Knutista ei ollut baarikierrokselle, se vätys lähti jo iltateen aikaan kotiin. Max soitti Lemmylle, joka oli välittömästi valmis. Lemmy tuli kaljaceissin kanssa, he kittasivat puoli tusinaa tölkkiä kumpikin, kuuntelivat asennemusaa kaikkien naapurien iloksi, tupakoivat tolkuttomasti ja lähtivät ulos.
Rambling Pigin jälkeen he pistäytyivät Ororosassa, El Grecossa, hieman epävarmemmin askelin Luolassa, sen viereen kiilautuneessa pystybaarissa nimeltään Pikku-luola, ja sitten yrittivät Pintstopiin. Nyt he töllistelivät Humaltuneen Kotkan sisäänkäyntiä. Baarin huudot ja naurut ja kilinät ryöpsähtelivät ikkunoista ja avoimesta ovesta aukiolle.
– Oli se aika kämänen mesta, Lemmy sanoi ja kääri sätkää. – Hei venaas, onks sulla valmiita?
Max nyppäsi tupakan askista ja antoi Lemmylle.
– Niin se Pintstop? Oli todellakin, Max sanoi.
– Muistaksä sen mimmin siinä tiskillä kun mentiin sisään?
– En mä ole varma.
– No se sano et ei tänne. Vaikka jätkä vuos verta. Et ei vois muka tulla. Mä sanoin sille että anna nyt saatana joku sideharso tai jotain, toihan vuotaa kuiviin!
– Oliks se niin paha muka?
– Siitä tuli verta ihan helvetisti.
– Joo no päähaavoista aina tulee vaikka ei oliskaa paha.
– No et sä nyt kuiviin olis valunu mutta pitihän siihen jotain saada. Se anto sit jonku tupon. Mut ei kaljaa. Eikä muuta.
– Oliks hyvän näkönen?
– No olihan se nyt ihan vitun hottis. Miten sä sillei vedit lipat?
– Emmätiedä. Mullol kädet taskuissa en mä saanu niitä eteen ku mä kompastuin siihen kiveykseen.
– Eiks sun pitäny olla pro noissa kivihommissa.
– Haista sä nyt.
– Jätkä kaatu ihan suorin vartaloin hahaha.
– Turpa kii. Mihin mennään?
– Tää on jotain schaibaa hienostoaluetta. Jätkä lähti menee suoraan eteenpäin, täs me ollaan sit.
– Tää on jotain jugendia.
– Mulle ihan sama mitä rokokoota kunhan joku baari. Nyt vituttaa niin paljon.
Ei ollut aika luovuttaa. He harhailivat nykytaiteen museon ja toimistohotellikompleksin ohi, sivusivat yliopistoaluetta ja pääsivät Pyramidin lähelle. Ihmisiä kulki paljon.
– Miten täällä on näin paljon jengiä? Max ihmetteli.
– Ei hajuakaan.
Jostain talojen takaa kuului sekavaa mekkalaa, niin kuin siellä olisi ollut suuria ihmisjoukkoja. He eivät kiinnittäneet siihen suuremmin huomiota. He tulivat Pepzerin kohdalle. Siihen he kiinnittivät huomiota.
– Oisko tää?
Pepzer oli baari, joka koostui parista suuresta, toisiinsa yhdistetystä hallista, joiden kattoa kannattelivat jykevät kaariholvit. Se oli Pyramidin takaa alkavan työläiskaupunginosan sillanpääasema, vauraan ja hyperkalliin keskustan puolella. Sen vuokrasopimus solmittiin aikoinaan niin, että baaria ei saatu lakkautettua, ei vaikka uudisrakentajien piirustuspöydillä lepäsi mitä kiinnostavimpia Asian Fusion ja Mexico-ryppäitä. Omistajalla oli aikomus jäädä siihen ikuiseksi silmätikuksi.
Valtion virkailijat ja valkokaulustyöläiset kiersivät Pepzerin kaukaa, mutta se oli opiskelijoiden suosiossa. Sen sijaitsi Pyramidin varjoisella puolella, siinä oli vähän kansankuppilan tuntua, ja siksi se oli pikkuisen jännittävä. Ei tietystikään niin jännittävä kuin Tulivyön baarit, joissa tuli ihan oikeasti turpaan jos erehtyi sanomaan, että vierasjoukkueessa oli siinäkin ihan kelvollisia futiksen pelaajia, mutta tarpeeksi, että sinne mennessään opiskelijat tunsivat tekevänsä rohkean ekskursion tavallisen kansan pariin.
Ovelta oli suora näkymä pitkälle tiskille. Matkalla Max törmäsi tuoliin ja oli vetää sen mukanaan.
– Koita nyt pysyä pystyssä tiskille asti, lol.
– Kukaan sano enää “lol”.
Lemmy marssi tiskille, jolla seisoi yksinäinen, nuori mies. Nuorimies tuijotti suppeaa valikoimaa selkä notkolla ja riiputti mietteliäänä pieniä viiksiään.
– Onks tässä jonon pää? Lemmy kysyi.
Opiskelija kääntyi katsomaan Lemmyä ja alkoi pohdiskella. Kysymys oli liian tavallinen. Se kerta kaikkiaan vaati jotakin nokkelaa kuorrutusta vastaukseen, Jotakin, joka osoittaisi että opiskelija oli leikkisän ironisen etäisyyden päässä kuppilassa vallitsevasta kulttuurista.
Lemmy tuijotti opiskelijaa punoittavin silmin ja teki nopean päätöksen:
– Ei vittu! Nyt lähdetään täältä!
– Venaa nyt, Max koetti. – Otetaan edes –.
– Ei kun vittu nyt lähdetään!
Lemmy harppoi kohti ulko-ovea. Max mietti hetken ostaisiko kumminkin pullon mukaan, mutta näytti uhkaavasti siltä että opiskelija löytäisi pian hakemansa lauseen. Max lähti Lemmyn perään. Matkalla hän oli vähällä poimia mukaan saman tuolin kuin tullessaan, potkaisi sen liukumaan lattian poikki ja pääsi ulos.
– Mitä nyt? Hän kysyi Lemmyltä.
– No ei ollu mun mesta ei todellakaan. Voi jumalauta.
– Sit pitää etsiä toinen. Miks täällä on jengiä näin pirusti. Ja hirvee huuto.
He jatkoivat Tulivyötä sivuten kohti ministeriöitä. Väkijoukko tihentyi koko ajan. Mielenosoittajat huusivat ja näyttivät käsimerkkejä, ne oli suunnattu joillekuille joukon takana. Max ja Lemmy eivät tienneet, mistä mielenosoituksessa oli kyse, lähin ryhmä huusi kuitenkin natsia ja fasistia, pidemmät lauserakennelmat katosivat yleiseen mekkalaan.
– No täähän oli hyvä reitti!
– Häh?
– Mee nyt vaan. Ei ainakaan kukaan kato vaikka käveliskin vähän vinoon.
He ahtautuivat joukon halki ja näkivät toisen ryhmän. Iso porukka. Näillä oli maastopukuja, mustia takkeja, lipuissa punaista, valkoista ja mustaa ja useimmilla siileiksi ajellut päät. He ojentelivat käsiään ja huutelivat lyhytsanaisia iskulauseita. Jotkut mielenosoittajista olivat laskeneet maahan kylttinsä (joiden yleisväri oli sen sijaan vihreä) ja huusivat takaisin.
Mellakka-asuiset poliisit koettivat pitää ryhmiä erillään, mutta heitä oli selvästi liian vähän. Ihmisjoukkojen paine tuuppi heitä edestakaisin ja linja murtuili. Lemmy ja Max huojuivat väkijoukon puristuksissa eivätkä päässeet minnekään.
– Ois vissiin pitäny sittenkin vetää uukkari.
– Mitä??
– Et vähän ahdasta!!
– Joo!!
Rajalinja pirstoutui yhtäkkiä monesta kohtaa. Max näki edessään paksun natsin, joka huusi pää punaisena pitkätukkaiselle ja parkatakkiselle protestoijalle, joka lohkoi kommentteja takaisin. Sitten paksun natsin vieressä laiha klanipää, joka raahasi mukanaan pientä sekarotuista piskiä, koetti lyödä parkatakkista huutajaa. Tämä olikin vähän rotevampaa sorttia ja iski takaisin. Klanipää kellahti kumoon. Paksukainen ryntäsi klanipään tueksi ja löi parkatakkista, joka horjahti ja olisi kaatunut, jolleivat hänen toverinsa olisi tukeneet häntä. Paksukainen karjui voitonhuutoja, sitten hän sai kiven päin naamaa.
Natsi kokosi raivonsa uudestaan ja hyökkäsi lähimmän mielenosoittajan kimppuun. Klanipää hänen vierellään huusi ja nosti pikku koiran syliinsä turvaan. Natsit huusivat, mielenosoittajat huusivat ja sitten yksi natseista hyökkäsi Lemmyn kimppuun. Max koetti päästä apuun tappelevien ihmisten läpi mutta se oli mahdotonta. Natsi otti niskalenkin Lemmystä, kaljapöhnä hidasti Lemmyn reaktioita ja tämä alkoi panikoida.
Max näki kun Lemmy veti veitsen esiin ja huitaisi sillä natsia. Heidän lähtiessään liikkeelle Lemmy oli inttänyt, että tarvitsi mukaan jonkun veitsen, koska kadut olivat vaarallisia ja koskaan ei tiennyt. Maxista se oli naurettavaa ja paranoidista, mutta Lemmy piti päänsä, tonki Maxin keittiönlaatikoita ja poimi matkaan sahateräisen leipäveitsen. Ja nyt Lemmy keksi sille käyttöä.
Natsi sai tuskin naarmuakaan, paksu armeijan ylijäämäkaupasta saatu liivi torjui terän, mutta hänen aseveljensä hermostuivat — ja äkkiä vähän kaikilla tuntui olevan käsissään polkupyöränketjuja ja putkenpätkiä. Laiha natsi työnsi koiraansa Lemmyä kohti ja koetti nähtävästi saada sitä puremaan. Poliisit koettivat rauhoittaa tilannetta, mutta he olivat pahasti alakynnessä. Joku nuori, tiukkailmeinen ja hermostunut kyttä oli kiinnostunut Lemmyn veitsestä ja koetti ottaa sitä pois. Lemmy oli ilmeisesti hukannut koko street wisensa ja alkoi huitoa veitsellä poliisia. Poliisi koetti perääntyä tungoksessa minkä pystyi, huusi pleksinaamarinsa takaa komentoja joita kukaan ei kuullut, ja tapaili jotakin vyötäisiltään. Max ei nähnyt mikä se oli.
Kadulle kimmahti savukranaatti, joka alkoi heti kärytä ja levittää paksua, valkoista savua. Max pystyi vielä kuulemaan megafonin kähinän jostakin taustalta. Puhuja taisi neuvoa väkivallattomuuteen, mutta yhtä hyvin äijä olisi voinut lukea virsiä. Mellakka yltyi. Savu levisi väkijoukon sekaan ja alkoi olla vaikea erottaa poliiseja natseista ja natseja mielenosoittajista. Kaikki tuntuivat karjuvan ja nujakoivan ympärillä. Max koetti töniä kyynärpäillä tilaa ympärilleen, hän sai iskun poskeen ja löi takaisin, satutti nyrkkinsä johonkin kovaan ja ulvaisi kivusta. Luultavasti jotain oli murtunut.
Sitten jostakin aivan läheltä kuului laukaus. Laukauksen jälkeen oli hetken hiljaisuus, joka tuntui absoluuttiselta. Sitten täysi helvetti repesi auki.
– Lemmy! Jätkä! Max huusi, mutta hänen äänensä hukkui huutoihin, raskaiden saappaiden töminään, lyönteihin ja huutoihin. Max kuuli kaksi laukausta lisää, sitten vielä useita. Ne tulivat jostakin lähettyviltä, eri paikoista. Hän koetti nähdä Lemmyä mutta väkijoukko esti näkyvyyden. Hänen silmiään kirvelsi, ilmassa oli paitsi savua myös jotakin kitkerää, joka sai kyyneleet valumaan. Hän haistoi sumuttimen, jota myytiin itsepuolustustarkoituksiin, joku oli ruikkinut sitä ilmaan. Hän koetti olla hieromatta silmiään ja punnersi katsomaan edessä huutavien hahmojen ohitse.
Max näki Lemmyn hupparin maassa. Jätkää itseään ei näkynyt mutta maassa edempänä makasi kaksi hahmoa. Kolmas oli puoli-istuvassa asennossa ja piteli mahaansa. Istuva oli selin, Max ei ollut varma mutta se näytti Lemmyltä. Hän koetti päästä lähemmäksi, kun hänet kampattiin ja hän kaatui asfaltille. Hän ehti ajatella, että siinä hajosi nähtävästi taas housut, ennen kuin hän sai kovan iskun ohimoonsa ja menetti tajuntansa.
