Joskus aamuyöllä oveni kädensija rupesi liikkumaan. Se pitää narinaa, kun sitä vääntää auki oikein syvästä lukosta. Vedin peittoa pääni yli ja pidätin hengitystä, Mutta ei Elias mennyt pois. Hän rupesi hiljaa kynnellä morsettamaan oveen. Hänellä ”oli asiaa”, kuiskasi, ja minä nousin ylös aukaisemaan ovea.
Elias seisoi ilkosen alasti kynnyksellä, kylmä hyökyili hänen takaansa eteisestä huoneeseen. Hän astui pari askelta peremmälle. Suljin oven.
”En ole unohtanut. Haluan sinut.” Ei selityksiä, ei tervehtimistä, vain: ”Haluan sinut.”
Hänen halunsa näkyi hänen valmiustilassa olevasta ruumiistaan. Kaunis mies, herran tähden, miten kaunis mies hän olikaan.
”Haluan sinut. Nyt.”
Hän hapuili minua yöpaidan läpi ja puhui käheästi, ja koko hänen ruumiinsa kertasi ikävää, ruumiin ikävää. Hän oli ollut maalla töissä oppiakseen pois jumalastaan. Jos minä en tullut hänen luokseen, kun hän kulki jumalansa kanssa, hän tuli minun luokseni yksin ja avoimena.
”Viulu”, muistutin, ennen kuin hän pudottaisi sen ja unohtaisi, mikä kuitenkin oli hänelle tärkeintä. Elias katsahti mukanaan tuomaansa viulua hämmentyneenä, kuin olisi sen ensi kertaa nähnyt.
”Tulin soittamaan sinulle”, sanoi liian nopeasti, selitteli hämmennystään.
Joskus syksyllä olin ollut osakunnan teeillassa. Joku opiskelijapoika nousi viuluineen kuljeskelemaan pöytien väliä. Hän seisahtui minun pöytäni viereen, ja minä pusersin teekuppini korvaa ja hikikarpalot rupesivat pyörimään alas hiusrajastani. ”Ei!” minä hätääntyneenä kuiskaamaan. Koko pöytä rupesi tuijottamaan minua. Vieressäni istuva poika naurahti ja letkautti soittamista aloittavalle tuttavallisesti tämän Moskovan konservatorion opeista.
”Ei!”
Mutta se poika rupesi soittamaan. Soittaessaan hän katsoi ensin minua silmiin, sitten sulki silmänsä ja huojahteli musiikkinsa tahtiin. Soittajan kasvoille levisi haltioitunut ilme. Kun hän lopetti, hän vielä kertaalleen avasi silmänsä ja katsoi suoraan minuun.
Nyt tässä Tikkumäen kadunvarren talossa helluntaikirkon taivastieltä horjahtanut viulisti tunnusti: ”Olisin soittanut sinulle. Mutta en osaa enää soittaa.”
Elias nosti viulunsa pöydälle Aatos Ojalan Kohtalon toteuttaminen – esseekirjan päälle. Olin avannut kirjan siitä kohdasta, missä kirjoittaja pohtii F.E. Sillanpään biologista determinismiä. ”Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.” Ja: ”Ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus.”
”Kuunteletko sinä, mitä puhun sinulle?” Elias kivahti.
Myöntelin, että joo, kyllä, kai kyllä kuuntelen. Enkä mihinkään ole enempää kyllästynyt kuin kuuntelemiseen.
”Kadotan itseni sinun kanssasi.” Elias katsoi syyttävästi minuun.
”Jumalasi sinä olet kadottamassa. Jumaluuden”, tarkensin nopeasti.
”Ei, ei. Minä en enää jaksa toimia siltana sinun ja Jumalan välillä. Mene maailmaasi, vastaanhangoitteleva maailmallinen nainen.”
Että mitä? Miten tämä näin on kääntymässä, koko tuska kaatumassa minun harteilleni.
”Katoa silmistäni. Mene saatanan joukkojen puolelle. Minulle riittää.”
”Älä kuule yritä…”
”Kuulitko. Minulle riittää. En tunne sinua enää. En tunne sinua kohtaan enää mitään. Sinä olet paholaisen oma.”
Elias pyyhki paljaalla kädellä otsaansa. Hän seisoi keskellä huonettani alasti puhuessaan saatanan joukoista, joihin hän minut siltä seisomalta kirjasi. Minun oli mietittävä, miten sanottavani saisin hänelle.
”Haluan raivata oman tieni.”
”Ilman Jumalaa? Elias kivahti. ”Ei onnistu ilman Jumalaa.” Hän naurahti rumasti rääkäisten. Jyrähti: ”Paholainen on sinut merkinnyt. Hän sinut johdattaa maailman teitä. Ei sinua pelasta enää mikään.”
Yritin jotakin väliin. Oikeat sanat eivät tavoittaneet suutani.
”Elias, voisitko sinä mennä nyt omaan huoneeseesi”, yritin. ”Ja ota viulu mukaasi.”
Elias tönäisi minut tieltään ja kääntyi oven suuntaan. ”Väistä minun edestäni! Väisty minun elämästäni! Minulla on taivasikävä. Siitä sinun kaltaisesi ei tiedä mitään.”
Myöntelin, maanittelin kuin pedon häkkiin joutuneena, kuin jänis ketun häkissä. Yritin johdattaa Eliasta ovelle, nostaa kättä ovenkahvalle.
Oven takaa Elias vielä muistutti minua: ” Ei ole olemassa sinun valintojasi. Se on harhaoppia. Uskottomuutta. Usko on Jumalan teko, ei sinun valintasi. Sinun paras aikasi meni jo. Sinä hylkäsit Isä Jumalan kutsun. Tuhlasit turhuuteen kalliin etsikkoaikasi. Kuuletko sinä, nainen. Usko kestää ajasta ikuisuuteen. Aamen. Usko kestää silloinkin, kun ei itse kestä. Isän rakkaus kestää.”
Tarkistin oven tiukasti ja lukitsin sen. Seisoin pitkään kylmällä lattialla ja yritin kuunnella seinän taakse. Viulu! Se oli jäänyt minun pöydälleni. En tiennyt, mitä sille tekisin.
Kiinnostaisi tietää, nistähän laajemmasta käsikirjoituksesta tämä ote on. On verevää ja toden tuntua. Jotenkin tuntuu, että kysessä voisi olla nuoren ihmisen tosi. Kuvaat hyvin Eliaksen ehdottomuutta, sielun ja ruumiin tahtojen ristiriitaa.
Ehdottoman mukavaa on, että mitään ei selitetä, vaan annetaan dialogin ja toiminnan kertoa.
No tuota tuota. Hiukan kinkkinen kysymys. Tai vastaus voi olla yllättävä. Tämä todella on laajasta kokonaisuudesta näppäisty ote. Näitä 100 – 200 sivun kokonaisuuksia mulla riittää. Yritän niitä kaivella vanhojen tietokoneiden uumenista esille. Sieltähän tämäkin. Tämä on kahden nuoren tosi – eivätkä jäähyväiset kestäneet kuin päivän pari kerrallaan.
Ote on ikivanhasta päiväkirjasta, siitä pinosta, jonka olen niputtanut yhteen ja kirjoittanut päälle: ”Salaisista salaisin teksti. Poltettava kuoltuani Kiettareen saunanpesässä.” Eli entisen nuoren flikan seikkailut Turussa opiskelujen alkajaisiksi. Voisi olla jo historiallistakin arvoa. Elias oli hengen mies, julistaja ja viulisti ja kaikkea muutakin. Neuroottinen, vitsanvarvan mielenlaatu, kaunis mies. Kirjoitin aina iltaöisin muistiin päivän saldon. Kauhea minä;9