Muutaman pitkän minuutin päästä Olga huomasi vedessä jotakin vaaleata. Kun hän kauhoi lähemmäksi, hän näki että se oli hänen oma laukkunsa, se jossa hän kanniskeli nukkeaan. Siihen hän oli todennäköisesti kompastunutkin. Sen sisällä oli ilmaa ja se kellui hyvin, ja Olga tarttui siihen kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. Niin kuin ehkä riippuikin.
Hän ajautui eteenpäin eikä osannut enää arvioida, oliko vielä Kaksisen alueella vai vieläkin edempänä. Keskusta oli jäänyt jo kauas taakse, pilvenpiirtäjien valoja tuskin erotti, ja aina vain kivetty ranta lipui ohitse. Maihinnousupaikkaa ei löytynyt. Joen levät ja roskat pyörivät lauttoina hänen ympärillään. Vesi ei virrannut niin lujaa, että hän olisi painunut pinnan alle, mutta tarpeeksi, että hän ei pystynyt pysähtymään.
Pitkän, kylmän ja märän matkan jälkeen muuri vihdoin loppui, ja Olga pääsi ryömimään rantaan. Rannalla oli ihmisiä. Olga arveli heitä pakolaisiksi, jotka eivät olleet vielä päässeet kaupunkiin asti. Tai saattoivat ne olla päinvastoin kaupungista pois paenneitakin. He puhuivat kieltä jota Olga ei edes tunnistanut, mutta he tarjosivat kuitenkin iltapalan, vaihtovaatteet ja yösijan.
Taivaan pimennyttyä Olga istui teltan edustalla kääriytyneenä huopiin. Hän piti laukkuaan tiukasti vierellään ja katseli nuotion ääressä juttelevaa väkeä ja roihuavaa nuotiota. Kipinät poksahtelivat tummaan ilmaan, kunnes yksi miehistä kohensi tulta ja se rauhoittui. Olga nukahti lopulta istualleen, yhä laukkua puristaen.
Aamulla hän heräsi telttakankaan läpi kuultavaan valoon. Hän on ilmeisesti siirtynyt telttaan yöllä, mutta ei muistanut milloin ja miten.
Kun Olga avasi vetoketjun ja työnsi päänsä ulos, hän näki leirin väkeä. Samoja kuin illalla vai ei, hän ei osannut sanoa. Hänellä oli nälkä. Hän yritti kysyä ruokaa kaikilla osaamillaan kielillä, mutta hänelle vastattiin vain pään pudisteluilla ja käsien levittelyllä. Huopia nyytiksi käärivä vanha nainen tuli lähemmäksi, vilkaisi Olgaa ja meni pois. Nainen palasi hetken päästä mukanaan pieni kulho puuroa ja teetä. Olga söi ja joi.
Leiri oli aivan joen suulla, pienessä merenpoukamassa, jonka ristiaallokko oli muodostanut rantaan. Joitakin tuulen piiskaamia, vinoon ja pahkuraisiksi kasvaneita puita kasvoi poukamassa, ja niiden suojiin teltat oli pystytetty. Epäsäännöllinen kivikko levittäytyi edessä ja jatkui rantaa pitkin kumpaankin suuntaan, kunnes etelässä arviolta kilometrin päässä matala kallio katkaisi näkyvyyden.
Siitä oli niin kauan kun hän oli nähnyt meren. Hän tajusi yhtäkkiä, että hän oli saanut kaupungista kerta kaikkiaan tarpeekseen. Miksi hän ei ollut matkustanut aikakausiin minnekään?
Sitä ajatellessaan Olga tunsi värinää taskussaan. Hän tunnusteli puseroaan ja löysi työpuhelimen. Se oli kastunut eikä sen kaiutin toiminut, mutta se värisi. Olga alkoi yhtäkkiä inhota koko laitetta, sen niljaista pintaa ja ahnetta värinää. Niin paljon se oli vienyt hänen aikaansa. Hän paiskasi puhelimen mereen, se lensi matalassa kaaressa rantaveteen, putosi aaltoihin ja upposi heti.
Ja melkein heti hän tuli ajatelleeksi, että meret olivat muutenkin täynnä ihmisten roinaa, ja kahlasi hakemaan puhelimen takaisin. Kun hän vihdoin löysi sen, se ei värissyt enää.
* * *
Olga lähti illalla. Vaatteet olivat vielä vähän kosteat, mutta hän oli huolissaan Alvarosta. Joka tapauksessa leiriä oltiin jo purkamassa, ihmiset pakkailivat tavaroitaan ja huutelivat kakaroita paikalle. Miehet rassasivat farmarin sytytystä ja kaasuttelivat. Sama nainen, joka oli tuonut Olgalle syötävää, tuli uudestaan ja viittoili Olgaa mukaan. Hän näki Olgan epäröinnin ja teki laajan eleen joka kattoi koko leiriväen, ja osoitti sitten sormellaan merenrantaa pohjoiseen. Olga ymmärsi. Ihmiset olivat lähdössä, mutta eivät kaupunkiin.
Pari autoa oli jo lähdössä merenrantaa pitkin kulkevaa tietä, ja toiset seuraisivat pian. Olga lähti toiseen suuntaan. Hän olisi kysynyt reittiä juna-asemalle, mutta yhteisen kielen puuttuessa se oli mahdotonta. Hän poimi vain jonkin tien, joka johti länteen suunnilleen oikeaan suuntaan, ja toivoi parasta.
Tie jatkui ja jatkui, loputtomiin. Oli vaikea uskoa, että kaupungin lähettyvillä oli näin suuria asumattomia alueita, vain joitakin taloja näkyi. Oikealla puolellaan Olga näki koko ajan vuorten siluetit, ja näkyvyyden vasemmalle peittivät puut. Kerran tie vei niin lähelle jokea, että Olga näki sen toiselle rannalle, missä oli ilmeisesti jokin veneveistämö, sillä katettujen rakennusten suurten ovien luota johti kiskoja rantaan, jossa nosturit riippuivat veden yllä.
Autoja liikkui jonkin verran. Olga koetti liftata, mutta kukaan ei pysähtynyt. Bussipysäkkejä ei ollut, julkista liikennettä ei tuettu taajaman ulkopuolella.
Tie liittyi suurempaan tiehen, joka ylitti meren rantaviivaa matkan päästä seurailevan moottoritien. Risteyksessä lähellä ylikulkusiltaa oli pieni kahvio ja huoltoasema, joka myi bensiiniä inflatoituneeseen hintaan ja sähkötankkausta hintaan, jonka kalleutta tai halpuutta Olga ei osannut arvioida. Hän ei ylipäätään tiennyt paljoakaan autoista.
Olga maksoi kortilla, valutti orzoa mukiin ja istuutui. Naapuripöydän perheen lapsi töllisteli. Olga näytti kieltään, ja lapsi piiloutui äitinsä taakse. Vanhemmat välttelivät Olgan katsetta, hän oli niin nuhjuinen, että he pitivät häntä kulkurina tai asunnottomana.
Muutaman tunnin odottelun jälkeen Olga sai kyydin mieheltä, joka oli keskeyttänyt lomamatkansa levottomuuksien alettua. Hän oli palaamassa kaupunkiin katsomaan, oliko hänen pikku liikkeensä vielä ehjänä. Mies jätti Olgan itäiselle rautatieasemalle, josta Olga jatkoi jalkaisin.
Päästyään sillalle venepaikan luona hän laskeutui penkkaa alas ja näki Alvaron istumassa kuluneella penkillä. Vene lojui ankkurissa rannassa. Se oli palanut. Koko puurakenteinen hytti oli tuhoutunut ja kansi kärsinyt suuria vahinkoja. Kaikki tavarat olivat mennyttä.
