Sarjasta MAANISET MONOLOGIT
Asun maakunnassa, jossa perinteisesti ihmisten kasvolukemat ovat yhtä järkähtämättömät häissä ja hautajaisissa, lottovoiton jälkeen ja hyvän metsästyskoiran ilmestyttyä näköpiiriin.
Asun kaupungissa, jossa tuttavan yrmyyn ilmeeseen voi yleensä luottaa. Ilmekään ei värähdä, joten ei tarvitse ruveta tulkitsemaan mielialoja.
Silti kuitenkin yhtenä päivänä olin kovan edessä.
Hiki punnersi kainaloihin jo etukäteen ajatellessani, että kohta joutuisin viemään kukkapuskan muualta tulleen työkaverin merkkipäivän kunniaksi. Poikien kanssa arvottiin vuoro ja huki osui minulle.
Jotenkin viime vuosina vanhenemisesta lahjominen on muodostunut erityisen mutkikkaaksi toimeksi. Ennen riitti, kun kohteliaasti vei juhlakalulle Karhisen kukkakipsassa nätiksi sidotun vihdakkeen ja olalle läiskäyttäessään sanoi jotain tilanteeseen sopivaa.
Sellaista kuin: ”Katos katos, sinäkin sitten pääsit ensimmäiseen merkkipaaluun asti.”
Tai:” Perässä tässä tullaan!”
Tai: ”Muistin, että lasitavaraa sulla on aina piisannut. Niin että toin vaihteeksi rehuja.”
Televisio meille on opettanut, että häissä, hautajaisissa, bileissä ja bileiden itkuisissa etkoissa ja jatkoissa ei muuta kuin – halaamaan!
Lännen mieshän ei halaamaan rupee. Kokopuudutuksen siinä raavas talvisodan läpikäyneen vaarin pojanpoika tarvittee. Noloakin se olis miehen monoihinsa kompastella kaverin ovensuussa.
Koronan aikaan vähän hellitti, kun saatiin Mika Salminen päivittäin muistuttamaan, että pidetääs nyt parin metrin väliä toiseen ihmiseen. Ja muistetaan silti pestä joka käänteessä kädet.
Mutta ei aikaakaan!
Koronan hellitettyä joutuu taas keksimään kaikenlaisia sijaistoimintoja väistäessään innokkaita joka paikan pusertelijoita. Muijat ovat pahempia kuin olalle ohimennen puskevat miehet. Se on sentään aina ollut mies, joka tyynnä kyntää aurallansa. Yksi nolo väistämistapa on tällaisen aikuisen jurmun sotkeutua kuulokkeiden narusysteemeihin, lenkkareiden nauhojen sitomiseen tai nenäliinan kaivamiseen taskusta. Oman reviirin puolustukseen kyynärpää on ainut terävä keksintö.
Halaamistilanteeseen kasautuu aina kiusallisia lisätuskan aiheita. Kävinköhän minä aamulla suihkussa? Ja kai muistin ruiskutella tukkaani jotain miehekkäältä haisevaa? Entä metsäreissun jäljiltä päälle jääneet vermeet? Ryntäät edellä pomppaan puskevat akkaihmiset nuuhkaisevat ensin rintataskuun jääneet paperossit ja hinnoittelevat sitten partakarvojen väliin unohtuneen saunasaippuan. Milloin tuuletinkaan tämän takin, jonka äsken naulakosta vetäisin hartioilleni?
Ja kuulkaa ajankohtainen pirullinen näkökulma. Koskaan ei tiedä, milloin rehti ohimennen hipaisu tulkitaan sukupuoliseksi häirinnäksi? Selitä siinä sitten hätäpäissäsi alkavaa parkinsonia ja naapurin suvusta perittyä motorista kömpelyyttä, jos sattuu nakkisormi lipsahtamaan.
Mitäpäs jos halauskandidaatti kuuluukin näihin monitoimisiin ja äänekkäisiin liimakynsiin, jotka ehtivät ujuttaa kätensä ja uittaa huulensa nanosekunnissa pitkin ja poikin minun korvalehtiäni, otsani rokonarpista maastoa ja ylähuulen kihelmöivää kylmänrokkoa?
Mitäs minä sitten teen?
Kai ihan epävarmuuden välttämiseksi olisi hyvä kanniskella jotakin vahvaa ja vankkaa itsen ja maailman välissä. Joku työkalupakki tai pahvikoteloon työnnetty oksasaha voisi olla siinä käden ulottuvilla. Mukamas auton takakontista unohtunut kainaloon.
Kuis olisi selkäreppu väärinpäin, siis semmoinen muijien vauvankantoliinan mallinen? Se ei vie mainetta mutta ei anna vääriä vinkkejäkään. Vai …
Onko sittenkin peräti nykyaikaista miehen haista metsäretkelle ja kantaa varmuusvälineenään mukanaan isoa kasaa kirjoja ilman kassia? Voisi kerätä kiinnostavia toisensukupuolisia lähialueelta siihen kädenmitan päähän…
