PROLOGI
”Tuokaa vettä, pitää saada lisää ämpäreitä. Onko kutsuttu palokunta?”
Ympärillä juoksi miehiä edestakaisin. Johan seisoi hiljaa paikallaan, katseli palavaa tulta. Äiti oli siellä. Korvissa kaikuivat äidin viimeiset sanat.
”Rosvojaryöväri-rosvojaryöväri-rosvojaryöväri”, hän supisi hiljaa itsekseen.
Katu oli täynnä juoksevia askeleita, lyhyitä huutoja, jotka vaimenivat sitä mukaa kuin liekit kuolivat ja punainen kajo katosi. Tuliroihun jäljiltä maa oli peittynyt mustaan nokeen, se tarttui paljaiden jalkojen kylmälle iholle. Koko rannan peittänyt punaisen kellertävä valo oli poissa, taivas oli täynnä valkoisia hiutaleita. Tuli poltti hatarat lautaseinät maan tasalle, sulatti lumihuuruisen pientareen, maailma musteni paksuun pimeyteen. Johan sulki silmänsä, joku tarttui häntä kädestä ja talutti pois.
”Humahti hetkessä maan tasalle, hullu-Eeva jäi sisälle”, huusi miehen ääni.
Johan avasi silmänsä ja ravisti päätään, katse suunnisti vastapäisen rannan laituriin. Hän lähti juoksemaan kohti pimeää metsikköä, jalat kompastelivat teräviin kiviin, paljaat varpaat haparoivat jäätävän liukasta polkua, väistelivät kuoppapaikkoja. Hän horjahti ja kaatui, polvessa tuntui vihlova kipu. ”Jos piru minut nyt perii ja vie tulenpalavaan helvettiin.” Johan rupesi hiljaa itkemään.
Tuuli puistatti puiden latvoja, jostakin kuului siipien havinaa, ääni tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, Johanin hengitys pysähtyi, vapisuttava pelko kiersi jäsenissä. Pimeä hiljaisuus, jota katkeilevien oksien risahtelu leikkeli ohuiksi suikaleiksi, jotka kiertyivät käsiin ja jalkoihin ja estivät liikkumasta. Joku käveli metsässä, askeleet tulivat kohdalle. Johan näki edessään valtavan suuren, valkoisen haamun, se kietoutui hänen ympärilleen, nosti korkealle, kantoi mukaansa.
Kaukana edessä näkyi valoa, se meni silmistä sisään ja työnsi pelon pois. Vartaloa kiertävät rihmastot hellittivät otteensa. Johan kiersi kätensä kantajan ympärille, puristi lujasti, niin lujasti, että koko olento kutistui ja katosi. Hän putosi omille jaloilleen ja alkoi juosta valoa kohti. Näkyviin tuli tuttuja taloja. Kadun kulmalla seisoi vaari ja huusi Johanin nimeä. Johan juoksi. Nopeasti. Nopeasti. Vaarin tukevat kädet nostivat kainaloista ja puristivat rintaansa vasten.
”Löytyihän se poika.”
Erityisen upeaa kieltä. Kiitos lukukokemuksesta. Sulauduin tunnelmaan sujuvan etenemisen ansiosta.
Erityisen hyvää kieltä. Kiitos lukukokemuksesta. Sulauduin tunnelmaanjuuri sujuvan tekstin avulla.
Samaa mieltä kuin Karla. Romaanisi lähtee kyllä tällä prologilla hienosti liikkeelle, ja kiinnostus herää Johania kohtaan. Hän on ilmeisesti juuri sytyttänyt jonkin rakenuksen palamaan. Ja lukinnut äitinsä sisälle. Nyt ei kyllä jahkailtu vaan aloitettiin vauhdista.
Hieman hankaluuksia tuotti tuo kursiivi, joka on pitemmässä tekstissä hankala luettavaksi.