Elipä kerran kauan sitten Pariisissa kaksi houkkaa, Klovni ja Torimaalari. Klovni esitti joka ilta La Villetten sirkuksessa jalosukuisen neidon imettäjää, jolta mikään ei onnistunut, ja joka päätyi aina rähmälleen sirkusmaneesiin nauravan yleisön eteen. Torimaalari loihti viereisellä markkinatorilla nopeita muotokuvia ihmisistä, jotka olivat tulleet viettämään iltaa La Villetteen.
Yhtenä iltana Klovni pysähtyi sirkusesityksensä jälkeen seuraamaan maalarin työtä. Klovnin ihaillessa ääneen toisen taitoa maalata tuiki tuntemattomasta niin nopeasti muotokuva, maalari tuhahti ja otti salkustaan korttijäljennöksen, joka esitti Leonardo da Vincin Mona Lisaa. Torimaalari kertoi, että siinä vasta oli maalari ja muotokuva. Kerran hän oli haaveillut, että jos hän vain saisi tuon muotokuvan haltuunsa, hän voisi myydä sen miljoonalla frangilla, eikä hänen tarvitsisi enää koskaan maalata ranteitaan kipeiksi kymmenestä frangista. – Mutta mitäpä turhia, hän lopetti turhautuneena. – Mona Lisaa säilytetään Louvren lukittujen ovien takana, eivätkä taikavoimatkaan voineet auttaa häntä. Tavallisen ihmisen oli turha haaveilla sellaisesta aarteesta. Sellaisesta omaisuudesta. Sellaisesta onnesta.
Klovni katseli ja käänteli korttia, eikä ymmärtänyt Torimaalarin outoja puheita. Hän oli niin lumoutunut postikortin naisen salaperäisestä hymystä, että hän pyysi korttia omakseen. Hän kaivoi suurten siniraidallisten klovninhousujensa uumenista peltipurkin, jossa olivat kaikki hänen säästönsä. Hän sanoi maksavansa koko omaisuutensa, jotta saisi tuon ihmeellisen kuvan.
Torimaalari katsoi kummissaan typerää klovniparkaa, mutta vaikeni ja sujautti rahat tyytyväisenä lompakkoonsa.
*
Noina aikoina, aivan siinä puiston reunalla Seinen rannalla sijaitsi Euroopan kuuluisin haltiakoulu. Koulun oppilaat nähtiin usein puistoissa ja toreilla etsimässä ihmisiä esittääkseen heille haasteita ja houkutuksia – Valmistuakseen oikeaksi haltiaksi nuoren kokelaan tuli löytää yksi hyvä ihminen sieltä, missä ilkeys ja pahansuopuus vallitsi. Tai vastaavasti heidän piti todistaa, että kaikkein kiltimpienkin ihmisten yhteisöstä löytyy aina yksi huijari ja varas.
Eräs koulun haltiakokelas, Pol nimeltään, oli seurannut uteliaana jo pitemmän aikaa Torimaalaria, joka ei tietenkään ollut havainnut Polia, koska haltiat pystyivät seuraamaan ihmisten toimia näkymättöminä. Pol tunsi valitettavasti liiankin hyvin Torimaalarin tarinan, koska jokunen aika sitten hän oli valinnut maisterintyönsä kohteeksi juuri hänet. Opettajansa varoituksesta huolimatta hän oli arvellut, että maalari saattaisi olla se hyvä ihminen ahneiden ja omanvoitonpyyntisten kauppiaiden ja temppumaakareiden joukossa.
– Jos minä vain saisin antaa tuolle ahkeralle käsityöläiselle oikeanlaisen haasteen tai houkutuksen, josta hän sitten selviäisi, haltiaoppilas vakuutteli opettajalleen. – Voisin todistaa sanani ja valmistua koulusta oikein torvet soiden.
Opettaja oli empinyt ja epäröinyt, mutta lopulta hän oli suostunut ja antanut Polille taika-avaimen, joka auttaisi häntä hänen työssään. Samalla hän oli neuvonut, mitä Torimaalarille pitää kertoa avaimesta.
Seuraavana iltana haltiakokelas olikin ilmestynyt Torimaalarin eteen juuri kun tämä oli keräämässä välineitään. Hän oli ojentanut maalarille avaimen ja kuiskannut sen avaavan kuuluisan Louvren taidemuseon ovet. Jos maalari vain toimisi oikein, hänestä tulisi yhtä kuuluisa taiteilija kuin Louvren taidemaalarit ovat, eivätkä ranteet enää kipeytyisi hänen maalatessaan.
– Mutta jos toimit tai edes ajattelet tekeväsi toisin, Pol oli kuiskannut. – Koko seikkailullasi on makea loppu.
Torimaalari oli ottanut ihmetellen avaimen haltuunsa ja tutkinut sitä, mutta kun hän oli kääntynyt haltian puoleen kysyäkseen tältä jotakin, tämä oli jo kadonnut. Hetken päästä hänelle alkoi kuitenkin valjeta, minkä lahjan hän oli juuri saanut. LOUVREN AVAIMEN! Avaimen kaikkien taideaarteiden luokse! Ja vieläpä lupauksella, että kaikella olisi makea loppu!
Oli jo myöhäinen ilta, ja Torimaalari tiesi Louvren sulkeneen ovensa monta tuntia aiemmin. Siltä seisomalta hän pinkaisi juoksuun ja kiirehti lähimmälle metroasemalle. Suunnitelma rakentui hänen päässään. Hän oli pieni mies, ja kaikki Louvren kalleimmat teokset olivat suurikokoisia. Paitsi se yksi! Mona Lisa oli juuri sen kokoinen, että se sopisi hänen suuren maalarintakkinsa sisään. Sen hän varastaisi ja möisi miljoonalla frangilla.
Posket innosta punoittaen Torimaalari istui metrossa, joka lähestyi vinhaa vauhtia Louvren asemaa. Hän pisti kätensä suuren maalarintakkinsa taskuun ja nuolaisi ajatuksissaan makeaa toffeeta. Mitä? Hän oli täysin unohtanut, että taskuun oli jäänyt karamellejä. Tyytyväisenä hän työnsi kätensä yhä syvemmälle taskun lämmössä sulaneeseen toffeeseen. Samassa hän säpsähti. – Eikö se ollut juuri sama tasku, johon hän oli laittanut Louvren avaimen? Oliko hän sotkenut kallisarvoisen avaimen löysään toffeeseen? Hädissään torimaalari nousi seisomaan ja penkoi taskuaan. Avainta ei löytynyt mistään! Oliko toffee sulattanut sen! Vai oliko sitä ollut edes koskaan ollutkaan! Turhautunut Torimaalari havaitsi hotkivansa kahmalo toisensa jälkeen toffeeta, jonka maku alkoi muuttua äiteläksi, mutta missään tuon sotkun seassa ei ollut avainta.
Lopulta Torimaalari oli ajatellut vain tehneensä liikaa töitä ja syöneensä huonosti. Haltioita, muka! Jotka lahjottaisivat tuosta vain ihmiselle onnen avaimen! Pöh!
*
Sinä iltana, jolloin Klovni ja Torimaalari tapasivat ensimmäistä kertaa, Torimaalari oli jo miltei unohtanut haltian ja Louvren avaimen. Myös Pol oli oppinut läksynsä. Kerrottuaan koulussa epäonnistumisestaan hän oli saanut opettajaltaan kunnon ripin. Tuo läksytys ei ollut satuttanut häntä läheskään niin paljon kuin toisten oppilaiden pilkka, ja hänestä oli tullut koulussa kaikkien hyljeksimä. Koska ei keksinyt uuttakaan aihettaopinnäytetyölleen, hän oli jatkanut Torimaalarin seuraamista. Ehkä tapahtuisi vielä jotakin, Pol mietti apeana, jotakin sellaista, että hän voisi sanoa olleensa lopulta oikeassa. Että vaikka Torimaalari ei ollutkaan hyvä pahojen joukossa, hänen vakoilemisensa maksoi sittenkin vaivan.
Seuratessaan siis käsi poskellaan torikahvilan pöydästä – näkymättämänä tietenkin – kuinka Klovni haltioitui ostamastaan postikortista Pol ei voinut vielä aavistaakaan, millainen tuuri hänellä tulisi vielä olemaan.
*
Seuraavana iltana Klovni ja Torimaalari päätyivät Polin iloksi jälleen puheisiin. Klovni kulki sirkusseurueen muiden taitelijoiden kanssa maalarin teltan ohitse. Seurue iloitsi ja rehenteli kovaan ääneen (muut paitsi Klovni) kuinka paljon kukin oli saanut tienattua illan esityksessä. Klovni pompahteli isoissa housuissaan toisten mukana ja huudahteli ”niin, sinä olet taitava”, ja ”olipa se hienoa, sinä esiinnyitkin tänään hyvin.”
Rehentelyt kuullut Torimaalari tervehti Klovnia iloisena ja kysäisi, haluaisiko Klovni, että hänestä ikuistetaan muotokuva. Hän ajatteli, että nyt häntä lykästi. Eilen kynin jo tuon tollon kaikista rahoistaan, mutta tänään hän on uudestaan varoissaan!
Pyydettyään Klovnia näyttämään, kuinka paljon hänellä oli maksaa muotokuvastaan ja nähtyään tutussa peltipurkissa vain kolme vaivaista kolikkoa, maalari suuttui kuitenkin silmittömästi.
– Kerran pystyit huijaamaan minua ja ostit arvokkaimman postikorttini joutavilla kolikoillasi, mutta toista kertaa se ei onnistu. Niillä puheilla hän ajoi Klovnin tiehensä.
Pol havahtui ajatuksistaan ja päätti lähteä Klovnin perään. Tämä oli ehtinyt juosta sillä aikaa jo takaisin sirkusteltoille. – Olisinkohan minä vihdoin löytänyt hyvän ihmisen pahojen joukosta, Pol mietti. Hän kiirehti suuren sirkusteltan vieritse makuuteltoille ja jäi kuuntelemaan. Tänne Klovnin oli pakko ollut tulla, hän heristi korviaan ja kiersi telttojen välissä. Päästyään taaimmaisen pienen teltan luokse hän kuuli vaimeaa hyräilyä. Hän kurkisti teltan oviaukosta sisään. Klovni makasi nuhjuisella vuoteellaan ja käänteli nuhjaantunutta postikorttia, katsoi sitä ja hyräili kauniita säveliä. Ja hänen silmänsä loistivat. Pol karkasi siitä paikasta sirkuksen läpi kohti haltiakoulua niin että telttojen liepeet vain pelmahtelivat. Toivottavasti opettaja olisi vielä koululla.
Seuraavana päivänä Pol näyttäytyi Klovnille tarkistettuaan, että he olivat varmasti kahden. Hän ojensi vapisevin käsin saman avaimen, joka oli pettänyt Torimaalarin, kertoi saman tarinan ja antoi saman tehtävän. Klovni ilahtui avaimesta suuresti ja nauroi hersyvästi tarinan varoitukselle, makealle lopulle. Hän tarjosi Polille kiitokseksi suklaakonvehteja, joita hänellä oli aina varalla isojen siniraidallisten housujensa uumenissa. Sitten hän kertoi lähtevänsä saman tien Louvreen, varmistettuaan Polilta, että hän sai mennä sinne, vaikka olikin mjo ilta.
*
Edellisistä merkillistä tapahtumista on nyt jonkin aikaa, ja haltiakoulussa soivat torvet. On kevät, ja vuosikurssin haltiaoppilaat juhlivat valmistumistaan. Heidän keskellän juhlii myös Pol, suu leveässä hymyssä suippohin korviin saakka. Hän on valmistunut haltiaksi korkeilla arvosanoilla, ja koulun myöntämä stipendi takaa jatko-opintopaikan Montpellierin arvostetussa haltiakorkeakoulussa.
Mutta vielä suurempi on Klovnin onni, joka valaisee häntä nyt sisältäpäin. Sirkuksen väki oli ihmetellyt koko viikon, kuinka mikään yleisön tai työkaverin Klovnille tölväisemä nöyryytys ei tuntunut satuttavan tätä, eikä yleisöstäkään kukaan nauranut hänelle enää rumasti ja ajattelemattomasti, kun kaikki pahantahtoinen tuntui vain menevän haaskuuseen. ”Hän on rakastunut”, sirkuslaiset kuiskivat keskenään. ”Ei tuommoisen kyllä kannattaisi”, joku sihautti ja kaikki nyökkivät hyväksyvästi. ”Kukahan se idiootti on”, kulki kaikkien huulilla.
Vain Pol ja Klovni tiesivät naisen nimen. Se oli tietenkin Mona-Lisa.
Joka yö, kun sirkuksen telttakylä hiljeni, Klovni käveli öiseen metroon ja matkusti Louvren asemalle, nousi ylös ja vilautti iloisesti kättään museon yövartijalle. Haltian avainta hänen ei ollut tarvinnut käyttää enää sen jälkeen, kun Klovnista ja vartijasta oli tullut ensimmäisenä yönä kaverit.
Vartija käänsi taiten salien hälytysjärjestelmät pois päältä, ja he kävelivät yhdessä pitkin käytäviä ja halleja. Joka yö he viivähtivät taulun jos toisenkin luona ja keskustelivat niistä, vaikka kumpikaan ei tiennyt taiteesta kuin sen, minkä opasvihkosesta pystyi lukemaan. Mutta aina he päätyivät lopulta Mona-Lisan luokse. Siinä vaiheessa vartija jätti Klovnin omaan rauhaan. – Televisiosta tulee pyöräilyä, vartija mumisi puseronsa kaulukseen. – Ranskan ympäriajo, vuoristoetappeja. Tiedäthän minut, vähän urheiluhullu.
Niiin Klovni jäi katselemaan yksin vuosisatoja vanhaa maalausta, jonka vernissa oli jo ajan tummentama ja öljy halkeillut. Kaupungin äänet vaikenivat ja autojen, junien ja Seinen laivojen valot himmenivät. Kolme kolikkoa etsi aina vain toisiaan peltirasian pohjalla. Aamulla yksi hupenisi puuroon, ja illalla ennen esitystä olisi taas syötävä jotakin, mutta mitäpä Klovni siitä huoli. Olihan hän siinä seisoessaan rikkain ihminen maailmassa.
