astelen poikki kuusikon
poikki hämärän huoneen
väistelen juuria, kiviä
juuret vaihtavat paikkaa
kivet varjoja täynnä
kätkössä etäinen taivas
kuusten latvojen taivas
juurilla hämärän halkoma maa
poljetut neulaset ja
kivien rauhattomuus
kuka itkeä nyyhkii illan laskoksissa
sekö sadun prinsessa,
joka noiduttiin kiven sisään
stoori ajat sitten hyllyistä hylätty
tuuli viettelee kuusten latvoja
raottaa ovea eksyneelle
katuvalolle, joka innoissaan
loikkii runkojen väleissä
saa kivet kuiskimaan riimejä ja
neulaset steppaamaan
kuka hyräilee hiljaa kuusikon uneen
kuka kirjoittaa uuden luvun
©Riitta Komppa
Ihana runo, kiitos! Tässä on jotain maagista. Eksynyt katuvalo, vau!
Kiitos kommentistasi. Se kilpaili tähdenlennon kanssa, mutta voitti kisan!