”Miksi sinusta tuli noin liikkuvainen?”

”Evakkojen tytär, kevyet kaviot ja ainainen koti-ikävä.”

Kone kaarsi ja kallistui siipi alaspäin kohti Arlandaa ja lapset huudahtelivat:

”Äiti, äiti, katso me ollaan laskeutumassa, alhaalla kasvaa puita!”

Kurkotin kohti ikkunaa nähdäkseni miltä Ruotsi näyttää. Turvavyöt olivat jo kiinnitetty ja olin käytäväpaikalla, mutta onnistuin näkemään vilauksen alhaalla kasvavasta metsästä. Metsästä olet lähtenyt, ajattelin. Metsään palaat.  Olinkohan nyt tehnyt suuren virheen? Pystymetsää ja suonsilmiä, varisten raakuntaa ja harakoiden hyppelyä olin lähtenyt pakoon, kauan sitten, nuorena naisena, palmupuiden katveeseen, flamingojen ja pelikaanien pesimispaikoille, kaupunkeihin, joissa ilmastointi toimi ja kattotuulettimet surisivat. Ja nyt, paluumatkalla oma maa mansikkaan, olinkin erehtynyt pysäkistä ja jäämässä pois muu maa mustikassa.

Muutto oli tehty kuitenkin harkinnan tuloksena, ei impulssipäätös. Järjen valinta, vaikka sydän ei ollut mukana. Olin aivan liian kauan tehnyt päätökseni sydämen ehdoilla, luottaen vaistoihini, intuitiivisesti ja nyt, tällä kertaa olin käynyt läpi eri vaihtoehdot mitä minulla oli moneen kertaan, painottanut järkisyihin ja nyt olin muuttamassa maahan, josta en koskaan ollut aikaisemmin ollut kiinnostunut, jonka kieltä en osannut ja jossa en ollut aikaisemmin koskaan edes käynyt. Maa jossa tunsin vain ystäväni Annen, hänen miehensä ja poikansa.

Olimme lähteneet edellisenä päivänä matkaan Miami International Airportilta, murrosiän kynnyksellä olevat poikani ja tyttäreni, minä, 39 vuotta ja yksi matkalaukku jokaisella. Noin tuhat dollaria käteistä mukana ja nekin olin ollut hukata Heathrow’ssa, kun unohdin olkalaukkuni turvatarkastukseen. Sain kuitenkin laukkuni takaisin ankaran tentinnän (ja suurten torujen) jälkeen kuvausta vastaan. Miamiin oli jäänyt hyvä ystäväni ja kälyni Pippe, alkoholisoitunut veljeni, tytärtäni vähän nuorempi serkkutyttö, Michelle ja avomieheni Carlos.

”Olet ainoa nainen, joka on koskaan ymmärtänyt minua”, hän oli sanonut minulle.

Piti paikkaansa, ymmärsin häntä niin hyvin että ymmärsin laittaa kokonaisen Atlantin valtameren ja kuusi aikavyöhykettä välillemme, jättämättä osoitetta.

***

Edelliset viikot olivat olleet täynnä epävarmuutta, matkajärjestelyjä, pakkaamista ja tavaroiden lajittelemista säilytettäviin, mukaanvietäviin, poisheitätettäviin. Yhdestä pinosta toiseen, toisesta kolmanteen. Päätös oli tehty oikeastaan jo vuosi sitten, matka varattu, kun koko maailma järkyttyi Chernobylin atomivoimalaonnettomuudesta ja sitä seuranneesta kuoleman enkelin siiven sipaisusta Suomen ja Ruotsin yllä. Päätin odottaa vuoden ja vuosi ei ollut helppo.

Olimme päättäneet erota avomieheni kanssa, sovinnossa, tai oikeastaan minä kannustin häntä lähtemään Keski-Amerikan seikkailulleen. Hän viipyi kuukausia yrittäen saada alulle katkarapujen maahantuontiyritystä ja samalla katsasti minulle seuraajaa. Ammatiltaan lääkäri, keskiamerikkalainen, alun perin Patricio Lumumba- yliopiston kasvatti Moskovasta, joka oli tarkkaan varjeltu salaisuus. Lapsuudesta saakka kasvatettu luontaislääketiedefilosofiaan ja elämäntapaan, entisen presidentin tyttärenpoika maasta jossa kymmenen perhettä olivat aina olleet vallankahvassa, älykäs, sosiaalinen, hauskannäköinen borderline narsisti, borderline sosiopaatti, jonka ihmissuhteet, etenkin naissuhteet olivat yleensä myrskyisiä ja lyhytaikaisia.  Minä olin hänen vastaanottoapulaisensa, sihteerinsä, administratiivinen ja hoitaja-assistenttinsa ja opin niinä vuosina paljon uusia asioita, kuten antamaan ruiskeita, rekisteröimään verenpaineita ja pulsseja, antamaan otsonihoitoa newyorkinjuutalaisten peräaukkoon, etsimään tohtoria aamuisin mistä milloinkin juopottelureissuiltaan, kun potilaat odottivat kärsimättöminä odotushuoneessa.

Suhde oli alkanut kaveruutena työpaikalla, ystävyytenä josta sitten aikanaan kehittyi työpaikkaromanssi ja minä sain säilytyslokeron avaimen hänen pankkiinsa, henkivakuutuksen nimiini ja avaimet hänen uudehkoon esikaupunkitaloonsa, josta edeltäjäni oli lähtenyt muutama kuukausi sitten kotiseuduilleen Tennesseehen. Lapseni vaihtoivat koulua, nyt parempiin esikaupunkikouluihin, joissa oli vähemmän järjestysongelmia, poikani aloitti uimakoulussa ja tyttäreni jazzbaletissa.

Meillä oli mennyt hyvin kolme kuukautta ja sen jälkeen alkoi myrskyisä kausi. Olin kirjoittautunut Community Collegeen ja minulla meni hyvin opinnoissa, olin dekaanin listalla viiden prosentin parhaan oppilaan joukossa ja sain kutsun johonkin erityisklubiin, johon pääsee vain välkyt.  Poikani ja tyttäreni oli testattu koulussa ja poikani älykkyysosamäärä oli niin korkea että seuraavana vuonna hänet siirrettäisiin erityislahjakkaiden luokkaan. Tyttäreni sai paljon uusia ystäviä ja hänellä oli uusi paras ystävä, uruguaylainen Janina. Paras kaveri oli kuitenkin aina hänen rakas serkkunsa, Michelle, enemmän sisar kuin serkku.

Lupaavasta alusta huolimatta elämästä oli tullut monimutkaista, stressaavaa, ajoittain helvettiä. Ei minua mukiloitu, väkivalta oli henkistä. Sain kirjan luettavakseni miten tohtorin vaimon tuli pukeutua, käyttäytyä, puhua. Heitin kirjan roskakoriin ja sanoin että ellen kelpaa tällaisena muutan. Poissaolot, juopottelureissut, lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö olivat jatkuvaa ja lopulta en uskaltanut enää jättää edes lapsiani yksin taloon hänen kanssaan.

Päätöksen erota olin tehnyt minä, vaikka hän ilmeisesti kuvitteli sen olleen hän. Sanotaan vaikka yhteisestä sopimuksesta. Rakkaus loppui ja jäljelle jäivät vain ongelmat. Minulla oli omat prioriteettini, lapset joista olin luvannut pitää hyvän huolen. Surin vielä miestäni ja kaipasin hänen suoraselkäistä ja ehdotonta solidaarisuuttaan. Välit veljeni kanssa olivat ajoittain huonot, koska juovuspäissään hän oli aggressiivinen ja ilkeä sekä minua että lapsiani kohtaan. Hän oli kuitenkin se joka varoitti minua mieheni käyttäytymisestä juopuneena ja sanoi että katsoisin tyttäreni perään. Jotain hän oli nähnyt ja sen jälkeen tyttäreni ei jäänyt koskaan yksin miehen kanssa kotiin.

Olihan minulla vaihtoehtoja, mutta muutto oli edessä, koska tilanne oli kestämätön ja käyttäen hyväkseni avomieheni pitkäaikaista vaimonhankintavierailua Guatemalaan, jossa häntä odotti kaunis nuori Carmen, minä kokosin tavarani, lapseni, matkalaukkuni ja läksin. Saman tien tarpeeksi kauas, ettei miehen harikka taas ilmestyisi ovelleni, kun nuorikko oli saanut raivarit ja potkaissut lurjuksen jalkakäytävälle.  Koska puhua se mies osasi ja katsoa vetoavasti ruskeilla silmillään.

Nyt oli aika ottaa järki käteen, matkalaukut ja lapset mukaan ja maileja välimatkaa. Paljon