- Monta kysymystä – Yksi vastaus
Muistatko lapsuudesta sellaisen purkkikasvin, jonka nimi oli unelma? Sillä oli latinankielinen nimikin: Asparagus setaceus. Asparagus paljastaa, että se on parsan sukua. Sillä on silkinhieno ikivihreä röyhelöpää, se on kasvina sitkeä ja joustava. Entiseen aikaan se seisoi usein kukkapylvään nokassa. Siitä unelma pääsi leviämään nätisti joka suuntaan.
Yhtä aikaa julkea ja eleetön silmänilo. Korvan kuulematon.
Saattoi unelma innostua joskus kukkimaankin, jopa tuottamaan hedelmää. Mutta vain jos sitä hoiti oikealla tavalla. Viisaasti se oli kaksikotinen kasvi, tottunut odottamaan. Sen oli annettava levätä yksin viileässä. Ja katso! Toisinaan tuloksena olivat punaiset marjat, puolukan kaltaiset.
Mutta onko joku joskus nähnyt unelman kukkivan, saati tuottavan hedelmää?
Yksin ja viileässä, siinäkö se salaisuus?
Onko unelman tarkoituskaan muuttua todeksi? Mitä toteutuneelle unelmalle tapahtuu? Arkipäiväistyykö se? Unelmakakkuakaan ei pysty syömään joka päivä. Unelmakakku oli se raskaskreeminen leivonnainen, jota lapsena sai korkeintaan jouluna.
Näinkö käy haaveillekin? Unelmat ja haaveet eivät kenties ole tarkoitettukaan toteutettaviksi. Ja odottaessaan, että haave realisoituu, että siitä tulee osa arkea, ihminen kariuttaa jo ennalta oman onnensa kokemisen.
Kuinka pitkään ihminen voi seurustella omissa haaveissaan ja elää omissa unelmissaan niin, ettei elämä ympärillä unohdu? Unelmoijan tupaan livahtaa helposti yksinäisyys, joka sulkee verhot ulkomaailmaan. Vai jaksammeko elää eteenpäin juuri sillä vimmalla, että aina on matkaa unelman toteutumiseen? Unelma, minun unelmani, saa siivet. Jolloinkin joskus. Ehkä. Utelias unelmoija haluaa aina kurkata seuraavan nurkan taakse.
Jospa…
Pitääkö unelman olla kohtuullinen? Ja unelmaan pyrkimisen on oltava jossain suhteessa ihmisen mahdollisuuksiin, vai? Jonkinlainen mittatilausunelma. Entä onko ihmisluonto sellainen, että kun yksi unelma murskaantuu ja haave kaatuu mahdottomuuteensa, ihminen aina jaksaa rakennella eteensä uuden haavemaailman?
Voiko ihminen elää tyydyttävän elämän ilman haaveita, unelmaa – ja niiden pikkusiskoa kaipuuta?
Kun kokemuksia ahnehtiva matkustaa kaipuunsa maisemiin tai toteuttaa unelmansa, hän on yksin. Jokainen on kokenut suuren onnistumisen jälkeen tyhjyyden, pettymyksen: tässäkö kaikki olikin, eikö tämä ollutkaan kummempaa.
Miten me kestämme tyhjyydestä kumpuavan yksinäisyyden?
Joku sanoi hiljakkoin, että yksinäisyys on suhteellista. Tiedättehän: yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin – vaikka seisoisit keskellä markkinatoria.
Milloin yksinäisyys on absoluuttista?
Ehkä silloin, kun lopettaa unelman perässä juoksemisen. Kun ymmärtää, ettei unelman ole tarkoituskaan toteutua. Jos haave toteutuu, sen takana odottaa toinen.
Sanotaan, että onni tulee eläen. Se ei tarkoita, että minun hautomani unelma toteutuu, ei myöskään, ettei toteudu.
Matka kohti unelmaa on kuin vuorelle kiipeäminen. Edessä, siinä melkein käden ulottuvilla, on näkyvissä vuoren huippu. Kun pääset ryömimään yli viimeisenkin esteen ja luulet seisovasi vuoren laella, huomaatkin, että olet välietapissa, seuraava huippu on taas melkein jo saavutettu. Ja seuraava.
Melkein, mutta ei ihan.
Kuka toinen koskaan ymmärtää kaipaavan ihmisen yksinäisyyden? Surumielen. Ehkä sittenkin moni meistä suomalaisista. Olemme melankolisia ihmisiä.
Yksin ja viileässä.
Ikävä nakertaa minussa.
Unelmalla on särmät.
Ne hiertävät.
Rakastan sinua
saavuttamaton.
Kipeästi.
Loppuun asti.
”Jo tämän kaipauksen tähden kannattaa elää mahdollisimman pitkään.”
