Tarinavirta

”Voisitko kertoa mitkä asiat miehesi pojassa ärsyttävät sinua?”

”Istumme sitten kauan tänään tässä. Niitä on paljon.  Suurimmalta osaltaan ne ovat pieniä asioita, joiden ei pitäisi ärsyttää minua ollenkaan, mutta koska en voi sanoa hänelle mitään mistään, niin niistä tulee aina vaan suurempia”.

”Miksi et voi sanoa hänelle mitään?”

”Ettei hän mene rikki. Tassuttelen varpaisillani omassa kodissani, omalla reviirilläni, puren kieltäni ja paineet kasvavat sisälläni. Minun pitäisi pystyä sopeutumaan paremmin asumaan ja elämään autistisen pojan kanssa, lievästi autistisen tai ehkä de on vain aspergerin syndroomaa, kuten hänen isänsä sanoo. Mutta ei se ole vain sitä. Pystyn teoriassa käsittämään sen, että hänen ajatusmaailmansa on erilainen, että hänellä on omat rajoituksensa, mutta ei se ole ainoastaan siinä. Kemiamme eivät kohtaa millään tasolla. Parhaasta tahdostani huolimatta. Kaksi vuotta on kulunut ilman että välillämme olisi mitään lämpöä tai että kaikki spontaani kommunikaatio on lähes olematonta ja rajoittuu vain ruokailuun tai ruokaan liittyviin asioihin. Tai sitten siihen että hän kyseenalaistaa lähes kaiken mitä sanon, jos se koskee jotenkin, vaikka vain ohimennen, häntä”

”Kerro esimerkki”

”Ensimmäisen viikon aikana huomasin että kun paahdoin leipää, niin se jäi aivan liian vaaleaksi. Joku oli säätänyt leivänpaahtimen väärin. Siirsin sen taas tummempaan paahtoon ja sama tapahtui uudestaan. Lopulta opin kuin Pavlovin koirat tarkistamaan etukäteen paahdon säädön, ennen kuin tipautin leipäviipaleeni siihen. Samantapainen kokemus kuntopyörästäni. Sitä oli käytetty ja jätetty vastus liian suurelle. Satula liian korkealle. Muutaman kerran jälkeen opin tarkistamaan säädön ensin ja satulan korkeuden, että jos tarvitsin säätää ne uudelleen. Nyt on kysymys kuitenkin minun kuntopyörästäni, minun satulastani, minun reviiristäni. Tavaroitani saa käyttää, pyytämättä lupaakin, mutta edellytän että ne jätetään samaan kuntoon kuin ennen käyttöä. Sitä en tietenkään voi sanoa ääneen.”

”Jos sanoisit hänelle asioista jotka sinua häiritsevät, mitä luulisit tapahtuvan?

”Jos yritän puhua hänelle jostain asiasta jonka hän kokee kritiikiksi tai ohjeistamiseksi, hän yleensä kääntää minulle selkänsä ja kävelee yläkertaan huoneeseensa. Yritän puhua hänelle varovasti, jopa lempeästi, sanoa asioita epäsuorastikin, mutta ei se auta.  Hän voi vastata esim ’ja miten tämä on sinun asiasi’ tai ’puhut paskaa’ tai korkeintaan ’jaha*. Hänen motoriikkansa on erittäin huono; hän läikyttää juomia ja pudottaa ruokaa pöydälle, mutta ei ota vastaan mitään neuvoja, esim mitä välineitä. kuten kauhaa tai paistinlastaa voisi käyttää ettei ruokaa läiky hellalle tai riisiä keittiön pöytäliinalle. Hän kokee ne loukkaavana puuttumisena hänen asioihinsa.

Hänellä on bakteerikammo ja hän peilaa lautaset ja ruokailuvälineet ikkunasta tulevaa valoa vasten ja vaikka olen selittänyt, että meillä on kalkkipitoinen vesi, josta saattaa jäädä vaarattomia pilkkuja tai tahroja astioihin, hän laittaa kaikki astiat jotka eivät tyydytä hänen vaatimuksiaan puhtaudesta takaisin tiskikoneeseen. Hänen velvollisuuksiinsa kuuluu huolehtia iltatiskistä ja sen hän tekee hyvin, viiveellä, mutta tarkasti.

Kerran olin niin närkästynyt tuosta astioiden puhtausasteen kontrollista, että seuraavalla aterialla en kattanut hänelle lautasta, vaan ehdotin että valitsee itse kaapista tarpeeksi puhtaan. Se ei ollut hyvä. Hän koki itsensä sorretuksi, syrjityksi, loukatuksi.

Ruuan hän vie tosin kylmiöön tai jääkaappiin, ennen kuin olemme kunnolla edes syöneet valmiiksi. Hän pelkää että siihen tulee bakteereja, jos se on pöydässä hetkeäkään liian pitkään. Hän tunkee isoja paistinpannuja ja kattiloita pieneen jääkaappiimme ja täyttää tiskikoneen hetkessä kattiloilla ja paistinpannuilla. Olen yrittänyt selittää, että meidän jääkaappi ja tiskikone on oikeastaan tarkoitettu kahden hengen taloudelle, mutta ei hän yhdistä asioita sillä tavalla. Hän käyttää jotain kemiallista puhdistusainetta joka tappaa bakteereja keittiön pintoihin, mutta antaa tiskin kuivahtaa.  Hän ei halua kastella käsiään, koska pelkää saavansa ihottumaa ja käyttää kumihanskoja tiskatessaan. Hän käyttää talouspaperia kuiviltaan kaikkeen pyyhkimiseen ja siivoamiseen keittiössä, koska hän ei voi koskea tiskirätteihin.”

”Onko hänellä ollut tällaisia pakkomielteitä tai luulosairauksia kauan?”

”Varmaan siitä saakka kun hän joutui koulukiusaamisen takia lopettamaan koulunkäynnin ja suorittamaan oppivelvollisuutensa kansankorkeakoulussa, jossa hän kylläkin viihtyi hyvin.”

”Hänen äitinsä kuoli kohta sen jälkeen.”

”Tämä nuori mies olisi tarvinnut ammattiauttajan apua jo silloin, mutta isä teki kolmivuoroa tehtaalla ja hänellä oli jonkun verran kanssakäymistä muiden nuorien opiskelijoiden kanssa. Isä uskoi että asiat järjestyvät, kunhan hän alkaa opintonsa. Tässä vaiheessa tapasin hänen isänsä ja tutustuin häneenkin. Ei se niin vaaralliselta vaikuttanut. Sosiaalista fobiaa ja aspergerin syndrooma luki papereissa, jotka isä antoi minun nähdä. ”

”Ja sinä uskoit voivasi auttaa häntä olemalla jos nyt ei äitipuoli, niin kuitenkin isän vaimona täyttämään jollain tapaa sitä roolia”.

”Olin jo kasvattanut kaksi omaa lastani aikuisiksi ja meillä on edelleen läheiset ja lämpimät välit. Uskoin pystyväni murtamaan sen jäävuoren, minkä sisälle hän oli jähmettynyt ja antamaan hänelle läheisyyttä, lämpöä. Ainoa ihminen johon hän luottaa ja jota kohtaan hän näyttää jonkinlaisia tunteita, on hänen lempeä isänsä. Hän ei tapaa ketään, hänellä ei ole minkäänlaista ystäväverkostoa, minkäänlaista kontaktia ulkomaailman kautta, paitsi kaupassa käyntimme. Nekin ovat merkillisiä. Hän kulkee perässäni kontrolloimassa mitä valitsen ja että valitsen aina edullisimman tuotteen, vaikka en oikeastaan halua sitä apua häneltä, koska en aina valitse tuotetta minkä kilohinta on alhaisin.”

”Tunnet epäonnistuneesi?”

”Luulen että hän vain pelkää ja välttelee minua. Hän katsoo ikkunaan kun puhun hänelle. Hän nukkuu silloin kun olen valveilla ja valvoo ja kummittelee talossamme kun me nukumme. Hän käy kävelyllä ulkona kylänraitilla keskiyöllä, kun muut ihmiset ovat kotonaan nukkumassa. Puhekin työn hakemisesta saa hänet syvään masennukseen. Opinnot hän lopetti jo yli puoli vuotta sitten.

Olemme yrittäneet yhdessä puhua hänelle, että koska hänellä ei ole mitään tuloja eikä hän opiskele, niin hänen pitäisi mennä työnvälitykseen. Hän mumisee jotain käsittämätöntä vastaukseksi ja tuijottaa ikkunasta ulos. En saa katsekontaktia. Jos pyydän häntä katsomaan minua kun puhun hänelle, hän katsoo vain ulos. Olen oikeasti huolestunut hänen tulevaisuudestaan. Mitä hänelle tapahtuu, kun aika meistä jättää tai siirrymme senioriasuntoon? Hän on täysin kykenemätön tekemään mitään päätöstä, valitsemaan mitään tai aloittamaan mitään asiaa.

Jollain tasolla pystyisin kyllä hyväksymään hänen rajoituksensa, erilaisuutensa ja lukkiutuneen ajatusmaailmansa. Mutta nyt ne ravistavat minun arkielämäni perustaa ja muuttavat kaikki ne totutut, turvalliset tavat reagoida ja käyttäytyä, joita olen pitänyt arvossa koko elämäni.  Minä en enää olekaan se hyvä, joustava, avaramielinen ihminen, miksi olin aina itseäni luullut.”

Terapeutti kirjoitti hetken läppäriinsä ja varasi uuden ajan.  Tästä oli tulossa pitkä tarina.