Enpä kuule enää kuin hiiskahduksia, Wolfgang ajattelee seisoessaan kadunkulmassa vilkkaan liikenteen keskellä.
Hän nostaa soittimen huulilleen ja alkaa puhaltaa ja imeä. Huuliharpusta lähtee ääniä, jotka värisevät koko kehon läpi. Matalat tuntuvat mahassa, kun taas korkeat virtaavat vereen, kiertävät kaikkialla ja päätyvät aina varpaisiin asti. Niitä pitää kipristellä tahdissa.
Wolfgang kuulee huonosti, taas paljon huonommin kuin ennen. Musiikkia hän ei kuule enää juuri lainkaan, mutta huulet osaavat vanhasta tottumuksesta ja kieli löytää oikeat reiät.
En voi elää ilman musiikkia, mies vastusti, kun kuulo alkoi heiketä, eivätkä lääkärit antaneet toivoa. Näin minun elämässäni nyt käy, en voi sille mitään, Wolfgang joutui kuitenkin pian toteamaan.
Jos musiikin voi kokea makuna, voisiko hän harjoitella näkemään sen kuvina? Wolfgang harjoitteli, mutta ei pystynyt näkemään musiikkia muuna kuin tummina värisävyinä, yleensä sinisen ja vihreän vivahteina, ja vaikka ne kauniita värejä olivatkin, se ei tyydyttänyt häntä.
Hän ajatteli soittavansa varastoon niin paljon kuin ehtisi, ja se totta vie toi iloa, mutta hän tajusi, että varastot kumisivat yhä onttouttaan, sillä musiikkia ei voi olla tarpeeksi eikä liikaa.
Wolfgang ei ollut koskaan soittanut kadulla, mutta kun hän vielä jotenkuten saattoi kuulla huuliharpusta lähteviä ääniä, hän päätti alkaa soittaa kaupungilla. Ei rahasta, vaan musiikin ilosta. Usein hänet ajettiin pois. Vitun vinkujat ja hoilaajat, huudettiin.
Noiden huutajien äänensävy lienee maailman rumin, Wolfgang ajatteli alakuloisena ja katui, että osasi lukea jo niin hyvin huulilta.
Ja nyt Wolfgang siis seisoo kadunkulmassa ja soittaa huuliharppuaan posket lommolla. Maassa hänen jalkojensa juuressa on huuliharppukotelo, ja siihen on joku yrittänyt heittää kolikoita. Suurin osa on osunut maahan kotelon viereen, sillä kotelo on, kuten tiedetään, hyvin pieni.
Wolfgangin soittaessa paikalle tulee Lisbeth. Nainen kulkee hyvin hitaasti ja jää katselemaan huuliharpun soittajaa tyhjin silmin. Ei heitä rahaa, vaan kuuntelee kasvot ilmeettöminä ja on kuin jostain karannut. Lisbeth ei juuri nyt tiedä, kuka hän on eikä tajua, miksi hän on siinä.
Kun Wolfgang aloittaa uuden kappaleen, Lisbethin silmissä välähtää kuin näky ikiaikojen takaa. Hän alkaa keinua edestakaisin varpaitten ja kantapäitten varassa, sitten hän räpyttelee silmiään ja liikuttelee huuliaan.
Nainenhan laulaa, Wolfgang huomaa vetäessään soiton lomassa henkeä.
Nainen laulaa juuri tätä kipaletta, hän huomaa tunnistaessaan huulten liikkeistä joitain sanoja.
Sekä miehen huulet, naisen kieli ja molempien mieli muistavat nyt jotain hyvin vahvaa ja selkeää, vaikka monet asiat eivät enää olekaan heille selkeitä. He haluavat ne takaisin. He haluavat pitää ne itsellään aina ja iankaikkisesti.
Paikalle ilmestyy myös Max, nuorehko mies. Max on harpponut kaupungin katuja vihaisin askelin ja jää nyt hölmistyneenä kuuntelemaan höppänän vanhan naisen laulua ja melkein yhtä vanhan miehen huuliharpunsoittoa. Vitun vinkujat ja hoilaajat! Eikö missään saa olla niiltä rauhassa.
Säröinen ääni ja soitto, siinä on kuitenkin jotain epätavallista, hän ajattelee, eikä pääse lähtemään, vaikka hänellä kiire onkin. Maxin mieli toimii ylikierroksilla, mutta seisoessaan siinä hän nappaa jotain, josta ei vielä tiedä, mitä se on. Hän ei tunne sävelmää, mutta se löytää tiensä Maxin päähän ja kohtaa siellä jotain vahvaa ja selkeää, ja ne sekoittuvat ja kiertyvät rullalle. Niitä ei voi enää erottaa toisistaan. Hän alkaa viheltää.
Max on sattumalta säveltäjä, hyvin epätoivoinen säveltävä, sillä viime aikoina hän on vihannut luomuksiaan niin paljon, että on hylännyt kaikki täydellisenä roskana.
Kuuntelemansa laulun takia Max myöhästyy junasta. Hän seisoo sadatellen asemalla ja odottaa seuraavaa junaa. Se on hänen onnensa. Paikalle saapuu sattumalta toinen nuorehko mies, Chris. Oli hyvin pienestä kiinni, että he tapaavat tänään toisensa. Musiikkiopiston jälkeen he eivät ole nähneet toisiaan lainkaan, ja nyt he seisovat siinä, säveltäjä ja laulaja, ja Max tajuaa saaneensa idean mitä parhaimpaan sävelmään. Tässä hänen edessään seisoo siihen mitä sopivin laulaja. Chris osaa myös sanoittaa tuntoja, joita Max ei itsessään ja muissa aina jaksa ymmärtää, mutta lauluissa hän ne hyväksyy.
Joidenkin viikkojen päästä Lisbeth kuuntelee hoitokodissa radiosta musiikkia. On myöhäinen iltapäivä, ja talossa hiljaista. Uuden kappaleen soidessa naisen silmiin syttyy mielenkiinto. Hän pyörittää lantiota musiikin tahtiin ja yrittää matkia sanoja, joita ei tunne, mutta tuttujahan sanoja ne ovat kaikki. Peräkkäin ja päällekkäin kantautuvat äänet hahmottuvat eheäksi kappaleeksi. Lisbethin hengitys kietoutuu sointuihin, soinnut hengitykseen, ja ne vahvistavat toinen toisiaan.
Chrisin ääni leijuu ilmassa kantavana ja lämpimänä.
Samaan aikaan Wolfgang seisoo kadunkulmassaan, siellä missä monta kertaa ennenkin. Hän nostaa soittimen huulilleen ja alkaa puhaltaa ja imeä. Huuliharpun äänet värisevät läpi koko kehon.
