I
Kevään ensimmäinen aamu tervehti minua keittiön ikkunasta vaitonaisena ja liikkumattomana. Katupöly laskeutui vielä harmaana huntuna kaiken päälle: pensasaidan paljaille oksille ja alapihan nurmikolle, jossa ainoa mikä vihersi kesälläkin oli sammal. Ei ensimmäistäkään koiranulkoiluttajaa, ei stalkkereita, ei keskustaan kiiruhtavia autoja rahisuttamassa hiekotushiekkaa väsyneiden talvirenkaittensa alla.
Olit jättänyt pöydälle viestin. Hyvää ensimmäistä raksapäivää. Sanasi saivat minut hymyilemään. Olin puhunut asiasta sinulle edellisenä iltana lähinnä vitsinä: Että minulla oli yksi luuserikaveri, joka tarvitsi töitä ja jotakin, ihmistä joka uskoi häneen edes vähän, joka teki edes pieniä eleitä kertoakseen, että hänestäkin voi tulla vielä jonakin päivänä jotakin. Ja että olin ajatellut ottaa häneen yhteyttä, tarjota töitä.
“Mitä töitä?”
“Rakennustöitä. Talonrakennustöitä”
“Mistä. Siis sinulta”
“Niin. Perustuskivet on jo katsottu. Puita vähän vielä puuttuu, mutta muuten on jo valmista.”
En katsonut reaktiotasi vaan jatkoin kurkotteluani Lofoottien jyrkänteellä. Siellä jossakin alapuolellani kameran näkymättömissä pesi tuhansien yksilöiden lunniyhdyskunta pystysuoralla kallioseinällä. Säädin kotiteatterin äänen kohdilleen ja lisäsin volyymiä, jotta Pohjanmeri vyöryisi kunnolla tajuntaani. Kamera ei yltänyt kuvaamaan pesiviä pareja; olisi uskaltauduttava lähemmäksi reunaa, tai sitten kuvaajalla olisi oltava drone, lennokki. Kuulin kun sanoit vierestäni ykskantaan:
“Tarjoa vaan, tekisihän se sinullekin hyvää.”
Katsoin sinuun. Olitpahan sinäkin harmaantunut tämän pitkän talven aikana, ohimot ja juurikasvu. Oma hiusraja oli karannut sentin kuukaudessa kohti takaraivoa ja paljastanut pari nuoruusajan kolhua ja arpea. Koko elämä oli eletty ilman suojakypärää, sinä ja minä, ja sen hinta alkoi nyt näkyä meissä. Niin, kultaseni, se näkyi jo myös sinussa.
”Mitä tarkoitat?”
”Että se tekisi sinulle hyvää, ei muuta.”
Nappasit kännykän pöydältä ja katosit sen sisuksiin. Lokit keskittyivät juuri repimään alas merenrantaan tipahtanutta lunninpoikasta ahnaisiin nokkiinsa. Taas yksi evoluution ylijäämä katosi parempiin suihin, ei ollut osannut tunkea riittävän röyhkeästi keskemmäs pesuetta ja kallioon kiinni.
II
Kahvipannu rohisi ja puuskutti. Voitelin reissumiehen ja asettelin juustoviipaleen sen päälle. Minulla oli tässä näitä keltaisia kaksikin pinoa: edamviipaleita yksi, toinen post-it -lappuja. Kaadoin pikaisesti kuppini täyteen mustaa kahvia ja otin niin pitkän hörpyn kuin pystyin. Vilkaisin ulos. Yksi koiranhihnanjatke oli ilmestynyt kadun kulmaan, seisoi siinä, pienen lehdettömän metsikön takana ja kuvitteli, etten minä nähnyt kuinka hän katsoi. Tunnistin hänet tyhmimmäksi heistä kaikista. Kerron heistä myöhemmin vähän lisää.
Irrotin ylimmän post-it -lapun ja sommittelin siihen kynälläni vinokulmion. Olin nähnyt tuon kuvion aamun viimeisessä unessani, ehkä siinä, joka alkoi ulko-oven napsahduksesta kun lähdit töihin, ja joka oli jatkunut kirkkaassa aamun valossa. Piirrosjälki oli kyllä surkeaa – jokainen viiva horjui, eivätkä suoratkaan kulmat olleet suorat – mutta piirroksessa oli silti kaikessa yksinkertaisuudessaan jotakin sanoin kuvaamattoman puhuttelevaa. Ymmärsin, että tuo riittää. Entisessä järjen riivaamassa elämässäni se ei olisi riittänyt alkuunkaan. Olisin soittanut Raunolle , että minulla on talon paikka ja suunnitelma, tuletko piirtämään kaiken valmiiksi.
Nyt minun ei tarvinnut tavata ketään. Ei tarvinnut mitata etäisyyksiä ja laskea budjettia edes yksin. Minulla oli yksi vinoneliö, lyijykynän horjuvat viivat keltaisella paperilla. Koko muistilappujen tasasivuinen kuutio oli tuota ensimmäistä töherrystäni lukuun ottamatta täysin turha ja jouti laittaa käyttämättömänä paperinkeräykseen. En tarvinnut Autocadia enkä Exceliä tietääkseni, mitä haluan ja mitä teen, kuinka prosessi etenee ja mitä maksaa. Taitoin lapun taskuuni. Otin kuppini, nousin ja kävelin ikkunan ääreen.
Jossakin tuolla, ajattelin, Roni lukee nyt viestiäni. Emme eronneet ystävinä. Hän teki minulle silloin pari vuotta sitten koulun päättöharjoittelun ja maksoinkin siitä vähäsen, ja jostakin syystä hän oli jotenkin ymmärtänyt silloin väärin, että hän voisi jäädä minulle töihin. Sanoin hänelle, että mitään sellaista en ole luvannut. Ja kun hän ei uskonut, pyysin häntä etsimään harjoittelusopimuksestamme kohdan, jossa vihjaan edes yhdellä sanalla, että minulla olisi harjoittelun jälkeen hänelle työpaikka.
”Mutta kun sinä sanoit…”
”Kun sanomisia ei oteta huomioon. Sanat harovat tyhjää ilmaa. Opi lukemaan sopimuksia, dude.”
Uskon kuitenkin, että erosimme ystävinä. Nuoret ovat sellaisia, kaiken he kestävät, niin kauan kun eivät enää kestä mitään.
II
Kävelimme sammaleen ja jäkälän peittämällä kalliolla. Roni ei ollut puhunut koko aamuna mitään…
Mielenkiintoiset alkurakennuspuut pidempään tekstiin.
Minäkertoja etenee ikkunan läpi näkemästään miljööstä keittiöön aamukahvin ja voileipien pariin. < ihan tavallinen alkukevään aamu omakotitalossa tai rivitalossa jossakin lähiössä.
Pöydällä tsemppiviesti "parisuhteelta" – hei! miten olisi oikea tapa ilmaista? Rakas-sana kuitenkin kohdallaan.
Takautumana edellisillalta: Kertojan tsemppariksi itsensä luokittelema viesti. Kuinka lienee, jatko näyttää, kuka kenenkin kaveri ja tsemppari.
Minä säätelee monia asioita. On kotiteatterin namiskoita, on naisen repliikki, jossa läiskähtää "sinulleKIN hyvää"
Huomiot vuosien kulumisesta eka kertaa .
Pariskunta kiertää ja kaartaa – lukija voi odottaa, että tapahtumia riittää. Aikanaan parisuhdekin avaa isommin suunsa ja toimii hänkin. Nyt alussa vielä luonnosta puhutaan, kotokoneet viestivät, minä huomioi koneissa näkyviä tilanteita kahvipannun pörinän ohessa.
Asiat rinnastuvat toisiin asioihin jo alkuluvussa. Ohinäkeminen ja sivupuhuminen on arkea. Tekniikka pelaa ja muistilappuja riittää.
Niiden varaan voi paljon rakentaa. Kaikki kohdillaan. Mutta? Vai…?
Stalkkeri näkee sivulta toisin, hänen kaukoputkensa säädöt ovat erilaiset. Mitähän siltä taholta on odotettavissa? No, odotetaan!
Kuinkahan "minän" käy hetken kuluttua? Mikä räjäyttää kuvion toiseksi? Eli parisuhteen, työkuviot, ystävyydet; kohta ollaan toden edessä.
Ja eiköhän vain Roni, se nuori, joka kestää kaiken, ilmaannukin varislintuna? tuulenpuuskana? jonain luonnonilmiönä, joka …
Hajoaako vai kyynistyykö "minä"? Vai löytääkö hän kaaoksen kautta jonkin ehyen … minkä?
Ottaako kopin joku toinen?
Lukijalle jää paljon odoteltavaa.
Suuri kiitos tarkasta palautteestasi, Liisa! Tässä mennään tosiaan kerrontaratkaisulla, jota en ole oikeastaan koskaan aiemmin uskaltanut käyttää vakavasti romaanin perusratkaisuna. Mikä siitä tekee sitten uhkapeliä: Minäkerronta. Kerrontaratkaisu tulee jotenkin saman tien lähelle, toisin kuin hän. Kirjailijan on joko pakko alkaa valehdella kertojalleen, tai kerrottava senkin uhalla, että itseä alkaa sattumaan.
Menetelmä antaa tilaa myös sattumalle ja yllätyksille: Huomioit erikseen, että olin laittanut puolison repliikkiin -kin -päätteen. Huomaan nyt, että joku oli kirjoittanut tekstiin alatekstiä. – Se en ollut minä, se oli alitajuntani. Tiedostamaton puoleni oli halunnut kirjoittaa kertojan parisuhteeseen enemmän jännitteitä kuin kertoja tajusi siellä olevankaan.
Lyhyesti: assosiaatiolle tilaa, ns. väärille ja epäsovinnaislle, pelottavillekin asioille tilaa. Jatkan minäkerronnalla. Kiitos!