Tarinavirta

Frank talsi Milon kanssa liikekeskustan ja Beverlyn väliä, ja aina kun he pysähtyivät, Milo kaivoi pallot ja keilat esiin ja jonglöörasi.
Milolla oli toinenkin harrastus, renkaiden tyhjentely. Joskus veitsellä. Jokaisella kerta oletettavasti vähensi aamuruuhkasta yhden autoilijan, kaupungin ilma puhdistui ja systeemi horjahteli. Hiukan, mutta kuitenkin. Milo ei ollut vielä jäänyt kiinni, vaikka pari kertaa oli ollut todella täpärällä. Hän ei tiennyt mitä tekisi jos poliisit todella nappaisivat hänet. Tunnustaisiko hän ilomielin rikoksensa ja julistaisi saman tien kytille antikapitalistinen sanomansa. Vai koettaisiko sumuttaa kyttiä jotenkin.
– Kerrot vain kytille, että sinä et alistu koskaan, Frank sanoi.
He kävelivät sillan yli ja katselivat pienveneitä, jotka päristelivät jokea alavirtaan kohti ulappaa. Milo ei vastannut mitään.
– Voisin kirjoittaa sinulle puheen, Frank jatkoi.
– Sä kirjoitat ihan paskaa.
Frank oli loukkaantunut ja puolustautui:
– Mä en ole mikään konformisti. Mä teen tahallani pateettista, spontaania ja vastahankaista. Se ettei noudata hyvää makua on tärkeää. Kyllähän kuka vain voi kouluttautua kirjailijaksi tai runoilijaksi, on niitä kouluja. Menet opintotuella runokouluun opiskelemaan runoilijan johdatuksella runojen kirjoittamista, hankit opintopisteitä ja valmistut kirjoittamalla runokokoelman, jossa on alku, aristotelinen kaari ja loppu. Sitten kilpailet tuhannen muun runoilijan paperit pokanneen plantun kanssa kustannussopimuksesta. Mä en edes yritä. Mä jään tahallani marginaaliin. Enkä kerro kuka olen. Käyn yöllä talttaamassa tuonne patsaan jalustaan. Eikä sitä niin vain siitä pyyhitäkään. Sen teenkin. Mennään talttakauppaan.
– Voi se olla silti paskaa. Vaikka polttoleikkaisit sen poliisiauton perään.
He pysähtyivät lähelle merikonteista pinottujen asuntojen rypästä. Milo alkoi heitellä.
– Pistä toi lakki tohon.
Frank laittoi. Neljän pallon setti sujui Milolta rutiinilla, viidenkin, sitten hän alkoi tehdä liikkeitä, joita Frank ei kyennyt seuraamaan katseellaan. Pallot näyttivät liikkuvan kuin kiinnitettyinä näkymättömille radoille, jatkuvasti vaihtelevassa kuviossa. Ohi kulkenut nainen pysähtyi ja pysäytti miehensäkin katsomaan. Kaksi tyttöä pysähtyi, he olivat nähtävästi katulapsia. Nainen kävi pudottamassa kolikon ja pariskunta lähti. Tytöt juttelivat keskenään, kihersivät jotain ja toinen tonki kävyn taskustaan ja toi sen jonglöörille. Milo hymyili ja kiitti ja tyttö juoksivat pois.
– Sun pitäisi opetella tää kans, Milo sanoi. – Voitas heittää kimpassa toiselta toiselle. Se näyttää aina hyvältä, siitä heruu fyrkkaa.
– Ei ole mun juttu. Mun koordinaatio riittää just kävelemiseen.
– Sun pitäs nähdä sut ittesi. Ylettömän henkinen päänuppi huojuu hennon tikun varassa. Kun sua katsoo, vähän niin kuin näkisi jonkun lapsen piirtämän tikku-ukon, ja sitten joku fotorealisti on lisännyt siihen pään. Kaikki sieraimet ja karvat ja aivosolut ja ilmeikäs katse. Mutta pelkkä tikku vaan alla. Koska olet viimeksi tehny jotain käsilläsi?
– Olen minä kirjoittanut. Ja solminut kengännauhoja.
Milo pudotti kaksi palloa ja noukki ne ylös.
– Siis ihan oikeasti. Sä olet ihan ruumiiton. Pelkkää aivoa koko tyyppi.
Milo pudotti taas pallon.
– Kantsisko harjotella vielä? ohi kulkenut mies huikkasi.
– Paskantärkee paskiainen, Milo huomioi. – Kukaan koko ajan onnistu.
– Jooei.
Rahaa kertyi hitaasti, mutta iltapäivään mennessä kolikoita oli tarpeeksi kahteen viinipulloon. Milolla oli leipäjakelusta haettua leipää, Frankilla kaupasta saatuja oliiveja ja juustoa. He menivät joen rantaan, etsivät rauhallisen paikan kastanjoiden alta ja söivät. Makoud liittyi seuraan, kaivoi kitaran laukustaan ja alkoi improvisoida harhailevia melodioita. Ne leijailivat kuin saippuakuplat veden ylle ja ajautuivat alajuoksulle ja tuuleen. Minne ne menivät, sitä ei tiennyt kukaan.

Talolla Makoud oli vetänyt sähköt talon ulkopuolelta sähkökaapista. Lamput killuivat katosta paljaina, ilman varjostimia. Frank kysyi Makoudilta, oliko hän joskus ollut sähköteknikko tai jotain vastaavaa. Makoud oli nauranut, ja sanonut, että sähköjen vetäminen kuului talonvaltaajien perustaitoihin.
Poliisit kävivät toisinaan ovilla uhittelemassa tai etsimässä paperittomia siirtolaisia, mutta valtaajia ei sääntöjen mukaan voinut ajaa ulos.
Makoudin lisäksi siellä asui Baldi, Lisbet ja Milo. Ja pari kaveria, jotka tulivat ja menivät ja joiden nimiä Frank ei ikinä muistanut.
Ruokavalio käsitti pääasiassa ranskanperunoita. Perunat olivat halpoja ja suikaloituina mustunut rasvakeitin keitti niistä nopeasti ranskiksia. Valtaajat korjasivat hivenainevinoutumaa varastelemalla ruokaa lähikaupoista. Se oli heidän nähdäkseen merkityksetön rike epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa: jos pankin perustaminen ei ollut rikos, niin miten sitten riisipussin vieminen kaupasta?
Frank tosin tunsi itsensä kiusallisen hyvätapaiseksi. Hän oli aina ollut kovin kiltti ja varonut rikkomasta sääntöjä. Paine kapinallisuuteen oli kuitenkin kova. Ruokakaupoista hän ei uskaltanut viedä mitään, mutta yhden kirjan hän oli pihistinyt kirjakaupan ulkotelineestä. Se oli todella kuumottava tilanne ja hänen varkaan uransa päättyi siihen.
Frank kirjoitteli pieniin muistilehtiöihin, jotka tuntuivat lyyrisemmiltä kuin sähköiset laitteet. Hän mietti uutterasti runoilijan kutsumustaan. Hän oli lukenut teatterimanifesteja ja taiteen teoriaa siitä miten taide – siis todellinen taide – oli aina hieman marginaalissa ja ristiriidassa establishmentin kanssa. Sen tulisi olla häiritsevää ja pysäyttää ajattelemaan. Mutta suurin osa taiteesta vain mukautui. Sitä sijoitettiin gallerioihin ja sitä myytiin kuin makkaraa.
Nämä tekeleet päätyivät enimmäkseen yritysten auloihin, ja taiteilijat maalasivat tauluja, jotka sopivat koristamaan yritysten aulojen seiniä. Teatteri teki vain viihdettä, sillä kukaan ei kaivannut kapinallista teatteria, sellaista joka kyseenalaisti työmuurahaisen koko uran. Bändit ja orkesterit soittivat suosikkibiisejä, radiot soittivat tuttuja soittolistoja, jopa katusoittajat kilkuttivat vedellä täytetyillä pulloillaan suoratoistotunnareita. Koska silloin ihmiset voivat pysähtyä kuuntelemaan ja todeta ihastuneina, että jopas, hehän tunnistivat biisin, että olipa heillä toden totta hyvä musiikkikorva.
Todellinen taide olisi toisenlaista. Se puhkeaisi esiin jossain yllättävissä paikoissa. Se olisi häiritsevää ja repivää. Sitä ei voisi jättää huomiotta. Se tulisi ihmisten arjen keskelle kuin pommi. Ja se kieltäytyisi kaupallisuudesta.
Frank teki taideiskuja julkisiin tiloihin ja kahviloihin, erityisesti niiden käymälätiloihin, minne hän raapusti aforismejaan. Allekirjoitukseksi hän merkitsi aina vain “Frank”. Ajan myötä allekirjoitus hienostui tagiksi, jonka hän saattoi kiireessä tussata ihan sellaisenaan.
Mutta jos hänellä oli aikaa, hän kopioi seinään monta riviä muistivihkostaan. Niissä oli sanomaa! Niissä oli dynamiittia! Ehkä piankin joku striimaaja tekisi niistä jutun ja hänestä tulisi uusi Banksy. Kaikki puhuisivat salaperäisestä “Frankista”.
Mainetta ja menestystähän ei tietenkään pitänyt tavoitella – koska jos siihen erehtyi, oli jo mennyttä – mutta näkyvyyttä piti olla. Piti olla olemassa. Runoilija halusi olla rakastettu ja tiedetty. Ah.
Vielä toistaiseksi iskut eivät olleet tuottaneet mitään havaittavaa tulosta.

Seuraava
Edellinen
Alkuun