Miehet kuljettivat heitä pitkin Depiksen sykkyräisiä kujia, kunnes Frank kadotti täysin suuntavaistonsa. Hän ei erityisemmin halunnut tutkia Depistä enempää, mutta miehet olivat päättäväisiä oppaita. Heistä pisin, tummaihoinen, oli paremmin pukeutunut ja vaikutti jonkinlaiselta johtajalta, kaksi tanakampaa pitivät huolen siitä, että Sebastian ja Frank pysyivät oikeassa kurssissa. Nämä kaksi olivat sen näköisiä että he viettivät ulkoilmaelämää Depiksen kulmilla.
Sebastian koetti luoda yhteyttä proletariaatin ja edustamansa intelligentsian välille. Hän pohti ääneen miesten vaikeita oloja Depiksessä, ja sitä miten hän ymmärsi heidän ahdinkoaan ja toivoi, että koululaitos joskus ulotettaisiin Depikseenkin. Miehet mukiloivat uusia mustelmia Sebastianin nahkaan, ja rehtorin oli myönnettävä, että miehet olivat jo sopeutuneet ympäristöönsä ja oppineet tärkeimmät siellä tarvittavat taidot.
Frank tiesi, että koululaitos toimi Depiksessäkin. Mutta luokat olivat levottomia, kielimuurit halkoivat ristiin rastiin luokkia, ja välitunneilla diilattiin ihan muuta kuin koulukirjoja. Opettajat, ne harvat, jotka suostuivat tulemaan Depikseen, olivat kovapintaisia korstoja, jotka kantoivat pamppua tai lamautinta mukanaan. Alaluokkia korkeampi koulutus vaati matkan Depiksen ulkopuolelle.
Heidät kuljetettiin basaarimaisten korttelien poikki. Kukaan ei häirinnyt heidän kulkuaan. Frank yritti pysähtyä korttelikaupan hedelmälaarien luona, toivossa, että saisi myyjän hälyttämään poliisin. Myyjä skannasi tilanteen nopeasti, havaitsi, että Frankilla oli seuraa ja löysi saman tien jotakin tekemistä takahuoneen puolelta. Mies, joka kuljetti Frankia, tempaisi kiukkuisesti tätä olkavarresta, ja Frank seurasi lauhkeasti mukana.
He tulivat ajotielle, jonka toisella puolella kohosi kolme autiota tornitaloa. Aikoinaan kaksi taloa oli saatu lähes valmiiksi, sitten rakennustyöt keskeytettiin korruption ja väkivallantekojen vuoksi. Kolmas rakennus jäi ilman ikkunoita, ovia ja sähkötöitä. Kukaan ei ollut koskaan maksanut lanttiakaan vuokraa näistä asunnoista. Niissä majaili asunnottomia ja nistejä, ja seinäpinnat olivat rustiikkiset ja spreijattu täyteen logoja ja tageja. Jotkut vaikeasti saavutettavat sisäkattograffitit alkoivat olla jo vintagea.
Heidät vietiin ikkunattomaan taloon. Miehet patistivat heidät viidenteen kerrokseen, missä matka jatkui käytävän perällä olevaan asuntoon. Sisällä oli vain yksinkertainen pöytä, kaksi tuolia ja repaleinen sohva seinän vieressä. Toinen tanakoista miehistä lukitsi oven ja jäi seisomaan hajareisin sen eteen, mikä Frankin mielestä ei näyttänyt ollenkaan mukavalta. Pitkä mies aloitti eikä vaivautunut esittelemään itseään:
– Oletteko te kyttiä vai mitä te haluatte?
– Ei me poliiseja olla, Frank sanoi ja katsoi Sebastiania, joka pudisteli päätään. – Toi on rehtori, ja minä… osapäivätyössä.
– Missä työssä?
– Kirjoitan juttuja.
– Millaisia juttuja?
– Runoja, pääasiassa.
– Runoilija vai? Ja sinä olet joku opettaja vai? mies kysyi Sebastianilta.
– Rehtori, aikuiskoulutuslaitoksessa, niin.
– Oletteko laajentamassa bisneksiä tänne vai?
– Eei…
– Ai eikö täällä tarvita koulutusta vai? Minun äitini haluaisi opiskella espanjaa, mutta ei ole opettajia. Eikö hänen sinun mielestäsi pitäisi opiskella espanjaa?
– Kyllä, siis, tietysti. Ilman muuta. Jos on kiinnostusta, sehän on positiivista.
– Positiivista, voi vittu.
Miehet neuvottelivat keskenään, puolaksi tai tsekiksi, Frank ei ollut varma. Toinen tanakoista miehistä pisti tupakaksi, ovella seisova naksutteli rystysiään. Frankia yskitti. Sebastian käveli ikkuna-aukolle ja kurottautui katsomaan alas. He olivat korkealla. Sebastian esitti korostuneen teatraalisesti säikähtänyttä. Sitten hän levitti kätensä ja räpytteli niitä, kuin lintua matkien. Pitkä mies kääntyi katsomaan.
– Mitä sinä teet? Aioitko hypätä?
– En.
– Haluatko apua?
– En. Ei kiitos en, Sebastian sanoi äkkiä totisena, kuin olisi selvinnyt yhtäkkiä.
– Tule pois sieltä sitten. Leikki riittää.
Frank tunsi kylmän ringin takapuolensa ympärillä. Se oli siis ihan oikeasti mahdollista.
– Näyttäkää kassinne ja lompakkonne. Tähän pöydälle.
Frank antoi reppunsa miehelle, ja kaiken mitä hänen taskuissaan oli. Sebastian laittoi pöydälle omat xr-lasinsa ja nahkalompakon. Mies avasi lompakon, poimi sieltä kaikki setelit ja kuitit ja muistilaput, tutki kuitit tarkkaan ja levitti kortit pöydälle riviin. Sitten hän lisäsi Sebastianin rahoihin Frankin rahavarat, mikä ei juurikaan kasvattanut pinoa, laittoi Frankin kortin Sebastianin korttien viereen ja alkoi tonkia Frankin reppua.
Frankilla oli siellä kaksi vihkoa ja irtopapereita, joille hän oli tulostanut tekstejään. Lisäksi siellä oli kirja, ja muistiinpanoja kirjallisuustieteen avoimilta luennoilta. Mies selasi paperipinkan läpi ja pisti sen sivuun pöydälle. Rahat hän pisti povitaskuunsa ja pankkikortit takin sivutaskuun. Hän sanoi jotakin ovivahdille, joka lopetti rystysten naksuttelun ja alkoi sen sijaan kävellä huonetta edestakaisin nyrkkejään puristellen. Sekään ei näyttänyt mukavalta.
– Teillä näkyy olevan ihan hyvät työt. Onnittelut, pitkä mies sanoi. – Okei. Pistäkää kamat kassiin. Rahat minä pidän.
Sebastian ja Frank ottivat tavaransa. Sebastian katsoi hieman ikävöiden miehen povitaskua, jonne rahat olivat kadonneet, mutta älysi pitää suunsa kiinni.
– Me tehdään nyt seuraavasti. Me mennään tuosta ovesta ulos ja nuo raput alas. Sitten me mennään kadulle, ja te tulette mukana. Me kävellään tuonne risteyksessä olevalle automaatille, ja te nostatte tililtä kaikki rahat ja annatte ne meille. Onko selvä?
He nyökyttelivät. Tämä oli oikein selvä.
Kolmas mies siirtyi sivuun ulko-ovelta, ja heidät vietiin rappuun. Kun he pääsivät ulos, pitkä mies yllättäen pysähtyikin ja ojensi kätensä.
– Ymmärtäkää, että me olemme liikemiehiä, emme mitään rikollisia.
Hän kätteli ensin Frankia, sitten Sebastiania. – Hyvää päivänjatkoa.
Miehet lähtivät. Frank ja Sebastian lähtivät toiseen suuntaan, niin nopeasti kuin varsinaisesti juoksematta pystyivät. He olivat törmätä kahteen uuteen kaveriin. Nämä eivät näyttäneet liikemiehiltä vaan rikollisilta.
– Mitä kundit? toinen kavereista sanoi.
Frank ja Sebastian eivät vaivautuneet vastaamaan vaan ottivat jalat alleen. He juoksivat takaisin samaa katua ja kääntyivät sivukujalle, etteivät olisi kohdanneet äskeisiä liikemiehiä uudestaan. Kuja oli ahdas ja sitä tukkivat entisestään paloportaat ja roskat. Se avautui pian pienelle aukiolle, jonka poikki kulki matala kanaali. He lähtivät kiertämään sitä eri puolilta ja miehet seurasivat heidän perässään. Sebastian kompastui ja jäi jälkeen. Frank huomasi Sebastianin puuttuvan vasta kun oli juossut koko korttelin matkan pääkadulle asti.
Hän odotti hetken mutta Sebastiania ei näkynyt. Epäröityään hetken ja selitettyään itselleen miten huono idea se oli, hän palasi omia jälkiään takaisin. Rehtoria ei näkynyt missään. Hän huuteli tätä ja sai parvekkeilta vastauksia:
– Turpa kiinni siellä.
– Ootas kun mä tulen alas täältä.
– Ai mutta tässähän se on se meidän kadonnut asiakas, kuului Frankin edestä.
Ne olivat samat ryövärit. Frank lähti juoksemaan takaisin. Päästyään rähjäiselle pääkadulle hän näki pysäkin, ja bussin, joka oli juuri pysähtymässä. Hän hyppäsi kyytiin, välittämättä katsoa minne se oli matkalla.
* * *
Toinen miehistä sai Sebastianin kiinni aukiolla, käänsi hänet ympäri ja tempaisi turpaan. Leukaluu poksahti Sebastianin korvassa ja hän näki välähdyksiä, jotka tosiaan olisi voinut piirtää tähdiksi. Hänen tasapainoaistinsa petti ja jätti hänet, ja kun Sebastian koetti korjata asentoaan, hän horjahti ja putosi matalan kaiteen yli aukion poikki virtaavaan kanaaliin. Kanaali oli vain pari metriä leveä ja melko matala, vesi ulottui vain vyötäisille mutta ryöppysi voimalla ja nappasi Sebastianin mukaansa. Sebastian oli pökerryksissä, hän köhi ja koetti huutaa apua, mutta huutoihin oli täällä totuttu ja melua oli paljon, ja se ainoa depisläinen nainen, joka huudon kuultuaan vilkaisi kanaalille, ei nähnyt enää Sebastiania, jonka vesi oli jo vienyt eteenpäin.
Kanavan laidoissa ei ollut mitään mistä tarttua kiinni, ja virtaus ajoi Sebastiania kohti viemärirumpua. Rummun päähän oli juuri tällaisten tilanteiden varalta kiinnitetty ristikko, mutta sementti oli rapautunut, ristikko oli irronnut ja ajautunut putken sisään. Vesi kuljetti Sebastianin putkeen, ja siellä hän vihdoin kohtasi metallitangot, jotka olivat kampeutuneet kiinni putken seinämiin, melkein kymmenen metrin päässä suuaukosta. Vesi ryöppysi ja painoi Sebastianin ristikkoa vasten. Hän yritti pitää päätä pinnalla ja sai otettua pieniä haukkauksia ilmaa, sitten taas pahanhajuinen vesi tukki hänen suunsa.
Hän koetti ryskyttää ristikkoa irti. Se oli ruosteinen ja vanha, mutta niin ruosteinen se ei ollut että olisi irronnut. Sen kalterit hoitivat vieläkin ihan hienosti hommansa. Sebastian koetti potkia sitä, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut potkia veturin kylkeä.
Sebastian jäi makaamaan rautoja vasten, ryöppyävä vesi takanaan. Hän painoi päänsä ristikon aukkoon ja näki valopisteen etäällä, ehkä kolmenkymmenen metrin päässä. Suuaukko, josta hän oli ajautunut sisään, oli sekin liian kaukana. Hän koetti huutaa, mutta ääni ei kantanut veden kohinan yli. Sitä paitsi hän oli niin syvällä putkessa, että vaikka vedentulo lakkaisikin, kukaan tuskin kuulisi hänen ääntään.
Hän koetti rimpuilla pärskyvää vettä vastaan, mutta hän ei päässyt mihinkään ristikon luota. Seinämissä ei ollut mitään tarttumakohtia, ja päälle tuleva vesi painoi tonnin kuutiometriltä. Hänellä ei ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia päästä pois.
Sebastian ajatteli tilannetta. Hänen päänsä päällä oli varmaankin katu. Siellä ihmiset kävelivät ja nauttivat auringonpaisteesta. Kävelivät ja kävivät kahveilla ja kaljoilla ja flirttailivat. Ryypiskelivät iloisina. Pienet pojat ajelivat pyörillään. Heidän alitseen kulki viemäriputki joka imi veden niin, että se ei tulvinut jalkakäytäville.
Mikään ei ollut muuttunut maailmassa. Kukaan ei ollut huomannut mitään. Tässä ei ollut mitään ylevää eikä mitään dramaattista. Loppu ei toisi mukanaan selkenemistä tai kirkastumista. Se vain päättyisi näin, arkipäiväisesti, likavesiviemärissä, kenenkään huomaamatta. Mersu jäisi lojumaan hylättynä tienvarteen.
Sebastian tajusi astuneensa yli jonkin ohuen, näkymättömän rajan, joka erotti elävät kuolevista. Huomaamattomina sellaisia rajoja kulki kaikkialla, eivätkä useimmat koskaan havainneet niitä. Tällä kertaa raja oli viemärirummun putken päässä. Toisella puolella oli elämä ja jatkuvuus, tällä puolella ryöppyävä vesi ja kuolema. Sitä kulki ihan arkipäiväistä reittiä, astui pienenpienen askeleen harhaan, ja yhtäkkiä sitä huomasi olevansa yksin, elämä virtasi ohitse aivan vierestä eikä enää tiennyt sinusta mitään.
