväriset liivit käsissään ja ilmeisesti muuta, ehkä samankaltaista pikkupyykkiä, hän kannattelee jonkinlaisessa korissa toisessa kädessään. Hän tekee mekaanista ja yksitoikkoista työtä kuin tehtaassa. Nostaa pikkuhousut tai rintaliivit korista, jonka hän nyt on laskenut viereensä lattialle, sillä näin työ käy helpommin, ja asettelee pyykit vuorotellen naruille, kiinnittää yhdellä tai kahdella pyykkipojalla ja kumartuu taas nostamaan vaatteita korista. Naisen selkä suoristuu ja köyristyy vuoron perään kuin kissalla. Nojailen kiviseen kaiteeseen ja tunnen, kuinka kivien roso alkaa painaa kyynärpäätäni. Välimatkaa vastapäiseen taloon ei ole montaakaan metriä, mutta välissä on edellisen asumuksen kattoa ja muutama sen päällä kököttävä ruukku, joista pursuilee rönsyilevää aniliininpunaista kukkaa hallitsemattoman villinä, joten nainen ei kenties kiinnitä minuun suurempaa huomiota. Ei hän ainakaan ole nostanut katsettaan pyykeistään, vaan tuntuu olevan tähän yksinkertaiseen työhönsä yhtä keskittynyt kuin koodaaja monimutkaiseen kieleen, jota vain tuon alan asiantuntijat ymmärtävät.
Yllättäen nainen puuskahtaa jotakin italiaksi, enemmän itselleen kuin jollekin toiselle, sillä ketään muuta ei parvekkeella näy. Havahdun mietteistäni ja huomaan, että olen unohtunut ajatuksissani jonnekin, niin toistavaa ja kiehtovalla tavalla puuduttavaa naisen pyykin ripustaminen on ollut. Kahvi kupissani on jäähtynyt, joten kaadan kylmenneen nesteen jalkojeni juuressa jököttävälle kasville, jonka lajia en tiedä. Sen pitkät ja suipot lehdet kurkottelevat kuitenkin parvekkeen yli kuin kiinnostuneina myös katselemaan, mitä vastapäätä touhuava nuori ja kaunis nainen tekee, tai kuin haluaisivat tehdä tuttavuutta välissä olevien rönsyilevien kukkasten kanssa.
Nainen on kaunis, sitä en voi kieltää. Hänen olemuksessaan on jotain varovaista, jotain surumielistä siinä, kuinka hän iltaisin auringon laskiessa tulee parvekkeelle, nojaa kämmeniinsä ja katselee jonnekin, minne minun silmäni eivät yllä. Silloinkaan hän ei ole kiinnittänyt minuun huomiota, ei tervehtinyt pienellä pään nyökkäyksellä tai käden huiskautuksella, mutta en minäkään, joka olen pikemminkin kiireesti painanut katseeni alas, jos nainen on omansa hetkeksi siirtänyt laaksossa virtaavasta Gravina-joesta luola-asumusten ja niitä kehystävien talorakennelmien harmaaseen poukkoilevaan massaan.
Äkkiä vastapäätä ovi aukeaa kitisten kuin lapsi, ja mies, ehkä ikäiseni, ei, kyllä hän on nuorempi, tummat hiukset pörrössä ja parta ajamatta, tulee naisen luokse ja tekee käsillään eleen, jossa on yhtä aikaa neuvottomuutta ja käskyä. Kaksikko vaihtaa keskenään kiivaan dialogin ja huomaan, että olen kyyristynyt vaistomaisesti, aivan kuin pääni olisi valmistautunut ottamaan vastaan näkymättömän iskun. Tätä en osannut odottaa, en ole nähnyt miestä aikaisemmin. Nainen on miehen sanoista selvästi tuohtunut ja jatkaa pikkupyykin ripustamista samalla, kun alkaa toisella kädellään keplotella omia rintaliivejään pois päältään. En voi estää itseäni katsomasta, vaikka järki takoo jo päässäni, että olen alueella, joka ei kuulu minulle, olen astumassa näytelmään, johon minulle ei ole kirjoitettu roolia. En voi olla edes kuiskaaja, sillä minulle ei ole annettu vuorosanoja tähän näytelmään. Kun nainen on saanut liivit kaula-aukon kautta pois, näen, että hänen rintansa valuvat maitoa. T-paitaan hänen päällään on muodostunut kaksi pyöreää alati suurenevaa länttiä ja hämmästyksekseni hän riisuu paidan päältään yhdellä lyhyellä nopealla kiskaisulla. Vaistomaisesti hän peittää rintansa kuin olisi huomannut, että katselen häntä. Nainen itkee, mies hänen vierellään on ilmiselvästi ärtynyt ja puoliksi tuuppaa puoliksi työntää tämän edellään asuntoon.
Yhtäkkiä tunnen, kuinka jokin minussa alkaa murtua. Ajatukseni ovat syösseet minut menneeseen, muistan riidat, huudot ja solvaukset, jotka alitajuntani on minulta pimittänyt kaikki nämä vuodet. Muistan painautuneeni isoäitini raskaita rintoja vasten, jotka tuntuivat pullataikinalta, ja mieleeni palaa jo kauan sitten unohtunut tuoksu: esiliinaan pinttynyt nakkisoppa. Tunnen valkoista jauhoa poskessani, tyynyliinan painauman, kun isoäiti tuli herättämään minua piha-aitassa nukkumani yön jälkeen. Ulkona oli kastetta, tuoksui vastaleikattu ruoho ja nakkisoppa, jonka isoäiti oli aamulla ehtinyt nukkuessani valmistaa. Olen jälleen pikkupoika, 8-vuotias ja yhtä aikaa onnellinen ja kauhuissani.
Hoipertelen sisälle asuntoni hämärään. Ikkunat täällä ovat niin pienet, että valoa ei juuri pääse sisälle, vaikka niitä peittävät puiset ulospäin aukeavat säleet aukaisisi kokonaan. Rojahdan kuluneelle nahkasohvalle, jonka halkeilleesta pinnasta istuintyynyjen täyte tursuaa esiin kuin suolet avonaisesta vatsasta. Hikinen ihoni napsahtaa kiinni sohvan pintaan ja reiteni päästävät maiskahtavan äänen korjatessani epämukavaa asentoani. Ajattelen isoäitiä, tuttavallisemmin mummaa, joka on maannut haudassaan jo pian kaksikymmentä vuotta. Vieläkin minun on vaikea ymmärtää, miksi hänet vietiin minulta niin pian. Olisivat vieneet isän, jos jonkun kerran piti kuolla.
“Se on jumalauta niin, että pidätte turpanne kiinni!” karjuu isä, ja minä juoksen kuin pieni vikkelä orava mumman taakse ja kierrän käteni hänen paksujen pohkeittensa ympärille. Mumman puolihameen suojista kurkistelen sydän läpättäen isää, jonka nyrkissä paraikaa on tukko äidin kastanjanruskeita hiuksia, joiden jatkeena pää on oudossa vääntyneessä asennossa. Päässä kasvot ovat vääristyneet äänettömään itkuun tai huutoon, kuin siinä maalauksessa, jota joskus koulussa tunnilla opettaja näytti ja kehui, kuinka kuuluisa se on, kuinka hieno taiteilija, joka maalauksillaan ilmensi ihmisten sisimpiä tuntoja. Minua maalaus pelotti, kauhistutti, enkä saanut siinä olevaa naamaa mielestäni viikkoihin. Ovaalinmuotoisia kasvoja, joista kauhu, pelko ja kuolema tuijottivat takaisin, joissa tuo hirvittävä hahmo huusi äänetöntä huutoaan molemmat kädet poskillaan kahden ihmisen taustalla vain seisoessa oranssin taivaan leiskuessa kuin tulessa ja meren raivotessa niin, että vaahtopäät olivat lähes syöksyä ulos taulusta. En voinut ymmärtää, mikseivät nuo kaksi auttaneet tuota poloista, miksi he vain tuijottivat tekemättä mitään.
Ei mummakaan auttanut. Hän tuijotti kohtausta ääneti. Kuulin kuitenkin, kuinka hän puhalsi ilmaa keuhkoistaan pihinän saattelemana, pidätti osittain hengitystään, kunnes sitä oli pakko päästää ulos. Minun tavoin hän katseli, kuinka isä väänsi äidin päätä outoon asentoon, kunnes äkkiä irrotti otteensa niin rajusti ja yllättäen, että äiti menetti tasapainonsa ja kaatui kyykistyneestä asennostaan kyljelleen ja jäi siihen makaamaan hiljaa nyyhkyttäen. Autossa kotimatkalla vallitsi hiljaisuus. Isä rikkoi sen kääntämällä autoradion päälle. Pienessä tilassa alkoi soida laulu, jonka sanat liitin tapahtuneeseen, vaikkeivät ne meistä kertoneetkaan. Kunpa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla… Muistan istuneeni koko pitkän matkan hiljaa, pyöritelleeni kädessäni Rubikin kuutiota, jota kannoin aina mukanani, vaikken ollut osannut sitä vielä juurikaan ratkaista. Tuolla kerralla sain oranssit palat muodostamaan yhtenäisen seinämän kuutioon. Paljon myöhemmin, kun Google oli jo vyörynyt minunkin tietoisuuteeni, luin, että Rubikin kuutio kehitettiin syntymävuotenani. Olin tästä sisimmässäni ylpeä. Koin, että kuutio kuvasi jollain lailla minua ja minua lohdutti tieto siitä, että kaoottisessa järjestyksessä olevat eriväriset kuution palaset oli mahdollista saada järjestykseen, jos vain jaksoi ahkeroida eikä heti luovuttanut. Minä en luovuttaisi.
Löydän itseni yhdestä lukuisista Materan luolakirkoista. Tuijotan huokoiseen seinään maalattua freskoa, jossa kristus on tuttuun tapaan ristillä naulattuna molemmista kämmenistään ja jalkateristään. Maalaus on ajan saatossa haalistunut, mutta siitä pystyy yhä erottamaan verivanat, jotka valuvat Jeesuksen käsistä ja jaloista. Omani ranteistani ovat jo aikaa sitten kuivuneet, mutta yhä pystyn hyvin erottamaan niissä vaaleana kohokuviona näkyvät poikittaiset naarmut, joiden viiltämiseen isän partaterä kävi mainiosti.
“Beautiful, isn’t it?” kuulen ja käännähdän. Joku on tullut hiljaa taakseni. Kirkon hämäryydessä erotan, että parvekejumalatar – joksi olen naapuriasumuksen kaunottaren mielessäni ristinyt – seisoo takanani ja koskettaa nopeasti ensin otsaansa, sitten rintaansa ja vasenta ja oikeaa olkapäätään. Harras katolinen, ajattelen minä, joka en muista käyneeni kirkossa sitten mumman hautajaisten, tai ehkä juuri siksi. Nainen sanoo englannin sijaan nyt jotain italiaksi ja nyökkää freskoon päin, minä hymisen sanoja, jotka käsittääkseni eivät olleet suomea sen kummemmin kuin italiaakaan ja tunnen itseni idiootiksi. Oloani ei paranna se, että huomaan katsahtavani väkisinkin naisen rintamusta, joka on verhottu keltaiseen t-paitaan ja jonka alta kuultavat rintaliivit. Maitoläikkiä ei nyt näy ja tunnen helpotusta. Onneksi osaan katkaista tiirailuni ajoissa ja katson itsekin uudestaan freskoa ja sen apeaa ristillä riippujaa, jonka leuka on painunut syvälle rintaan. Mietin, taisteliko tuo poloinen tarpeeksi, vai halusiko edes taistella, halusiko antautua. Uskonnon tietämykseni ei ole kaksinen.
Huomaan käveleväni kirkosta pois yhtä matkaa parvekejumalattaren kanssa ja kuin itsestään alamme jutella hapuillen englanniksi. Nainen on Sofia ja asunut koko ikänsä tässä historiallisessa pikkukaupungissa, joka vielä viime vuosisadalla oli Italian köyhintä ja halveksituinta seutua. Päädymme keskustan sokkeloisille kivetyille kujille ja kahvilaan, jossa olen pistäytynyt vain kerran aikaisemmin. Kastamme vaaleaa leipää hennonvihreään oliiviöljyyn ja juomme punaviiniä, vaikka on hädin tuskin iltapäivä. Ojennan käteni Sofialle ja vasta nyt kerron oman nimeni: “Juha.” “Näin sinut tänään…”, sanon epäröiden ja tunnen, kuinka puna alkaa nousta t-paitani kaula-aukosta kasvoilleni. “Tiedän”, Sofia sanoo ja naurahtaa, sipaisee pikimustia, poninhännältä karanneita hiuksiaan korvan taakse. “Anteeksi…”, soperran ja yritän sanoa vielä jotain järkevää, mutta Sofia ehtii ensin: “Älä turhaan pyytele anteeksi, ei ole sinun vikasi, että näit sen kohtauksen”, hän sanoo ja jatkaa, jotta minun ei tarvitsisi. “Minun vauvani kuoli”, Sofia sanoo ja painaa katseensa alas, kastaa leipää öljyyn. Sopertelen anteeksipyynnön, en osaa jatkaa, en saa kiinni yhdestäkään ajatuksesta. Sofia syö hiljaa, öljyä valuu hänen toisesta suupielestään ja hän pyyhkäisee sitä paperiin, jonka ojennan hänelle. Istumme hiljaa. Huokoiseen seinään on kiinnitetty kuvia Materasta ajoilta, jolloin se oli slummia. Kuvissa on rääsyihin pukeutuneita ihmisiä, laihoja käsiään ojentelevia lapsia ja lampaita, jotka kurkistelevat lasten välistä luola-asuntojen oviaukoista. Äkkiä tunnen puistatuksen kulkevan kehoni läpi. On kuin jokin menneestä olisi hipaissut minua.
“Löysin vauvan yhtenä aamuna kehdostaan ja ennen kuin koskinkaan siihen tiesin, että se oli kuollut.” Sofia juo punaviiniä pienin siemauksin, itse hörppään aimo kulauksen ja alan yskiä. Yskin kunnes vesi valuu silmistäni ja nyt vuorostaan Sofia ojentaa minulle paperia. Niistän nenääni kuuluvasti. Tunnen itseni pikkupojaksi, jonka nenän mumma pyyhki tuntien itkeskelyn jälkeen. Pyytelen anteeksi ties monennenko kerran. Sofia hymähtelee, kertoo, että asia on niin tuore, että sitä on yhä vaikea käsittää. Sanoo miehensä olevan tilanteesta yhtä ymmällään, pakenevan töihinsä ja iltaisin jonnekin juomaan pahaa oloaan pois. “Ajattelin pitkään ja ajattelen yhä usein, että se oli minun syytäni”, Sofia sanoo ja näen, kuinka hänen silmänsä alkavat täyttyä kyynelistä. “Järjetöntä, eikö?” Katson hänen kasvojaan, joita mustat hiussuortuvat kehystävät ja ajattelen, ettei tuollainen enkeli tekisi pahaa kärpäsellekään. “Minun mieheni ei ole väkivaltainen, jos sitä mietit”, hän sanoo. En tiedä, mitä mietin, mutta yhtäkkiä huomaan kertovani hänelle lapsuudestani, isästäni, joka hallitsi kaikkea ja kaikkia, joka kohdisti heikkoutensa äitiini, kun ei minuun uskaltanut koskea. Kerron, että myöhemmin sain selville isän isän, pappani, joka kertoi minulle sota-ajoista ja sen hirmuteoista, lyöneen isää ja että papankin isä oli ollut tyranni ja lyönyt vaimoaan. Suvun kirous oli kulkenut näin isältä pojalle. “Minulla ei ole lapsia”, hymähdän. ”Ehkä minuun katkeaa väkivallan kierre, sillä en usko, että koskaan saatan lasta tähän maailmaan, kun hädin tuskin pystyn itsestäni huolehtimaan.”
Siemailemme viiniä vaitonaisina. Pullossa on jäljellä vielä kolmannes ja kaadan sen laseihimme. ”Miksi olet täällä Materassa?” Sofia lopulta katkaisee hiljaisuuden. Katson hänen kasvojaan. Hän nojaa taas leukaansa, jonka kärki on kapea. Sen terävyys on viehättävä vastakohta melko leveään otsaan nähden. Joku on sanonut tällaisia kasvoja sydämen muotoisiksi. ”Erosin”, vastaan ykskantaan ja jatkan: ” Erosin, koska en jaksanut jakaa elämääni puolisoni kanssa. Kirsi kyllä yritti, mutta minä en. Viimeinen niitti oli, että hän alkoi puhua lapsesta…” Katson Sofiaan, jonka alahuuli on alkanut täristä. “Anteeksi, en tarkoittanut”, jatkan ja tunnen itseni jälleen idiootiksi. Ei jumalauta, miten voin puhua hänelle siitä, etten halua lasta, kun hän on juuri omansa menettänyt! Sofia pudistelee päätään ja rullaa pöytäliinan valkoista kulmaa sormissaan. Hän ei sano mitään, pitää minua varmaan kylmänä ja täysin kykenemättömänä ihmissuhteisiin. Haluan kertoa itsestäni lisää, saada ymmärrystä tai edes yrittää selittää.
“Pakenin itseäni, varmaan kuten sinunkin miehesi nyt tekee, mutta eri syystä.” Sofia kuuntelee minua hiljaa. “Olen ollut täällä jo viikkoja, enkä tiedä, milloin palaan kotiin. On niin paljon mietittävää.” Sofia pureskelee alahuultaan, jonka viini on värjännyt violetin sävyiseksi. Eleessä ei ole tässä hetkessä mitään seksuaalista, hänen hampaansakin ovat viinin värjäämät, mutta siitä huolimatta tunnen, kuinka halu minussa alkaa nousta. Hämmentyneenä ja ärtyneenä tunteesta nostan jalan toisen päälle ja pakotan ajatukseni muualle. Tajuan samalla, etten ole kuukausiin ollut näin lähellä naista. ”Sinusta tulisi varmasti hyvä isä”, Sofia sanoo vakavana, ja naurahdan. Olemme jutelleet tuskin kahta tuntiakaan ja hän tekee minusta tällaisen päätelmän! En tiedä, mitä sanoa, joten en sano mitään.
Lasimme ovat tyhjät ja päätämme lähteä kotiin. Sikin sokin vinksottavat talot ovat värjäytyneet kullan sävyyn auringonvalon osuessa niihin juuri oikeasta suunnasta. Maisemassa on jotain karhean romanttista, mikä nostaa palan kurkkuuni. Kävelemme pitkin kapeita polkuja hieman huojahdellen. Olemme asumustemme risteyskohdassa. Houkutus kutsua Sofia kotiini on suuri, mutta tyydyn vain tarttumaan hänen käsiinsä ja hipaisemaan hänen poskeaan kevyesti huulillani. Sofia heilauttaa minulle kättään ja nousee omaan kotiinsa johtavat kapeat portaat. Katselen hänen peräänsä, kunnes näen hänen vetävän verhot ikkunoidensa eteen. Ele kertoo minulle, että hän haluaa olla yksin.
Kävelen omassa asunnossani paria huonettani edestakaisin. En osaa asettua aloilleni, oloni on levoton. Menen parvekkeelle ja katselen Sofian asuntoon päin. Häntä ei näy, ei myöskään hänen miestään. Istun olohuoneen korituoliin, joka on niin hutera, että pelkään sen hajoavan painostani. Katselen taloja, jotka nyt auringon pudottauduttua alemmas, ovat kuin eri vahvuisilla lyijykynillä väritetyt. Talojen väleissä polveilevat luonnonkivipolut ja niistä tehdyt portaat tuovat maisemaan tummempia sävyjä. Haron lyhyitä hiuksiani pystympään. Hetken mielijohteesta päätän soittaa äidilleni. Tuttua numeroa puhelimesta hakiessani ajatukseni vievät minut kolmenkymmenen vuoden takaiseen muistoon. Oli jouluaatto, mumma oli vuorostaan meillä. Äiti oli juuri nostanut kinkun ja rosollin pöytään, minä sytyttelin pitkiä kynttilöitä. Isä saapasteli keittiöön vahvassa humalassa. “Missä lipeäkala on?” muistan hänen kysyneen ja muistan myös äidin neuvottoman ilmeen, alas valahtaneet kädet ja mumman, joka sanoi pojalleen: “Älä nyt”, mutta jonka sanat eivät koskaan tavoittaneet tätä. Kun isän nyrkki heilahti puolikaaressa kohti äidin kasvoja, hyökkäsin isän kimppuun, karjuin murrosiän karhentamalla äänellä sanoja, joita en enää muista, potkin isän sääriä ja hakkasin kovilla rystysilläni hänen olkavarttaan. Olin lähes isän pituinen, mutta en yhtä vahva. Farkunpunttini tärisivät ja pelkäsin niin, että olin menettää tajuntani. Muistan isän päästäneen otteensa irti äidistä, katsahtaneen minuun sameissa silmissään outo, samalla välinpitämätön ja hämmentynyt katse. Muistan hänen lähteneen ulos keittiöstä, häipyneen omille teilleen ja saimme viettää joulun rauhassa kolmisin. Tunnelma oli kuitenkin auttamatta pilalla. Söimme hiljaa katseet jouluruokien värittämissä lautasissa, minä nieleskelin kyyneleitä, äiti istui hartiat lysyssä ohimossaan vähitellen tummeneva mustelma. Mumma ei tiennyt, minne olisi kuulunut.
“Haloota”, kuulen äänen ja painan kännykkää tiukemmin korvaani vasten. Äiti kuulostaa siltä, kuin olisi vasta herännyt. “Minä täällä”, hihkaisen lähes tekopirteästi ja kuulen, kuinka äiti henkäisee kevyesti. “No hei, mitä kuuluu pitkästä aikaa?” äiti kysyy ja mietin, istuuko hän eteisen puhelinpöydän äärellä yhä, vaikkei lankapuhelinta hänelläkään ole ollut enää vuosiin. “Mitäpä tässä, täällä mä olen yhä”, sanon ja katselen Sofian parvekkeelle, jonne hän on taas ilmaantunut ja nojailee kivikaiteeseen. Hänen miehensä on nyt myös parvekkeella ja hänen toinen kätensä lepää Sofian hartioilla. En tiedä mitä ajattelisin näkemästäni. Halusin olla tuon miehen tilalla ja en halunnut. Halusin, että joku, Sofia, lohduttaisi minua, löytäisi oikeat sanat ja antaisi minun lohduttaa itseään. Halusin likistää itseni Sofian kaitaa vartaloa vasten, joka vasta hiljattain oli kantanut itsessään vauvan painoa ja rakastella hänestä ja itsestäni kaiken pahan olon pois. Kaipasin kosketusta niin, että huomaamattani pureskelin vasemman käteni etusormea niin kovaa, että etuhampaani jättivät kuunsirpit ihooni.
“Oletko vielä siellä?” kuulen äidin huhuilevan ja riuhtaisen itseni takaisin todellisuuteen. “Täällä ollaan”, totean, vaihdan painoa jalalta toiselle katse yhä Sofiassa, joka nyt puhuu miehelleen kädet kiivaasti elehtien, ja samaan hengenvetoon kysyn kysymyksen, jota olen pimittänyt itseltäni lähes kolmekymmentä vuotta: “Onko sulla isän numeroa?”
Näen Sofian seuraavan kerran lähikaupassa, jonne olen pakottanut itseni katsellessani jääkaappia, jossa puolikas tomaatti piti seuraa parhaat päivänsä nähneelle sitruunalle. Tervehdimme ja jatkan tavaroiden keräämistä hyllyltä ostoskoriini. Tiedostan sydämeni lyönnit, sen kiihkeän moukaroinnin rintakehäni uumenissa. Harmittelen, että tapaamme näin, sillä haluaisin vielä jutella Sofian kanssa ennen lähtöäni. Hämmästynkin, kun näen hänet kaupan ulkopuolella odottamassa minua ostoksia tursuava kassi pyörän korissa tasapainoillen. “Miten olet jaksanut?” avaan keskustelun haparoiden. Sofia kohauttaa olkiaan ja sovitamme askeleemme yhteen. “Olosuhteisiin nähden kai hyvin”, hän lopulta vastaa, nostaa katseensa sandaaleistaan ja hymyilee minulle. “Äitini tulee tänne huomenna auttamaan meitä kaikissa käytännön asioissa”, hän sanoo. “No sehän on hyvä”, arvailen ja kerron, että olen itse lähdössä kahden päivän päästä takaisin kotiin. Että olin juuri jutellut äitini kanssa ja että minusta tuntui, että minun pitäisi sittenkin olla kotona selvittelemässä asioitani. Pitäisi tehdä työhakemuksia ja soittaa muutama tärkeä puhelu.
Olemme kävelleet lyhyen matkan kaupalta kotiin. Pyydän Sofian kahville ja yllättäen hän lupautuu. Odotan, että hän on vienyt ostoksensa kotiinsa ja kiipeän hänen perässään kapeat luonnonkiviportaat asuntooni. Olen hengästynyt, enkä usko sen johtuvan kiipeämisestä. “Miten äitisi voi?” Sofia kysyy ja puhaltelee kahviinsa. “Hyvin, vaikka ikää jo onkin”, sanon. “Hän asuu yksin, mutta ei ole yksinäinen.” Sofia hymyilee ja kysyy sitten varovaisesti:” Entä isäsi, onko hän…?” Sofia katsoo suoraan minuun ja on laskenut kahvikupin pöydälleni. Häpeän pinttyneitä renkaita pöydän pinnassa, jonka lakkaus irvistelee. “Isä on elossa”, vastaan, enkä mahda mitään sille, että kyyneleet alkavat valua silmistäni.
Äkkiä Sofia on siinä, hänen kätensä ja huulensa, jotka maistuvat suolalta. Hänen suorat mustat hiuksensa kuin silkki, vaalea ihonsa, joka värisee käsieni alla. Hengitämme kiivaasti, hetki on lyhyt ja nopea kuin äkkikuolema. Irtaudumme toisistamme kuin teinit, jotka tietävät menneensä liian pitkälle. Sofia oikoo vaatteitaan, mutisee kiitokset kahvista ja taas näen tutun kädenheilautuksen. Hurja sydämeni takoo kuin vasara nauloja ja aivoni käskevät minua ryntäämään hänen peräänsä. Sen sijaan että jalkani liikkuisivat, jään paikoilleni kuin ensimmäiseen pakkaskeliin hyytynyt auto.
Seuraavana aamuna olen jo varhain ulkona. Sää on kaunis, aurinko on värjännyt kullallaan koko tienoon. Sofia on ollut jalkeilla jo minua ennen, sillä löydän pienen lapun ulko-oven alta ja tiedän heti, että se on häneltä. Lapussa on vain puhelinnumero ja sähköpostiosoite. En tiedä, mitä ajattelisin. Olen lähdössä huomenna kotiin, Sofian elämä, jota hänen on rakennettava uudelleen, kuten minunkin omaani, on täällä. Pistän lapun taskuuni, jonne se unohtuu, kun olen kotona. Löydän sen myöhemmin pesukoneen jäljeltä pieneksi paperisohjoksi muhjuuntuneena.
Ovikello soi ikuisuudelta tuntuvan ajan. Katselen rappukäytävän sinapinkeltaiseksi maalattuja seiniä, hypistelen avaimia takkini taskussa. Tuijotan punaruskean oven kapeaa postiluukkua, jossa lukee tuttu nimi. Lopulta, kun olen jo astunut pari askelta alas rappukäytävään, kuulen takaani lukon naksahduksen ja ovi aukeaa niin, että erotan sen raosta hahmon. Nousen portaat uudelleen, ja ovi on auennut niin, että näen sitä pitelevän ryhmyisen käden, maksaläikkäisen käsivarren ja kasvot, jotka ovat harmaat ja ryppyiset, vanhan miehen kasvot. Tämän silmissä häivähtää säikähtynyt katse, kuin loukkuun jääneen villieläimen. En tiedä, tunnenko sääliä vai helpotusta. Menen sisälle ja suljen oven. Hengitän syvään, tunnustelen oikealla kädellä vasenta käsivarttani. Ihon ja lihasten lämmön läpi tunnen luiden vahvuuden. Rykäisen ja kuulen oman ääneni. Se ei ole enää murrosikäisen pojan, vaan aikuisen miehen. Sanon kolme kirjainta äänessäni varmuutta, jota en tiennyt aiemmin itsestäni löytyvän: “Isä.”
