I

Kevään ensimmäinen aamu tervehti minua keittiön ikkunasta vaitonaisena ja liikkumattomana. Katupöly laskeutui vielä harmaana huntuna kaiken päälle: pensasaidan paljaille oksille ja alapihan nurmikolle, jossa ainoa mikä vihersi kesälläkin oli sammal. Ei ensimmäistäkään koiranulkoiluttajaa, ei stalkkereita, ei keskustaan kiiruhtavia autoja rahisuttamassa hiekotushiekkaa väsyneiden talvirenkaittensa alla.

Olit jättänyt pöydälle viestin. Hyvää ensimmäistä raksapäivää. Sanasi saivat minut hymyilemään. Olin puhunut asiasta sinulle edellisenä iltana lähinnä vitsinä: Että minulla oli yksi luuserikaveri, joka tarvitsi töitä ja jotakin, ihmistä joka uskoi häneen edes vähän, joka teki edes pieniä eleitä kertoakseen, että hänestäkin voi tulla vielä jonakin päivänä jotakin. Ja että olin ajatellut ottaa häneen yhteyttä, tarjota töitä.

”Mitä töitä?”

”Rakennustöitä. Talonrakennustöitä”

”Mistä? Siis sinulta, meiltä?”

”Niin, apupojaksi. Perustuskivet on jo katsottu, enkä minä yksin niitä siirtele. Puita vähän vielä puuttuu, mutta muuten on jo valmista.”

En katsonut reaktiotasi vaan jatkoin kurkotteluani Lofoottien jyrkänteellä. Siellä jossakin alapuolellani kameran näkymättömissä pesi tuhansien yksilöiden lunniyhdyskunta pystysuoralla kallioseinällä. Säädin kotiteatterin äänen kohdilleen ja lisäsin volyymiä, jotta Pohjanmeri vyöryisi kunnolla tajuntaani. Kamera ei yltänyt kuvaamaan pesiviä pareja; olisi uskaltauduttava lähemmäksi reunaa, tai sitten kuvaajalla olisi oltava drone, lennokki.

Kuulin kun jatkoit vierestäni ykskantaan:

”Tarjoa vain, onhan se turvallisuuskysymyskin, ettet telmua siellä yksin.”

Katsoin sinuun. Olitpahan sinäkin harmaantunut näinä vuosina, ohimot ja juurikasvu. Oma hiusraja oli karannut sentin kuukaudessa kohti takaraivoa ja paljastanut pari nuoruusajan kolhua ja arpea. Koko elämä oli eletty ilman suojakypärää, sinä ja minä, ja sen hinta alkoi nyt näkyä meissä. Niin, kultaseni, se näkyi jo myös sinussa.

”Mitä tarkoitat?”

”Että et ole enää nuori, ei muuta.”

Nappasit kännykän pöydältä ja katosit sen sisuksiin. Lokit keskittyivät juuri repimään alas merenrantaan tipahtanutta lunninpoikasta ahnaisiin nokkiinsa. Taas yksi evoluution ylijäämä katosi parempiin suihin, ei ollut osannut tunkea riittävän röyhkeästi keskemmäs pesuetta ja kallioon kiinni.

II

Kahvipannu rohisi ja puuskutti. Voitelin reissumiehen ja asettelin juustoviipaleen sen päälle. Minulla oli tässä näitä keltaisia kaksikin pinoa: edamviipaleita yksi, toinen post-it -lappuja. Kaadoin pikaisesti kuppini täyteen mustaa kahvia ja otin niin pitkän hörpyn kuin pystyin. Vilkaisin ulos. Yksi koiranhihnanjatke oli ilmestynyt kadun kulmaan, seisoi siinä, pienen lehdettömän metsikön takana ja kuvitteli, etten minä nähnyt kuinka hän katsoi. Tunnistin hänet tyhmimmäksi heistä kaikista. Kerron heistä myöhemmin vähän lisää.

Irrotin ylimmän post-it -lapun ja sommittelin siihen kynälläni vinokulmion. Olin nähnyt tuon kuvion aamuyön viimeisessä unessani, ehkä siinä, joka alkoi ulko-oven napsahduksesta kun lähdit töihin, ja joka oli jatkunut kirkkaassa aamun valossa. Piirrosjälki oli kyllä surkeaa – jokainen viiva horjui, eivätkä mikään kulmat ollut suoraa nähnytkään – mutta piirroksessa oli silti kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakin sanoin kuvaamattoman puhuttelevaa. Ymmärsin, että tuo riittää.

Entisessä järjen riivaamassa elämässäni se ei olisi riittänyt alkuunkaan. Olisin soittanut Raunolle , että minulla on talon paikka ja suunnitelma, tuletko piirtämään kaiken valmiiksi, kun sinulla on ne insinöörin.

Nyt minun ei tarvinnut tavata ketään. Ei tarvinnut mitata etäisyyksiä ja laskea budjettia edes yksin. Minulla oli yksi vinoneliö, lyijykynän horjuvat viivat keltaisella paperilla. Koko muistilappujen tasasivuinen kuutio oli tuota ensimmäistä töherrystäni lukuun ottamatta täysin turha ja jouti laittaa käyttämättömänä paperinkeräykseen. En tarvinnut Autocadia enkä Exceliä tietääkseni, mitä haluan ja mitä teen, kuinka prosessi etenee ja mitä maksaa. Taitoin lapun taskuuni. Otin kuppini, nousin ja kävelin ikkunan ääreen.

Jossakin tuolla, ajattelin, Roni lukee nyt viestiäni. Emme eronneet ystävinä. Hän teki minulle entisessä elämässäni pari vuotta sitten koulun päättöharjoittelun ja maksoinkin siitä vähäsen, ja jostakin syystä hän oli jotenkin ymmärtänyt silloin väärin, että hän voisi jäädä minulle töihin. Sanoin hänelle, että mitään sellaista en ole luvannut. Ja kun hän ei uskonut, pyysin häntä etsimään harjoittelusopimuksestamme kohdan, jossa vihjaan edes yhdellä sanalla, että minulla olisi harjoittelun jälkeen hänelle työpaikka.

”Mutta kun sinä sanoit…”

”Kun tällaisen ukon sanomiset kannattaa laittaa omaan arvoonsa, ainoa, mikä painaa on mitä sopimukseen on kirjoitettu. Tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Opi lukemaan sopimuksia, dude.”

Uskon, että erosimme ystävinä, vaikka nyreissään olikin. Nuoret ovat sellaisia, kaiken he kestävät, vaikka jotkut toisin väittävätkin.