Tarinavirta

Keittiön seinäkello tikitti. Se ei ollut ennen vaivannut, mutta nykyään koti oli liian hiljainen. Rolf oli viettänyt poikamieselämää vaimonsa lähdettyä. Siihen alkoi tottua, vaikka elämä tuntui tyhjältä. Iltakävely Vanajaveden rantareitillä ja yömyssy Vaakunassa olivat rauhoittaneet häntä. Yöuni oli kuitenkin katkonaista. Hän näki edelleen unta Birgitasta tanssimassa tummat hiukset hulmuten ja silmät loistaen. Taisin olla hänelle liian tavallinen, hän ajatteli. Kuvittelin, että kaunis koti ja hyvät tulot riittävät.

Rolf oli katsellut Vilmaa jo pitkään ihailevasti. Nainen oli näyttävä ja hoiti asiakaspalvelua tyylikkäästi. Hän oli saanut vakioasiakkaita, jotka tulivat hakemaan ehostusvinkkejä. Vilma loihti heille taidokkaasti säteilevät silmät, maalasi kulmat ja huulet, tasoitti meikkivoiteella ihon.

– Kaikki naiset haluavat näyttää kauniilta, Vilmalla oli tapana sanoa.

Nuoremmat työtoverit ottivat oppia. Rolf oli tyytyväinen, kun he pitivät itsestään huolta ja esittelivät asiantuntevasti uutuustuotteita.

– Te olette parhaita mannekiinejamme, hän kiitteli.

– Vilma, lähdetkö lounaalle kanssani? Työvuorosihan loppuu kahdelta. Ehdimme hyvin Piparkakkutaloon.

– Sopii, kotona on jääkaappi lähes tyhjä. Tauno on Tukholmassa ja pojat kavereiden luona, Vilma hymyili. Hän oli saanut hengähdystauon Taunon ilmoitettua viikonloppumatkasta.

Piparkakkutalossa oli menneen maailman tunnelmaa. Huonekalut olivat kuin vanhan kartanon saleista. Vilma ja Rolf istuutuivat kodikkaasti pyöreän pöydän ääreen ja tutkivat ruokalistaa.

– Toast Skagen, Piparkakkutalon pippuripihvi, omatekoista jäätelöä, sopii minulle, Rolf päätti.

– Minä jätän pihvin väliin, mutta iso katkarapusalaattiannos maistuu, Vilma valitsi.

Yhteisistä lounaista tuli tapa. He saivat lohtua toistensa seurasta.

Eräänä päivänä Rolf rykäisi ja näytti yhtäkkiä ujolta.

– Haluaisitko tulla katsomaan, miten asun? Olen varannut kotiin vähän syötävää ja juotavaa.

Vilma katseli ympärilleen. Rolfilla oli tilava huoneisto punatiilisen talon ylimmässä kerroksessa Vanajaveden rannalla. Järvi välkehti auringonkilossa. Katetulla parvekkeella oli mukavan näköinen korituoliryhmä.

– Minulla on tapana istua parvekkeella lukemassa shaali ympärilläni, Rolf esitteli.

– Näköala on upea. Kyllä sinun kelpaa.

– Huoneet saisivat olla valoisampia. Olen ajatellut vaihtaa keveämmät verhot ja uusia sohvanpäälliset. En ole kuitenkaan jaksanut, Rolf kertoi.

Tummanpunaiset samettiverhot olivat kieltämättä raskaat. Vilma kuvitteli, miltä olohuone näyttäisi, jos hän saisi vapaat kädet suunnitella sisustuksen.

– Syödään keittiössä. Siellä on kodikasta, Rolf ehdotti.

Keittiö oli tilava ja putipuhdas. Valkoiset kaapit hohtivat ilta-auringon valossa. Verhoissa lenteli oranssinvärisiä perhosia.

– Tämä on todella viihtyisä, Vilma kiitteli. – Sinulla taitaa käydä siivooja?

– Kyllä vain. Yksi marttatuttu käy kerran viikossa. Mutta asiaan. Toivottavasti pidät nepalilaisesta ruuasta. Tilasin Siddharthasta take away -annoksen.

Rolf kantoi pöytään kaksi styroxpakkausta. Toisessa luki Butter Chicken, toisessa Palak Paneer. Lisäksi tarjolla oli vastapaistettua naanleipää. Pakkaukset olivat kuumia, sillä lähetti oli tuonut ne hetki sitten.

– Voi miten hyvää. Tuntuu, kuin olisin ulkomailla, Vilma hymyili.

Rolf kaatoi korkeisiin laseihin tummaa olutta.

– Tämä sopii vahvan ruuan kanssa. Odotahan kun saat maistaa jälkiruokaa.

Vilma huokasi tyytyväisenä. Mangolassi ja makea nepalilainen tee olivat herkullinen yhdistelmä.

Rolf tuli istumaan Vilman viereen.

– Vilma, pidän sinusta kovasti. Voisitko kuvitella yhteistä elämää minun kanssani?

Vilma ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli ollut täysin varma, että ero Taunosta ratkaisisi kaiken. Hän pääsisi epäluuloista ja tuntisi itsensä vapaaksi. Sitoutuminen Rolfiin arvelutti. Heillä oli mukavaa yhdessä, mutta mies suhtautuisi kahteen vilkkaaseen poikaan?

– Arvaan mitä ajattelet. Sinulla on pojat, jotka tarvitsevat huomiota. Olen aina kaivannut lapsia. Itselläni ei ole sisaruksia. Birgitan kanssa yritimme saada lasta. Olimme tutkimuksissa ja kokeilimme hoitoja. Vikaa ei löytynyt kummastakaan, mutta lapsia ei vaan kuulunut. Mietimme jopa adoptiota, mutta vaimoni ei ollut siihen valmis. Minusta olisi hienoa, jos saisin viettää aikaa poikien kanssa. Olen aika hyvä jalkapallossa, hän nauroi.

– Pojat rakastavat pallopelejä. Taunolla ei ole koskaan aikaa pelata heidän kanssaan.

– Voitaisiinko kokeilla? Tuo pojat käymään. Keksin kyllä jotain.

– Äiti, tyhmää, me halutaan pelata pleikkarilla eikä lähteä mihinkään kylään, pojat valittivat, kun Vilma ehdotti heille vierailua Rolfin luokse. Oli perjantai-ilta eikä Tauno ollut tullut vielä töistä.

– Pojat, teille tekee hyvää tehdä jotain muutakin kuin pelata. Rolf-setä lupasi tarjota iltapalaa. Nyt vaihdatte reippaasti siistit vaatteet. Lähdetään. Sinne on kävelymatka.

– Päivää nuoret miehet. Minä olen Rolle ja taikuri. Katsokaa tarkasti.

Rolfilla oli päässään silinterihattu. Hän kumarsi, otti hatun päästään ja sieltä lehahti lentoon valkoinen papukaija. Pojat tuijottivat silmät ympyröinä.

– Siistiä, miten sinä sen teit?

– Taikurit eivät paljasta koskaan temppujaan. Mutta jos haluatte, voin opettaa teille muutaman jekun, joilla voitte hämmästyttää kavereitanne. Nyt on valinnan paikka. Mitä pojat haluatte syödä ja juoda?

– Pizzaa, hampurilaisia, tortilloja, kokista, pojat luettelivat yhteen ääneen.

– Pojat rakastavat roskaruokaa, vaikka yritän tarjota heille kaikkea terveellistä. Vilma nauroi.

– Millaisen pizzan haluatte?

– Kinkku-ananas, ei valkosipulia ja saadaanko ranskiksia kanssa?

– Saatte ja ketsuppia. Entä sinulle Vilma?

– Kevyt vihreä salaatti oliiviöljyn kera, kiitos.

Lähetti toi pizzalaatikot tuossa tuokiossa. Pojat hotkivat annoksensa ja vaikuttivat tyytyväisiltä. Vilma siemaili salaatin kanssa kylmää valkoviiniä. Hyvinhän tämä sujuu, hän ajatteli toiveikkaana.

– Onko Totoro teille tuttu? Rolf kysyi, kun pizzat oli syöty.

– Onks se joku piirretty? Juuso kysyi.

– On, japanilainen elokuva. Siirtykää olohuoneeseen. Katsokaa vaikka vähän alusta, jos se kiinnostaa. Vaihdetaan johonkin muuhun, jos haluatte. Löytyy Mikki-Hiiri ja Toy Story ja Itse ilkimys.

– Voidaan me katsoa, Jesse myöntyi.

Pojat lumoutuivat Totoron tarinasta. He istuivat vierekkäin sohvalla ja imeskelivät mehujäätä. He havahtuivat vasta, kun lopputekstit pyörivät ruudulla.

– Minulla on monta muutakin Miyazakin elokuvaa. Haluatteko tulla toistekin?

– Joo, saadaanko herkkuja kanssa?

– Minulle sopii, mutta neuvotelkaa äitinne kanssa.

 

Tauno istui alakerran televisiohuoneessa viskilasi kädessä, kun Vilma ja pojat palasivat.

– Teillähän meni myöhään. Olitteko elokuvissa?

– Niinkin voi sanoa, vai mitä pojat?

– Oltiin yhden taikurin luona, syötiin pizzaa ja katsottiin mahtava elokuva, pojat kertoivat yhteen ääneen.

– Kuka se sellainen taikuri oli?

– Yksi äidin tuttu. Se oli aika vanha, mutta ihan kiva.

– Nyt pojat käsi- ja hammaspesulle. Sitten suoraan nukkumaan. Meillä on iskän kanssa vähän aikuisten juttuja.

– Haluat asumuseron? Oletko pähkähullu? Miten aiot pärjätä? Minulta et saa penniäkään. Entä pojat? Tauno huusi pää punaisena. Hän oli kumonnut viskilasinsa kerralla.

– Voitaisiinko puhua järkevästi? Minä olen täysin kyllästynyt sinun naisjuttuihisi. Tiesin Ansasta. Tiesin Mirjamista. Herranjestas, koulutyttö. En olisi ikinä uskonut, että ryhdyt moiseen. Thaityttö bungalowissamme. Entä se hemaiseva naislääkäri Tukholmassa. Tämä Marlenan juttu oli viimeinen pisara.

Tauno painoi päänsä. Vilma oli oikeassa. Hän oli irrotellut liikaa. Mutta asumusero? Ei tullut kuuloonkaan.

– Pojista en luovu, hän kuuli itsensä sanovan.

– Oletko kuullut yhteishuoltajuudesta? Pojat voivat asua joka toinen viikko luonasi. Saat huolehtia heidän läksyistään ja kuljettaa harrastuksiin, hoitaa pyykit ja valmistaa ruuat.

– Missä sinä sitten asut?

– Esimieheni Rolf on ehdottanut, että muutan hänen luokseen koeajaksi. Hänellä on tilava huoneisto. Pojat saavat oman huoneen ja koulumatka on lyhyt.

Tauno paiskasi lasinsa seinään ja lähti ovet paukkuen ulos. Hänen elämänsä oli pirstaleina. Menköön loputkin.

Tuttu baarimikko katsoi häntä ymmärtäväisesti.

– Tiukka paikka. Ota tuikku murheeseen.

 

Lissu oli romahtanut. Vastuu rehtorina ja sen lisäksi oppituntien hoitaminen oli käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli saanut mielialalääkkeitä, mutta ne saivat väsyneeksi ja itkuiseksi. Konjakki yömyssynä auttoi. Hetkeksi. Painajaisunet herättivät hänet muutaman tunnin unen jälkeen. Aimo, hänen rakas Aimonsa syytti häntä unessa kuolemastaan.

Lissun kurkkua kuristi. Ei hän Aimoa halunnut tappaa. Syyllinen oli Nora, nuori sijainen, joka oli vietellyt rehtorin. Aimo oli hänen. Vain hänen. Tyttö oli noita. Onneksi hän sanonut itsensä irti heti tragedian jälkeen. Nora oli katsonut Lissua sen näköisenä, että aavisti tämän olleen murhan takana.

Poliisit olivat pudistaneet päätään. Todisteita ei ollut, eikä syyllistä koskaan löydetty. Koulutyö oli jatkunut näennäisesti normaalina, mutta epäluulon ilmapiiri leijaili ilmassa.

Lissu sai sairauslomaa. Kuvaamataidon opettaja Pipsa suostui sijaiseksi. Hän oli tullut kouluun Kimmon lähdettyä toteuttamaan itseään kuvanveistäjänä. Pipsa oli innoissaan työpaikasta. Hän kävi ylikierroksilla ja arveli, että rehtorin sijaisuus antaisi hänelle tarpeeksi haastetta.

Lissu vaelsi onnettomana tyhjässä asunnossa. Hän oli ostanut Aimon kodin hulluuden puuskassa. Hän oli toivonut löytävänsä sieltä rauhan. Toisin kävi. Aimon haamu kulki hänen rinnallaan ja syytti. Pankkilainakin painoi.

– Sisarenne on vakavasti sairas, lääkäri soitti Sannalle Ranskaan. – Epäilen kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjoitan lähetteen hoitoon. Hän pääsee kuitenkin todennäköisesti muutaman kuukauden kuluttua kotiin. Olisiko sinulla mahdollisuus palata Suomeen?

Sanna kauhistui. Hänellä ja Lissulla oli ikäeroa melkein kymmenen vuotta. Pitäisikö hänen ryhtyä isosiskon omaishoitajaksi? Toisaalta matkaoppaan työ Pariisissa oli käynyt raskaaksi. Päivittäiset kiertoajelut ja turistien opastaminen kyllästyttivät. Hän tiesi, että Lissulla oli hulppea asunto Hämeenlinnassa. Voisin pitää taukoa, hän tuumi. Ehkä löydän sieltä jotain työtä.

Sanna pakkasi matkalaukkunsa ja sanoi itsensä irti. Hänen esimiehensä pahoitteli.

– Olet hyvä työntekijä. Jos muutat mielesi, tervetuloa takaisin, hän toivotti.

Sanna järkyttyi saapuessaan Lissun luo. Hänen pieni valkoinen Fifi-koiransa kierteli ympäriinsä ja murisi. Asunto oli surkeassa kunnossa. Lissu ei ollut jaksanut pestä astioita. Niitä oli pinossa keittiön tiskialtaassa ties kuinka pitkältä ajalta. Vaatteita lojui ympäriinsä. Sisko makasi sohvalla lääketokkurassa.

– Ei hyvältä näytä. Herää Lissu. Sanna tässä.

– En halua hoitoon. Hyvä kun tulit. Et saa pakottaa minua. Kyllä tämä tästä. Huomenna piristyn, Lissu kuiskasi.

Sanna tilasi ambulanssin. Lissu oli muissa maailmoissa. Sanna oli kiitollinen, ettei hän pannut vastaan. Lissu sai hoivakodista oman huoneen. Sanna lupasi käydä joka päivä katsomassa.

Asunnolle palattuaan hän pani hihat heilumaan. Siivottavaa riitti. Hän tuuletti vuodevaatteet ja latoi kaikki löytämänsä vaatteet pesukoneeseen. Onneksi keittiössä oli tiskikone.

Aamulla kaikki näytti paremmalta. Hän imuroi ja pesi lattiat. Asunto rupesi pikkuhiljaa näyttämään kodilta. Sanna vei tavaransa vierashuoneeseen. Fifi makasi tyytyväisen näköisenä sängyn päällä.

– Hyvä tyttö. Tämä on nyt meidän kotimme. Sanna pörrötti Fifin turkkia.

– Tehdään olemme viihtyisäksi, hän sanoi ja avasi kannettavan tietokoneen. Ranskankielenopettajan paikkoja ei ollut tarjolla. Entä tämä? Lissun koulussa oli avoinna sekä käsityön- että äidinkielenopettajan paikat. Sanna oli suorittanut artenomin tutkinnon ennen matkaoppaaksi ryhtymistään.

– Kelpaisinko minä? hän kysyi Fifiltä. Tämä heilutti iloisesti korviaan.

– En taida mitään menettääkään, jos kirjoitan hakemuksen.

Sanna yllättyi iloisesti, kun Pipsa kutsui hänet haastatteluun.

– Hei, Lissu on tehnyt opetussuunnitelman koko kevääksi. Kun noudatat sitä, pärjäät hienosti. Tervetuloa kouluun, hän sanoi.

Sanna tunsi liitelevänsä. Uusi elämä oli tässä ja nyt.

Rehtorin huoneen ulkopuolilla oli toinenkin hakija. Hänellä oli toiselta puolelta lähes kaljuksi ajetut hiukset. Toisella korvalla keikkui veikeä poninhäntä. Korvissa ja ranteissa kilisi hopearenkaita. Hän oli pukeutunut pitkään afromekkoon.

– Hei, olen Sini. Tulin kokeilemaan, saisinko äidinkielen opettajan paikan. Täällä tuntuu olevan yllättävän monta paikka tarjolla.

– Onnea matkaan. Toivottavasti tavataan pian opettajahuoneessa.

Sini sai paikan, sillä hänellä oli loistavat paperit eikä muita hakijoita ollut.

– Mikä sai sinut hakeutumaan pikkukaupungin kouluun? Pipsa kysyi uteliaana.

– Olen vegaani ja yritän elää luonnonmukaisesti. Hämeenlinna tuntui sopivan kokoiselta maalaiselämään.

Sini ei kertonut, että hän pakomatkalla pienten rötösten takia.

– Yritämme pysyä ajan hermolla. Oppilaat kirjoittavat omaa blogia otsikolla Koulu labyrintin takana. Huomasit varmaan pihalla kivikäytävät. Tutustu tekstiin, niin pääset työn alkuun.

Sini vihelteli. Hän oli polttanut sillat takanaan. Hän oli jäänyt kiinni näpistelystä ja huumekokeiluista. Kaikki oli nyt kuitattu ja hän oli valmis aloittamaan alusta. Vanhat kaverit olivat nauraneet, kun hän oli kertonut muuttavansa pois Helsingistä.

– Et sinä siellä kauan viihdy, he kuittasivat.

Sini ei vähästä säikkynyt. Hän oli vuokrannut pienen yksiön Lahdensivuntieltä. Sieltä oli lyhyt kävelymatka koululle. Hän oli levittänyt futonin lattialle ja lastannut kirjat keittiön pöydälle. Hän istahti patjan päälle ja avasi kannettavan tietokoneen.

Hei kamut. Täällä ollaan. Olen pannut tuulemaan. Aloitan uudessa työpaikassa ensi viikolla. Asunto on lähellä ja kaupunki vaikuttaa olevan ok. Olen ilmoittautunut joogakoulu Kajoon. Kokeilen vaihteeksi tervehenkistä elämää. Kokkaan pienessä keittiössä vegaaniruokaa. Järjestän tuparit, kunhan ehdin. Kutsu seuraa, Sini, toivioretkeläinen

Sini suuntasi illalla kulkunsa keskikaupungille. Voudin kellarista kuului iloinen puheensorina. Hän puikahti sisälle ja ravisti sadepisarat hiuksistaan.

– Lonkero jäillä kiitos, hän tilasi baaritiskillä.

Sini tunsi katseet niskassaan. Uusi eksoottisen näköinen tyttö herätti kiinnostusta. Varsinkin kun hän istui yksin. Pari urhoa kävi tekemässä tuttavuutta, mutta Sini torjui heidät tottuneesti.

Tauno tuijotti tyttöä kiinteästi. Näin kaunista neitosta hän ei muistanut nähneensä koskaan. Korvarenkaat kilisivät iloisesti jääpalojen tahtiin, kun Sini siirtyi juomaan gin tonicia.

– Saanko tarjota vielä yhden? Tauno kysyi ja istui baaritiskille tytön viereen.

Sini kääntyi katsomaan valmiina hätistämään ei toivotun seuralaisen pois. Taunon siniset silmät saivat hänet toisiin ajatuksiin.

– Istu vaan, minä olen Sini, mutta ystävät kutsuvat Giniksi, hän nauroi ja kilisti lasiaan.

Tauno tilasi vikkelästi uuden ginin tytölle ja tuplaviskin itselleen.

– Olen muuttanut juuri kaupunkiin ja teen kartoitusta kiinnostavista miehistä, Sini sanoi veitikkamaisesti.

Tauno oli heti valmis jatkamaan. – Löysit juuri yhden.

Kevätilta ehti tummeta, ennen kuin Sini ja Tauno olivat valmiit lähtemään.

– Mennäänkö teille? Sini kysyi tuttavallisesti.

Tauno hämääntyi. Hän ei ollut tottunut moiseen suorapuheisuuteen. Hän mietti, oliko kotona siistiä. Uteliaisuus voitti.

– Mennään vaan. Sinne on lyhyt matka. Tässä kaupungissa kaikki on lähellä.

Sini katsoi uteliaana ympärilleen. Miehen vaatteita oli tuolien selkämyksillä. Poikien tavaroita oli levällään, mutta naisen kädenjälkeä ei näkynyt.

– Olen nykyään asumuserossa. Vaimo lähti yllättäen toisen miehen matkaan. Meillä on kaksi villiä poikalasta. He ovat nyt äitinsä luona, mutta tulevat taas ensi viikolla tänne. Olen joka toinen viikko yksinhuoltajaisä, Tauno selitti vaivaantuneena.

– Ei se mitään. Kiva kun sain tulla. Onko sinulla jotain juotavaa?

– Giniä ei taida löytyä, mutta viskiä kyllä, kelpaako?

– Kelpaa toki. Ajattelin vähän irrotella ennen kuin työt alkavat. Olen opettaja.

Tauno hämmästyi. Hän oli arvellut, että tyttö oli ulkonäön perusteella taiteilija tai muusikko.

– Kiva kämppä sinulla. Taidat olla varakas?

– No jaa, lääkärin tulot ovat kohtalaisen hyvät. Vaimo ja pojat verottavat siitä suurimman osan.

– Kävipä tuuri, ensimmäinen ilta ja löysin heti tohtorin. Kippis.

Molemmat nauroivat. Sini painautui Taunon kainaloon. Tälle tuli hiki. Pahus, olisi pitänyt ottaa sinisiä pillereitä, mutta enpä arvannut, hän tuskaili.

Sini oli taitava. Hän riisui tuota pikaa Taunon paidan ja avasi housujen vetoketjun. Tauno ei pystynyt pidättelemään hekumaa.

– Ota rauhallisesti. Yritetään myöhemmin uudelleen. Voin nukkua tässä sohvalla, Sini sanoi ja kietoi huovan ympärilleen.

Tauno ei malttanut nukkua koko yönä. Tyttö oli kuin luonnonlapsi. Piti hyvänä ja nukahti saman tien.

Aamulla sade piiskasi ikkunoita. Tauno oli hiipinyt keittiöön. Sini heräsi kahvintuoksuun.

– Hmm, ei hassumpaa. Minulla onkin sudennälkä.

– Voin paistaa kananmunia ja pekonia, Tauno ehdotti.

– Ei sinulla sattuisi olemaan mitään vihreää? Olen kasvissyöjä, Sini kertoi.

– Ainoa vihreä taitaa olla nuutunut salaatinkerä, Tauno sanoi katsoessaan jääkaappiin.

– No, pala paahtoleipää kahvin kanssa riittää, Sini sanoi ja voiteli rapeaa leipäviipaletta. – Minun täytyy nyt lähteä, hän sanoi niukan aamiaisen jälkeen.

Tauno jäi katsomaan Sinin perään. Hän tajusi, ettei ollut pyytänyt puhelinnumeroa. Mikä tomppeli minä olenkaan, hän harmitteli.